Kirjoitukset avainsanalla nainen

Sinä pääsiäisenä jotain räjähti sisälläni. En enää muista mikä sen laukaisi ja miksi. Oliko se pientä vai suurta. Se oli viimeinen pisara kuormassa, joka oli kasvanut jo pitkään ennen sinua. Sen muistan, että tein keittiössä ruokaa. Sinä sanoit jotain kuivaan, lakoniseen tyyliisi, jota tietyissä tilanteissa rakastin ja tietyissä vihasin. Kädessäni oleva keittiöveitsi iskeytyy tasoon ja jää siihen pystyyn. Kasvoni vääntyvät villipedon kasvoiksi ja huudan niin paljon kuin kurkusta lähtee: - Nyt tää vittu loppuu. Mä en kuuntele tätä enää ollenkaan. En vittu kuuntele. 

Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia.

Kehoni täyttyy voimalla. Minä hallitsen tätä tilaa nyt. Minä olen olemassa. Sinä nouset ja hetken näen pelon silmissäsi. Tajuan mitä olen tehnyt ja pelästyn. Hetkellinen voiman tunne katoaa ja jättää jälkeensä vapisevan ihmisen. Silmäsi muuttuvat kylmiksi, kun katsot minua. Kävelet ohitseni ja sanot: - Mene hoitoon. 

Keittiön laattalattia on kova. Tuntuu kuin pää räjähtäisi. Nyyhkytykseni kiertää tyhjän talon nurkkia etsien turvaa. Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia. En ihmettele, ettet enää jaksa minua. En itsekään kestä kuilujani. Näitä syvyyksiä, joihin säännöllisesti tipun.

En tiedä mitä tehdä, kun maa ei nielekään minua. Minäkö se olin, joka huusi kuin eläin. Minä, jolle nuoret piirtävät sydämiä, halaavat lujaa ja kirjoittavat: sä oot kiltti, ihana ja hymyilet aina. Oikeasti en ole ihana, vaan hullu huutava akka, jonka pitäisi kuolla. Teen sen ainoan teon, johon pystyn. Soitan ystävälle, sille ainoalle, jonka tiedän kestävän tämän. Tunnistimme toistemme tuskaiset sydämet heti tutustuessamme muuttaessani parikymppisenä Helsinkiin. Yksi iso ero meissä on: Hän pysyy kasassa, minä en. 

Pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen!

Hän vastaa iloisesti niinkuin aina. Kuiskaan: - Mä sekoan. Voitsä auttaa mua. Mä sekoan. Rauhalliseen tyyliinsä hän selvittää mitä on tapahtunut. Rauhoitun hänen lempeään ääneensä. - Et sä sekoa. Sä puhut ihan normaalisti. Mä ymmärrän mitä sä sanot. Et sä oo sekaisin. Sä suutuit. Tosi kovaa. Siihen on varmaan syynsä. Se on ohi. Kaikki on nyt hyvin. Ei oo hätää. 

Sanat tuudittavat minua kuin lasta. Hengitys tasaantuu pikku hiljaa. Puhelun jälkeen istun vielä pitkään lattialla, jalat tiukasti sylissä pään nojatessa seinää vasten. Enkä ajattele mitään. 

Illalla yritän puhua, sillä tajuan olevani umpikujassa. Lupaan hakea apua ja pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen! Isken läppärin kannen kiinni, mutta ehdin huomata numeron, johon voi soittaa. 

Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä.

Pyhien jälkeen soitan Maria Akatemian päivystysnumeroon. Sanon heti ensimmäiseksi, etten ole väkivaltainen. Saan silti apua. Viimein uskaltaudun naisten vertaisryhmään, josta alkaa muutos suhteessa itseeni. Koko syksyn käyn joka tiistai Helsingissä, vaikka se on yhtä säätöä. Ryhmässä tulen näkyväksi haavojeni kautta ja tunnen suurta myötätuntoa haavoittuneita kanssakulkijoitani kohtaan. Vertaisryhmän voima on ihmeellistä! 

Loppusyksystä valvon taas kerran ja mietin umpikujaani. Ensimmäisen kerran uskon selviäväni yksin, jos tilanne vaatii sen. Jokin on muuttunut. Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä. Se tuntuu tosi hyvältä. Nukahdan pitkästä aikaa levolliseen, syvään uneen.   

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

 

Tietoa ja apua vihaan ja väkivaltaan löytyy seuraavista paikoista: 

https://www.naisenvakivalta.fi/

https://www.miessakit.fi/

https://www.youtube.com/watch?v=_-RtQIdYRIg&feature=youtu.be&fbclid=IwAR...

https://yle.fi/uutiset/3-8981390

https://hidastaelamaa.fi/2018/04/naisen-aggressio-edelleen-tabu/#fbf26b3c

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Tuntuu hurjalta että tuollaisessa paikassa voi jättää toisen yksin lattialle itkemään. Vaikka ei olisi enää rakkautta tai edes välittämistä, joku velvollisuus ihan yleisen humaaniuden nimissä olisi auttaa toista romahduksen hetkellä.

Hyvä että apua löytyi toisaalta ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Henkisen väkivallan tunnistaminen voi olla vaikeaa, jos ei ole tottunut näkemään itseään arvokkaana. Kuva: Daniil Kuzelev/Unplash

Mikä on henkistä väkivaltaa? Mikä taas on pahaksi äitynyttä riitelyä ja sen tuoksinassa tapahtunutta loukkaamista? Rajanveto henkiselle väkivallalle on usein vaikeaa.

Moni ei tunnista joutuneensa henkisen pahoinpitelyn kohteeksi, kun joutuu toistuvasti vähäteltäväksi ja nälvittäväksi. Varsin tavallista ovat myös erolla tai itsemurhalla uhkaaminen. Vaikeammin tunnistettavaa saattaa olla kovan kontrollin alla eläminen, jolla pyritään eristämään toinen hänen suvustaan tai muista läheisistään. Kuvaan voi kuulua mustasukkaisuus, joka ulottuu kadulla kävelemiseen tai tv:n katseluun saakka.

Moni ei miellä tavaroiden hajottamista, mykkäkoulua tai nukkumisen häirintää väkivallaksi, vaikka niilläkin on tarkoitus vahingoittaa ja rangaista toista.

Seksiin painostaminen on väkivaltaa

Seksuaaliseksi väkivalta menee, kun vähättely, epäreilu vertailu edellisiin kumppaneihin ja pilkka sattuvat tälle aralle alueelle. Se voi olla myös seksiin tai lapsentekoon painostamista ja kiristämistä. Kun sitten pitää kiinni omasta seksuaalisesta itsemääräämisoikeudestaan, seurauksena voi olla myös fyysinen pahoinpitely.

Usein tähän tarvitaan jokin ulkopuolinen taho, joka nimeää väkivallan. Vasta silloin saattaa itsekin havaita, että kumppanin toiminta voidaan nähdä myös tahallisena vahingoittamisena.

Määritelmällisesti väkivalta voisi olla vahingoittamistarkoituksessa toiseen ihmiseen ilman lupaa väkivalloin kajoamista. Väkivaltaa on myös itsemääräämisoikeuden rajoittaminen esimerkiksi uhkailun tai pelottelun avulla. Se voi ilmetä joko suoraan fyysisesti kehoon kohdistuvana tai sanallisesti tapahtuvana mitätöintinä tai alistamista.

Mustasukkaisuus on rakkautta?

Miksi henkistä väkivaltaa sitten on niin vaikea tunnistaa? Tähän on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Usein jäljet johtavat kuitenkin niihin tärkeisiin varhaisiin suhteisiin, joissa käsitys itsestä ja omasta arvosta ja kelpaavuudesta muovautuvat. Äärimmillään ihminen voi olla niin vaille jäänyt, että mustasukkaisuus ja väkivalta voivat olla ainoita todisteita siitä, että joku välittää.

Olen tehnyt näitä havaintoja työssäni Miessakkien Väkivaltaa Kokeneet Miehet -hankkeen parissa. Työssäni tarjoan keskusteluapua, neuvontaa ja ohjattua vertaisryhmätoimintaa väkivaltaa kadulla tai kotona kokeneille miehille. Apu on luottamuksellista ja maksutonta, rahoittajana toimii STEA.

Tommi Sarlin
Kirjoittaja tekee kriisityötä väkivaltaa kokeneiden miesten parissa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Neitsyt Maria
Minna Canth

Isäni kertoi minulle vasta aikuisena, että olen saanut nimeni Minna Canthin mukaan. Isä ja äiti olivat nimeä miettiessään toivoneet, että minussakin voisi olla jotain samaa tasa-arvon edistäjää, naisten ja vähäosaisten puolustajaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kuin kirjailija Minna Canthissa. Miten voimaannuttava ajatus. Niemenannossa on tosin iso ristiriita, sillä minut kasvatettiin nöyräksi, vaatimattomaksi ja sopeutuvaiseksi. Mitä kiltimpi, sen parempi.

Ristiriitaista - niin kuin elämä yleensäkin.  Nyt juuri Minna Canthin juhlapäivän viikkona yritän kääntää elämääni esikuvani sallimalle tielle: Minna Canth oli sitkeä ja rohkea ja kritiikistä huolimatta nosti näytelmissään uudestaan esille havaitsemiaan ristiriitoja ja vaikeita asioita. Varsinkin yläluokkaa ja valtaapitäviä hän uskalsi arvostella. Käsittämättömän ahkerakin hän oli, seitsemän lapsen yksinhuoltajana ja leskenä hän hoiti sekä kauppaa, lapsia että ajatteli ja kirjoitti. Ja kokosi ympärilleen laajan vaikuttajaverkoston uudistusmielisistä ajattelijoista. Miten houkutteleva ja kiehtova näky. Mitenkähän sitä sallisi itselleen jotakin tästä vaikuttajaminnan määrätietoisuudesta?

Tämä viikko alkoi myös Marian ilmestyspäivällä. Siis Jeesuksen äidin merkkipäivänä. Kirkossa on omistettu yksi päivä vuodessa Marialle ja hänen eriskummalliselle elämälleen. Kun enkeli esittää hänelle pyynnön ryhtyä Jumalan pojan äidiksi, hän ei mieti yön yli tai kutsu ystäviään pohtimaan asiaa, vaan hän alkaa laulaa ylistyslaulua. Hän suostui heti vaikeaan osaansa enempiä miettimättä. Ehkä hän ei tiennyt ihan mihin meni suostumaan. Monikaan ei uskonut sitä, että Jeesuksen isä oli itse Jumala taivaassa ja syntyvä lapsikin olisi koko elämänsä ajan erilainen. Kovin helppoa ei varmaankaan ollut kulkea rinnalla katsomassa poikansa kärsimystä ja kuolemaa. Jeesuksen kuolemaa kuvatessa Raamatussa ei Joosefista, Marian miehestä  puhuta enää mitään.  Mitäköhän hänelle  oli tapahtunut?  Mutta Maria  kuulemma luotti kaikessa Jumalan johdatukseen ja sanoi: "Tapahtukoon minulle Jumalan tahto": Kristityn naisen esikuva on siis ymmärrettävästi ylistävä, nöyrä ja vaatimaton,  tavallinen ja kärsivä Jeesuksen äiti.  Tässäkin naisidolissa on paljon sellaista, mikä kiehtoo minua.  Varsinkin siinä luottamuksen varassa elämisessä. Vaatimattomuuden ylikorostaminen taas ärsyttää  suunnattomasti silloin, kun sitä on käytetty vallanvälineenä miesten taholta: "Olkaa te naiset hiljaa ja vaatimattomia niin kuin Maria, niin teille käy hyvin". Minulle Maria näyttäytyy rohkeana nuorena naisena, joka itse suostui vaikeaan ja vastuulliseen osaan ja sitoutui äitiyteen loppuun asti. Mariassa riittää silti pureskeltavaa - varisinkin niissä tulkinnoissa. 

Näiden historian suurnaisten parisuhteista ei kerrota juurikaan mitään. Minna Canthista tiedetään, ettei hän heti suostunut  Johan Ferdinand Canthin kosintaan. Avioelämästä tiedetään, että lapsia oli paljon ja Johan kuoli äkillisesti nuorena Minnan odottaessa heidän seitsemättä lasta.  Marialle ja Joosefillekin syntyi useita tyttöjä ja poikia. Koska lapsia syntyi, seksiä on siis ollut. Mutta onko ollut hellyyttä? Asioiden jakamista? Kunnioitusta ja luottamusta? Vai onko elämä ollut lähinnä yhteistä työn tekemistä? Näistä olisi kiinnostavaa tietää, sillä kuvissa ja maalauksissa molemmat naisesikuvat näyttävät huolestuttavin vakavilta. 

Minä ainakin tahtoisin osata olla iloisempi ja elää kevyemmin nauttien elämästä sen kaikilla väreillä. Ilo ja keveyskään eivät poissulje sitä, etteikö naisten asemaan voisi vaikuttaa nimenomaan ilon kautta. Onko vaikuttajanaisten pakko olla niin vakavia? Toivottavasi Minna ja Mariakin nauroivat edes joskus. 

Terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat