Kirjoitukset avainsanalla avioero

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Mikko Huotari

Lähtökohtaisesti lähes jokaisen eksä on p..pää ja eksä on syystä eksä. Myös siis sinä ja minä. Minä olen saanut kuulla olevani myös itsekäs, ajattelematon, idiootti, tyhmä, vailla omaatuntoa oleva ja saatanasta. Ja mitä näitä nyt on. Sanoja joilla yritetään satuttaa ja satutetaankin.

Hyvin moni käy eron jälkeen sotaa eksää vastaan lasten kustannuksella. Usein sanotaan, että sotaan tarvitaan kaksi. Viime aikoina olen ajatellut kuulemani ja kokemani perusteella, ettei tuo ole totta. Usein on oikeasti niin, että se joka on kyennyt ja pystynyt kohtaamaan itsessään erossa haavoittuneen puolensa ja ottanut itsestään vastuuta, ei koe tarvetta sotia eksää vastaan vaan pyrkii hajottamisen sijaan rakentamaan. Sodankäynnistä on turha puhua. Kaikenlainen taisteluun liittyvän puheen voisi erojen yhteydessä muutenkin unohtaa. Haluan silti tässä tekstissä käyttää sota-sanaa, koska monesti erovanhemmuuden hoitaminen ja osapuolten henkinen olotila näyttää sodalta. 

Ja se joka ei ole käynyt ero- ja muita kipuja läpi, on se joka kerää sotavarustelua, pakenee omaan poteroonsa ja kerää ympärilleen vielä kavereitakin, jotka vahvistavat sitä, että ”sä oot kyllä niin oikeessa” ja ”toi toinen vois niin kattoo itteensä peilistä”.

Olo voi olla aika avuton ja turhautunut, kun on sellainen seinä vastassa, joka ei kuuntele, ei kykene aikuiseen viestintään vaan on reaktiivinen ja hyökkäävä.

Miten rakentaa hyvää erovanhemmuutta silloin, kun toinen on täysin kykenemätön ottamaan itsestään ja koko tilanteesta vastuuta?

Ole sinä se, joka katsoo itseään peilistä tosi tarkkaan. Oletko sinä se, joka pitää yllä henkilökohtaista sotaa? Jos olet, hae apua. Oletko itse niin haavoilla (jo lapsuudesta), että vahingossa kaadat eksäsi niskaan jotain, mikä ei hänen niskaansa kuulu? Ihan todella katso itseäsi ja omaa toimintaasi. Tarvitaan roppakaupalla nöyryyttä ja rohkeutta katsoa itseä raatorehellisesti ja myöntää, että ei hitsi, minä olen se, joka ei osaa tätä erohommaa. 

Jos sinä olet se, joka aidosti yrität rakentaa hyvää erovanhemmuutta, ole edelleen aikuinen. Mutta jos seinä on jatkuvasti vastassa, hae apua. Etsi ammattiapua niin pontevasti, että löydät ne oikeat auttajat. Sitä väsyy, jos on aikuinen ja pyrkii yksin kantamaan kaiken vastuun ja saamaan asiat lasten kannalta parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Asetu sen lapsen asemaan, jonka vanhemmat ovat asettuneet omiin poteroihinsa. Miltä tuntuu olla aukealla paikalla, jossa ei ole turvaa. Miltä lapsesta tuntuu se, kun heistä riidellään? Miltä tuntuu, kun vanhemmat ovat sodassa toisiaan vastaan? Eikö se lapselle tarkoita sitä, ettei heitä varten ole ketään? Lapsi ei tiedä, mihin suuntaan sodassa katsoisi. Ei tiedä, miksi on niin syyllinen ja ahdistunut olo eikä tiedä, kumpaa vanhempaa tai ketä uskoisi. Erosotien tantereilla on monta lapsisotilasta ja pieniä uhreja: haavoittuneita ja turvattomia pikkuaikuisia, jotka ottavat itsestään ja mahdollisista pikkusisaruksistaan liikaa vastuuta. 

Jos olet eronnut ja sinulla, teillä tai eksälläsi on erosota menossa, älä käytä tätä tekstiä häntä vastaan. Et tarvitse ulkopuolisia lyömäaseita vaan vastuullisuutta, hyvää tahtoa ja myötäelämisen taitoa. Rauhaa ja rakkautta, niillä eväillä eteenpäin.  

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Minua ihmetyttää se, miten eroamisesta puhutaan. Että nykyään erotaan liian helposti. Minusta tuo ei pidä lainkaan paikkaansa. Eropäätös on tavallisesti hyvin pitkä ja kipeä prosessi. Harva haluaa luovuttaa ja hypätä tuntemattomaan.

Uuteen elämänvaiheeseen on pelottavaa astua, koska tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Jokainen joka on päättänyt luopua huonosta työpaikasta, parisuhteesta ja niin edelleen, tietää, miten hirvittävältä tuntuu se tunne, kun tietää, ettei vanhaan voi jäädä, mutta uusi pelottaa hirvittävän paljon. Ja mitä jos teenkin väärän päätöksen, sitten vasta harmittaa ja kaduttaa.

Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden.

Uuteen astumista harkitseva tietää myös, että päätös joka kielii usein itsensä pelastamisen tarpeesta, saattaa satuttaa muita ja hajottaa merkittäviä rakenteita, tästä esimerkkinä ydinperhe. Syyllisyys voi olla kova ja sekin estää tekemästä päätöstä. Ja huoli muista. Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden. Näitä kysymyksiä päätöstä harkitseva ja tekevä usein tekee.

Ja sitten vielä sekin, että miten itsen käy. Kun etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti. Jokainen isompi menetys on kuin kuolema. Ihmismielellä on taipumus kiinnipitämiseen.

Etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti.

Pidämme kynsin, hampain kiinni tutusta ja (ainakin näennäisesti) turvallisesta emmekä millään luopuisi ja päästäisi irti, koska tiedämme, että päätöstä seuraava tunneskaala uhkaa suistaa tasapainosta. Pidämme hyvin tiukasti kiinni tutusta, vaikkei tuttu tekisi hyvää. Mieli haluaa melkein epätoivoisesti olla hyväksymättä tosiasioita. ”Tiedän kyllä (järjellä), mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, mutta en halua hyväksyä tai pysty hyväksymään tätä”.

Se millaisia olemme temperamentiltamme, taustaltamme ja aikaisemmilta kokemuksiltamme, vaikuttaa paljon siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. Tutusta luopuminen, astuminen tuntemattomaan voi olla todella vaikeaa. Suru ja tuntematon tulevaisuus pelottavat joskus niin paljon, ettei meinaa millään pystyä päästämään irti. Takertuminen niin sanottuun turvasatamaan on joskus käsittämättömän vahva. Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle

Minulta kysytään usein sitä, milloin päätös pitää tehdä. Olen nähnyt eniten sitä, että päätös kypsyy hitaasti ja yhtäkkiä yllättäen se voi olla valmis.

Ehkä me ihmiset jollain tasolla tiedämme, että jotain elämässä on kuolemassa ja reagoimme siihen. Mitäpä jos asioilla onkin aikansa ja paikkansa? Mitäpä jos? Mitäpä jos joidenkin asioiden kuuluu antaa kuolla? Ilman kuolemaa ei voi syntyä uutta. Ihminen on siitä hassu olento, ettei se usko uuden kasvun voimaan. Tai kyllä, sitten kun kivulias matka on tehty. Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle. Surun yksi tarkoitus on raivata tilaa uudelle. Tunteiden ja tyhjän tilan ja siihen liittyvän yksinäisyyden kohtaaminen ja kokeminen vain on hankalaa ja kipeää.

Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan ihan uutta suhdetta.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että ne asiat joiden on tarkoitus kuolla, kuolevat ja niiden joiden tulla takaisin, tulevat kyllä takaisin. Tarkoitan tällä siis parisuhdetta. Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan (ammattiapuun nojaten) ihan uutta suhdetta. Mutta siihen tarvitaan ilman muuta kaksi, yksin ei kahden suhde rakennu uudeksi ja toimivaksi. 

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Parisuhteessa koettu väkivalta voi ajaa miehen henkiseen umpikujaan varsinkin, jos yhteisiä lapsia käytetään väkivallan välineenä. Lily Banse/Unsplash

Parisuhteessaan väkivaltaa kokenut mies tulee vastaanotolleni Miessakkeihin Väkivalta Kokeneet Miehet -toimintaan. Vastaanotolle ovat hakeutuneet erityisesti parisuhteessa väkivaltaa kokeneet miehet, ja niin on myös nyt. Vaimo on haukkunut ja mollannut miestään rankasti jo avioliiton aikana. Mies on yrittänyt kestää tilannetta myötäilemällä ja lopulta alistuen, mutta on lopulta hakenut avioeron. Eron jälkeen suhde on tulehtunut entisestään. Exä on tehnyt miehestä perättömiä lastensuojeluilmoituksia ja vaikeuttanut isän ja lapsen tapaamisia.

Miksi exä haluaa haavoittaa?

Miehen päässä takoo kysymys: miksi exä tekee näin. Mies pelkää, että jos hän puolustaa omaa oikeuttaan tavata lasta, exä tekee tapaamiset entistä vaikeammiksi. Miehen pahin pelko on, ettei hän kohta näe lastaan enää lainkaan. Mies ajattelee, että nainen tulee joka tapauksessa saamaan tahtonsa läpi kääntämällä lapsen ajatukset isäänsä vastaan. Usko siihen, että viranomaiset näkisivät asiassa myös miehen näkökulman, on monella olematonta.

Suunnilleen näin parisuhteessa väkivaltaa kokeneiden miesten kertomukset usein menevät. Miehet hakevat keskusteluapua kovin myöhään, yleensä vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on ajautunut kestämättömäksi.

Lapsi on suuressa vaarassa

Työntekijänä nämä miesten kertomukset herättävät minussa monia ajatuksia ja tunteita. Ajattelen, että parisuhdeväkivallan molemmat osapuolet tarvitsisivat kipeästi keskusteluapua. Suurimmassa vaarassa kuitenkin on lapsi, josta on tullut parisuhteessa kiistakapula ja lyömäase. Jollei lastensuojelu ole jo mukana hajonneen perheen elämässä, lastensuojeluilmoituksen tekemistä joudutaan usein harkitsemaan.

Usein lastensuojelu on jo tietoinen tilanteesta ja olosuhteita on kartoitettu. Usein tämä väliintulo ei kuitenkaan tuota välitöntä parannusta tilanteeseen: tilannetta seurataan. Joskus minusta tuntuu, että hitusen liian kauan.

Suru ja aggressio auttavat eteenpäin

Työntekijänä jaan asiakkaani tunteita, jotka vaihtelevat avuttomuudesta ja toivottomuudesta aina syyllisyyteen ja pelkoon asti. Tämä on usein välttämätön välivaihe siinä, että mies löytää oman surunsa mutta myös suojaavan aggression, jolla hän pystyy puolustamaan aikaisempaa paremmin omia rajojaan.

Tärkeintä on, että miehen ajatukset ja tuntemukset tulevat kuulluksi. Moni mies on tyytyväinen jo pelkästään siihen, että joku haluaa kuunnella ja uskoo, mitä hän sanoo. Liian usein tulee vaikutelma, että miehen kertomaa ei ole otettu todesta vaan se on tullut sivuutetuksi.

Kuulluksi tulemisen kokemuksesta ja omien tunteiden tunnistamisesta alkaa miehen vähittäinen voimaantuminen. Mies alkaa kokea, ettei olekaan täydellisessä umpikujassa. Vaikeassa tilanteessa hän alkaa löytää uusia selviytymiskeinoja, joita hän voi hyödyntää ehkä myös muissa elämän kriisitilanteissa.

Tommi Sarlin
Kirjoittaja tekee kriisityötä miesten parissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat