Kirjoitukset avainsanalla avioero

Minun haaveeni ehjästä ydinperheestä alkoi toteutua viisitoista vuotta sitten, kun tapasin nykyisen eksäni. Vastaan tuli mies, joka laillani haaveili lapsista ja perheestä. Vauvakuumeeni teki parivalinnan puolestani (hymiö päälle).

Olen eroperheen lapsi. Tätä taustaa vasten kestohaaveekseni jäi ajatus isosta ydinperheestä: äiti, isä ja 3-4 lasta. Ajattelin, että tuo on se, mitä haluan. Että kun minulla on tuo, olen onnellinen.

Erehdyin luulemaan, että ydinperhe on aina ihana ja harmoninen kokonaisuus. Pettymykseni oli valtaisa, kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja muutenkin elämä oli vähän sitä ja tätä. Olin yhtäkkiä ydinperheessä vailla tukea - yksin lasten kanssa vaikka meitä oli kaksi aikuista. En enää saanut käydä kahvilla kavereiden kanssa enkä harrastaa mitään ilman lupaa. Elämäni oli liian ahdasta ja ulkoapäin kontrolloitua. Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla monta vuotta. En tajunnut pitkään aikaan, miksi oli paha olla, mutta aloin ymmärtää – ydinperhe ei välttämättä ole Herttasen perhe, jossa voidaan aina hyvin. Ydinperheen pitää olla toimiva ja hyvä perhe – pelkkä ajatus ydinperheestä ei riitä.

Jouduin tekemään hirvittävän kipeän päätöksen ja eroamaan. Aloin kyllä taas hengittää, mutta kipuilin vuosia ja vuosia sitä kipua, että olin taas menettänyt ydinperheen enkä enää koskaan saisi sitä takaisin. Joskus omasta haaveesta pitää niin lujaa kiinni, ettei millään meinaa pystyä päästämään irti.

Elämä nappasi minusta jälleen kiinni, niin se melkein aina tekee. Olen tällä reissulla oppinut sen, että ydinperhe on sekin, että elää lasten kanssa. Minusta ja lapsistani tuli onnellinen perhe. Ja kävi niinkin, että perheeni kasvoi kuusi ja puoli vuotta eron jälkeen yhdellä miehellä ja kolmella bonuslapsella.

Olen lapsuuteni kasvanut vaihtuvissa uusperhekuvioissa. Olen itsessäni todennut sen, että noiden kuvioiden ansiosta mieleni on sopeutuva ja joustava, vaikka monta haavaakin matkalla tuli. Oli pakko sopeutua, oli pakko tutustua uusiin ihmisiin, oli pakko toivottaa uusi ihminen tervetulleeksi perheeseen. Ja miten hyvää se on lopulta itselleni tehnyt.

Mutta ihmisen mieli on kummallinen vekotin. Uusperheen elämä on minulle tuttua, nyt olen kuin kala vedessä ja nautin olostani. Nykyisessä perheessäni parisuhde toimii ja olemme yhdessä se yksikkö, joka tätä perhettä hallinnoi. Silti huomaan, että ydinperhehaave nostaa minussa edelleen päätään. Ja taas riittää mielellä jumpattavaa: etten sortuisi siihen, että alan puskemaan ja väkisin tunkemaan tätä perhettä muottiin, joka jossain pikkuaivojeni kellarikerroksessa on se oikea perhemalli.

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämä on sellainen tarina, jota kuulen hyvin usein. Toinen ei asetu rinnalle, vierelle, ei kuule, ei näe, ei muista hääpäivää tai muuta merkittävää yhteistä päivää, ei syntymäpäivää, ei juuri mitään.

Mikä olo siitä tulee, kun toinen asettaa elämässään etusijalle kaiken muun paitsi sinut? Työn, kaverit, harrastukset ja varsinkin itsensä, aina.

Tämä sama tyyppi on se, joka vähät välittää tunteistasi, hyökkää riitatilanteissa eikä suostu keskustelemaan. Tämä tyyppi ei myöskään koskaan katso itseään peiliin, ei pyydä anteeksi ja kokee oikeudekseen loukata ja sanoa suorat sanat ilman katumuksen häivää.

Tämä on se kumppani, jolle sinun tunteesi ovat ilmaa, niitä saa vähätellä ja niiden yli kävellä. Tunteesi kuitataan järjellä ja sanoilla ”Sä teet ihan samalla tavalla”.

Ja kun tulee kavereita kylään, tämä mies tai nainen muuttuu niin ystävälliseksi, ettei häntä samaksi ihmiseksi edes tunnista, joka hän on silloin, kun olette keskenänne. Tämä viehättävyys kyllä saattaa ihmisten seurassa sanoa pari piikittelevää kommenttia, mutta kätkee ikävän tarkoitusperänsä niin, että vain sinä ymmärrät sisällön ja sanojen todellisen merkityksen?

Olet saattanut tottua toisen käytökseen niin, ettet enää muusta tiedä. Olo on vain kummallisen huono, masentunut ja alistunut. Kaiken päälle saatat syyttää itseäsi, koska sinua on syytetty niin pitkään, että olet alkanut uskoa tarinaan, jota sinulle on niin pitkään kerrottu.

Näitä suhteita on ja niitä on paljon. Tämä kaikki on ikävää ja inhottavaa. Olet tyytynyt tilanteeseen ehkä taloudellisen pelon vuoksi, ehkä lasten vuoksi, ehkä siksi että koet olevasi jo liian vanha lähtemään. Saatat olla jo niin alistunut, ettet vain jaksa tehdä tilanteelle mitään. Olet saattanut hiljentyä ja pistää siipesi suppuun.

Sinä olet enemmän arvoinen, oikeasti olet. Älä tyydy sellaiseen, missä et saa loistaa ja olla täysin se, mitä olet: hyväksytty ja rakastamisen arvoinen. Ei mikään ole niin tärkeää kuin se, että pelastaa itsensä olosuhteista, joissa ei ole hyvä olla.

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Lähtökohtaisesti lähes jokaisen eksä on p..pää ja eksä on syystä eksä. Myös siis sinä ja minä. Minä olen saanut kuulla olevani myös itsekäs, ajattelematon, idiootti, tyhmä, vailla omaatuntoa oleva ja saatanasta. Ja mitä näitä nyt on. Sanoja joilla yritetään satuttaa ja satutetaankin.

Hyvin moni käy eron jälkeen sotaa eksää vastaan lasten kustannuksella. Usein sanotaan, että sotaan tarvitaan kaksi. Viime aikoina olen ajatellut kuulemani ja kokemani perusteella, ettei tuo ole totta. Usein on oikeasti niin, että se joka on kyennyt ja pystynyt kohtaamaan itsessään erossa haavoittuneen puolensa ja ottanut itsestään vastuuta, ei koe tarvetta sotia eksää vastaan vaan pyrkii hajottamisen sijaan rakentamaan. Sodankäynnistä on turha puhua. Kaikenlainen taisteluun liittyvän puheen voisi erojen yhteydessä muutenkin unohtaa. Haluan silti tässä tekstissä käyttää sota-sanaa, koska monesti erovanhemmuuden hoitaminen ja osapuolten henkinen olotila näyttää sodalta. 

Ja se joka ei ole käynyt ero- ja muita kipuja läpi, on se joka kerää sotavarustelua, pakenee omaan poteroonsa ja kerää ympärilleen vielä kavereitakin, jotka vahvistavat sitä, että ”sä oot kyllä niin oikeessa” ja ”toi toinen vois niin kattoo itteensä peilistä”.

Olo voi olla aika avuton ja turhautunut, kun on sellainen seinä vastassa, joka ei kuuntele, ei kykene aikuiseen viestintään vaan on reaktiivinen ja hyökkäävä.

Miten rakentaa hyvää erovanhemmuutta silloin, kun toinen on täysin kykenemätön ottamaan itsestään ja koko tilanteesta vastuuta?

Ole sinä se, joka katsoo itseään peilistä tosi tarkkaan. Oletko sinä se, joka pitää yllä henkilökohtaista sotaa? Jos olet, hae apua. Oletko itse niin haavoilla (jo lapsuudesta), että vahingossa kaadat eksäsi niskaan jotain, mikä ei hänen niskaansa kuulu? Ihan todella katso itseäsi ja omaa toimintaasi. Tarvitaan roppakaupalla nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseä raatorehellisesti ja myöntää, että ei hitsi, minä olen se, joka ei osaa tätä erohommaa. 

Jos sinä olet se, joka aidosti yrität rakentaa hyvää erovanhemmuutta, ole edelleen aikuinen. Mutta jos seinä on jatkuvasti vastassa, hae apua. Etsi ammattiapua niin pontevasti, että löydät ne oikeat auttajat. Sitä väsyy, jos on aikuinen ja pyrkii yksin kantamaan kaiken vastuun ja saamaan asiat lasten kannalta parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Asetu sen lapsen asemaan, jonka vanhemmat ovat asettuneet omiin poteroihinsa. Miltä tuntuu olla aukealla paikalla, jossa ei ole turvaa. Miltä lapsesta tuntuu se, kun heistä riidellään? Miltä tuntuu, kun vanhemmat ovat sodassa toisiaan vastaan? Eikö se lapselle tarkoita sitä, ettei heitä varten ole ketään? Lapsi ei tiedä, mihin suuntaan sodassa katsoisi. Ei tiedä, miksi on niin syyllinen ja ahdistunut olo eikä tiedä, kumpaa vanhempaa tai ketä uskoisi. Erosotien tantereilla on monta lapsisotilasta ja pieniä uhreja: haavoittuneita ja turvattomia pikkuaikuisia, jotka ottavat itsestään ja mahdollisista pikkusisaruksistaan liikaa vastuuta. 

Jos olet eronnut ja sinulla, teillä tai eksälläsi on erosota menossa, älä käytä tätä tekstiä häntä vastaan. Et tarvitse ulkopuolisia lyömäaseita vaan vastuullisuutta, hyvää tahtoa ja myötäelämisen taitoa. Rauhaa ja rakkautta, niillä eväillä eteenpäin.  

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat