Kirjoitukset avainsanalla isyys

 

Marraskuun lumihiutaleet laskeutui luokan ikkunalaudalle. Katselin niitä tyhjä pahvipala edessäni. Siihen pahviin piti kirjoittaa otsikko : Maailman parhaalle isälle. Sitten korttiin sai piirrellä autoja ja kirjoittaa onnitteluja. Elettiin niin yhtenäiskultturia, että sanat ja kuvatkin annettiin valmiiksi. Istuin kynä kädessä ja mietin, miten sille voi kirjoittaa kun sitä ei ole. Ei ollut moneen vuoteen enää. Tai olihan se jossain, muttei kortilla tavoitettavissa.  Opettaja tiesi sen, käveli viereen ja sanoi: Onhan se isäpuoli siellä teillä. Kirjoita sille. Mitä tai miksi sille olisin kirjoittanut? Otsikko ei osunut kahden viimeisen sanan osalta yhtään. Ja tiesin, ettei se olisi lähettyvillä enää kovin pitkään - onneksi. Piirtelin korttiin lumihiutaleita, laitoin kuoreen ja suljin. Ei siinä lukenut mitään. Ajattelin, että se oikea isäni kyllä tietää ilman sanoja - jotenkin ja jossakin -lumisateen tuollapuolen.

Kävelin pitkin Aleksia kohti luentopaikkaa. Olin parikymppinen. Käsiä paleli. Päätin käydä matkalla lämmittelemässä ja katsomassa oliko tuttu opettaja huoneessaan. Minulla oli ehkä myös asiaa hänelle. Koputin oveen ja hän huuteli sisään. Anteeksi kun häiritsen sua, mutisin ovella. Mies sanoi, etten häiritse ja pyysi istumaan. Olikin ajatellut sinua, hän sanoi.  Se oli hämmentävää. Kerroin asiani. Se liittyi jotenkin siihen, että en tiennyt jatkanko opintojani. Jokin epävarmuus valinnoista painoi päälle. Mies sanoi jotenkin näin: Toivoisin, että jatkaisit. Mutta mitä ikinä päätätkin, niin uskon ja luotan sinuun. Teet varmasti oikean päätöksen. Vielä hän muistutteli, että hänen oveen voisi koputella useammin. Minulle hän oli sellainen tärkeä isällinen hahmo. Hän, niin kuin moni muukin lapsuuden ja nuoruuden aikana oli muistutus siitä, että joskus elämä ihan pienillä osumilla korjaa sitä, mikä on rikki.

Se oli isänpäivän jälkeinen maanantai.  Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutui sairaalan pihaan. Ihan kuin ne olisi tulleet alleviivaamaan, että tarina isistä jatkuu. Muistan tarkalleen vuoden, päivän ja kellonajan. Tietenkin muistan. Muistan minuutin, joka muutti elämän.  Katselin hiutaleita  sairaalan ikkunasta ja katselin lasta, joka nukkui pienessä muovikopassa. Medihelin valot sairaalan pihassa muutti hiutaleet hopeisiksi. Lunta satoi koko ajan. Lapsen isä oli lähtenyt kotiin yöksi ja soitti kotimatkaltaan. Hän kysyi nukkuuko pikkuinen ja sanoi, että Kirkkonummen taivaalla oli revontulia. Se pieni tyttö  muovikopassa  sai isän, joka kaupunkivalojen keskellä katseli revontulia. Sinä yönä -  jälleen ja viimeistään - tiesin, että rakkaus korjaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen ajatellut aina, että pitääkö naisten neuvoa miehiä lasten hoidossa, että onhan se isä ihan yhtä tasavertainen vanhempi, että osaahan sekin kaiken ihan yhtä hyvin. Täydellistä äityittä toteuttavat äidit vaan polkevat isät maanrakoon. Kauheeta.

No mutta, kuinka sitten kävikään, kun meidän taloon tulikin oma vauva. Minä itse purin hammasta, kun isä laittoi ”väärin” peppurasvaa. Mieleni teki kommentoida. Kommentoin. Isää ärsytti. Syyllistyin. Isä laittoi sukat housunlahkeiden päälle. Isä valikoi vaatekasasta sellaiset ”jämähousut”, kun anoppi oli tulossa kylään. Isästä olisi ollut ”hauskaa” aloittaa kiinteät neljän kuukauden ikäisenä jne. Kommentoin. Isää ärsytti. Syyllistyin.

Rupesin sitten miettimään, miksi se on niin vaikeaa antaa toisen tehdä ihan niinkuin hän itse haluaa ja olla itse hiljaa, kunnes keksin jotain aivan olennaista eroa meidän kahden vanhemmuudesta.

Mielestäni en ollut sellainen äiti, jonka piti lukea vanhemmuudesta kirjoista ja sitten sitä pilkun tarkkaan toteuttaa. Enhän niitä kirjoja lukenutkaan, mutta kun vauvantulomme oli asianmukaisesti julkistettu somessa, niin meidän perheessähän se olin minä, joka klikkaili tykkää- nappia Kaksplussan ja Vauva-lehden febusivuille. Instafeedini täyttyi mammablogistien neuvoista ja anoin pääsyn heinäkuun vauvat -ryhmään, jossa päivittyy tiedot kaikesta, sellaisestakin mistä itse en osaisi edes kysyä.

Siispä mietipä nyt itsekin vaikka tilannetta, kun olet ostamassa itsellesi  uutta laitetta. Olet googlannut ominaisuuksia, vertaillut kameran pikseleitä ja muistin määrää. Antaisitko paremman puoliskosi vaan kylmiltään mennä kauppaan ja ostaa sieltä ihan jonkun vaan kapistuksen, ilman mitään taustatutkimusta sekä antaisit arvoelektroniikkasi toisen käsittelyyn. Laitteeseesi saisi ladata ihan mitä vaan rajoituksetta ennen kuin mitään virustorjuntaa olisi asennettu- niinkuin nyt vaan rennosti fiilispohjalta.

No niinpä, että tottakai sitä tekee mieli vähän neuvoa ja opastaa. Ja onhan nyt vauva vähän monimutkaisempi juttu kuin elektroniikka, (sillähän on myös oma tahto ja herkkä mieli) joten ymmärrän paremmin niitä kommentoivia äitejä ja nyt siis itseänikin. Mutta joo, onhan ne sukat muuten ihan kätevät siinä housun lahkeiden päällä. Mutta kyllä se myös helpottaa, kun joku kysyy, että oletko sä lukenut tästä jostain ja saan sitten kertoa millaisia ominaisuuksia vauvan ensikengissä tulee olla.

P.s. Minulla on nyt takanani kokonaiset kahdeksan kuukautta perhe-elämää kolmistaan, 16 vuotta kahdestaan. Joitakin huomioita parisuhteesta ja vanhemmuudesta on tähän mennessä minulle kertynyt. Ja kyllä, joissakin jutuissa se toinen on sata kertaa parempi ja toisissa ei, ja jotkut jutut tehdään vaan erilailla, ei paremmin eikä huonommin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat