Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Kirjoittaminen on ollut mutkikas sisäinen matka. Kiipeämistä ja keidashetkiä, huikeita maisemia. Kuva: Minna Varpula

Kirjoitin ensimmäisen blogini Rakkauden roihuun 5.11.2018. Kirjoittamista on siis takana vuosi ja tekstejä on syntynyt 50. Lähes viikottain on tullut kirjoitettua ja se on kyllä aika hurja tahti varsinkin näin kokemattomalle kirjoittajalle. Eroblogin aloittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, sillä en ole kirjoittanut kovin paljon, enkä varsinkaan julkisesti näin henkilökohtaisista asioista.  

Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

En epäröinyt kirjoittamisen aloittamista, vaikka tiesin siitä tulevan kauheaa. Joutuisin selättämään kysymyksen: Luuletko osaavasi kirjoittaa tästä? Tekstin valmistuttua olisi edessä kysymys: Kuinka kehtaat? Edellisen kanssa pärjäsin. Elämäni oli sellaisessa jamassa, ettei sillä ollut niin väliä. Mutta jälkimmäinen oli tuskallista. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että joku lukee tekstejäni vai sitä, ettei kukaan lue. Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

Kirjoittaminen on minulle näkyväksi tulemisen prosessi. Se on taistelua häpeää vastaan. Vaikka tekstini eivät ole mitenkään erikoisia tai poikkeavia, niin silti olen joutunut kamppailemaan niiden julkaisemiseksi. En useinkaan ajattele, etteikö näin saisi tuntea tai kirjoittaa. Ajattelen, että minä en saisi tuntea tai kirjoittaa näin. Usein tunnen itseni naurettavaksi tekstieni valmistuttua. Häpeä nostaa päätään.  

Monet yksityiset tunteet, joita kuvittelee vain itse tuntevansa, ovat yllättävän yleisiä. Viikonlopun Nyt-liitteessä oli juttu siitä, miten ulkoisesti menestyneet, eturivin artistit kokevat myös kipeitä tunteita, epävarmuutta, merkityksettömyyttä ja tyhjyyden tunnetta. Tarkemmin ajatellen ei se mikään ihme olekaan. Itsensä antaminen on aina riski. En voi tietää, miten toinen ottaa minut vastaan. Kestänkö jos minun juttuni ei olekaan kiinnostava? Uskallanko antaa itseni toiselle, vieraalle ja erilliselle? Juttu päättyy toteamukseen, että Vain elämää-ohjelma antoi artisteile mahdollisuuden pudottaa täydellisyyden kulissit. Astua esiin myös haavoittuvaisuuden kautta. Olla näkyviä kokonaisempina. 

Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tästähän elämässä on kyse ja erityisesti tämä kysymys on tärkeä läheisissä ihmissuhteissa, joissa emme pysty pakenemaan roolin taakse. Emme ainakaan koko ajaksi.  Uskonko olevani rakkauden arvoinen? Kykenenkö läheisyyteen paljaana ja haavoittuvana ilman suojamuureja? Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski niinkuin Theodore Roosevelt kuvasi vuonna 1910. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tämä blogi on ollut minun areenani ja vaatinut enemmän rohkeutta kuin, mitä minulla on. Se on ollut sisäinen kamppailu omia demonejani vastaan. Olen saanut teiltä lukijoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta, paljon voimaa. Monta kertaa olen päättänyt, että tämän vielä kirjoitan, mutta sitten en mitään. Ja sitten tulee joku ihana viesti, kaunis kommentti tai kohtaaminen, jossa joku kiittää kirjoituksestani. Ne ovat olleet tärkeitä, enkä ilman niitä olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaista vuotta. Toisilla ihmisillä on merkitystä ja väliä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivän leikeistä unohtui nukke terassille. Kuva: Annele Rantavuori

Tuuditan isoa, pientä tyttöäni sylissä raivokohtauksen jäljiltä. Hän ei halua katsoa minuun vaan painaa päänsä kainaloni suojaan. Häpeä painaa pään piiloon, näkymättömiin. Hallitsematon tunnekuohu syöksee kuiluun, josta pääsee pois vain sylin avulla. 

Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden kanssa. 

Silitän pientä päätä ja olen täynnä myötätuntoa. Tunnen joka solullani, missä hän on nyt. Puhelen lempeästi kyyneleiden valuessa silmistäni. Tämä on samaan aikaan tuttua ja vaikeaa. Puhun yhtä lailla itselleni kuin hänelle. Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden, vihan, pettymyksen ja häpeän kanssa. 

Pitäessäni pikkuista sylissä hoidan lasta sisälläni. Häntä, joka ei tiedä, miten selvitä oman särkyneisyytensä kanssa. Häntä, joka piilottelee viimeiseen asti ja valitsee mielummin yksinäisyyden, kuin näkyväksi tulemisen tuskan.

Tunteet kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä

Kuinka usein olenkaan valinnut mitäänsanomattomuuden, kun en ole halunnut vaivata tai ottaa tilaa. Ja kuinka usein sen tähden lapsi sisälläni on murtautunut esiin. Tiedättehän sen, kun lapsi aikuisessa ottaa vallan: huutaa, kiukuttelee, mököttää tai paiskoo tavaroitaan. Tai vetäytyy omaan nurkkaansa. Kun kaikki on muka ihan ok. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. 

Sitä se on, kun sisäistä lasta ei ole kuunneltu. Kun tunteet vain sullotaan sisään, ne kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä. Sopivan pään sattuessa käteen tulee mukana paljon muutakin. Silloin paikalle sattuneet joutuvat vastaanottamaan sen, mikä on aikanaan kuulematta jäänyt.  

Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon

Jälkeenpäin häpeä. Aina. Yksinäisyys siihen päälle. Lapsi sai tilaa, lapsi tuli kuulluksi ja sai ehkä tahtonsakin läpi. Mutta jäi ilman myötätuntoa, syliä ja ymmärrystä. Sitä mitä hän eniten tarvitsisi. Sitä, mikä parantaisi. Kuka sitä pystyisi edes hänelle antamaan?  

Itsemyötätunto on taito, jota voi opetella. Se on oman sisimpänsä lempeää katselemista ja itsensä kannattelemista pettymyksen keskellä. Monia auttaa siinä ystävän rooliin asettuminen. Sen miettiminen, mitä tässä tilanteessa sanoisi ystävälleen. Sen saman voit sanoa itsellesi. 

Kun ei ole oppinut katsomaan maailmaa omista tunteistaan käsin, on sen opetteleminen työlästä. Kipeääkin. Mutta niin palkitsevaa. Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon ja nyt-hetkessä elämisen. Katseen, joka näkee syvemmälle ja ymmärtää enemmän. Avaruuden, jossa on tilaa olla näkyvä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: <span class="photographer">Unsplash</span>
Kuva: Unsplash

Seksi on seksuaalista toimintaa, joka tuottaa nautintoa. Tässä kohtaa määrittelen sen myös ehdottomasti juuri sellaiseksi toiminnnaksi, johon jokainen osallistuja on antanut suostumuksensa. Siihen liittyy mielihyvää ja kauneutta. Kuitenkin samaan aikaan se kantaa harteillaan koko historian verran taakkoja, joita olemme sen päälle heittäneet.

Kristillisestä näkökulmasta Jumala on luonut meidät jokaista sopukkaamme myöten. Halumme, tunteemme ja nautintommekaan eivät ole Hänelle vieraita. Seksuaalisuus ja seksi ovat osa Hänen luomistyötään. Ja varsin kaunis osa jos oikein miettii. Lahjoja. Kutkuttavaa intohimoa, ylitsepursuavaa nautintoa, intiimiyttä ja läheisyyttä. Monien kauniiden ja lämpimien tunteiden ilmaisua.

Seksi on luotu kauniiksi, mutta me olemme heittäneet jo pitkään sen harteille monenlaisia taakkoja kannettavaksi. Kaltoinkohdelleet sitä. Olemme tuominneet sen hävettäväksi tai jopa likaiseksi ja tuomittavaksi. Laittaneet sen piiloon ja salaisuuksien joukkoon. Tehneet sen kaiken niin hyvin, että uskomme sen usein jo itsekin. Näemme kaiken itse rakentamamme taakan emmekä enää Jumalan luomistyössä luomaa kauneutta.

Toisaalta olemme tehneet seksistä myös välineen. Välineen shokeerata, myydä, hallita ja arvottaa. Olemme unohtaneet sen oman arvon ja vain käyttäneet sitä hyväksemme muiden asioiden tavoittelussa. Olemme hävenneet ja laiminlyöneet sitä samaan aikaan.

Jumalan luomistyön kauneutta ja hyvyyttä emme onneksi voi itse rakennetuilla taakoillamme poistaa. Peittää kyllä voimme ja sen olemme usein lahjakkaasti tehneetkin. Onneksi samalla tavalla meillä on valta myös purkaa rakentamiamme taakkoja ja kaivaa alkuperäistä kauneutta takaisin esiin. Päättää, ettemme suostu enää kaltoinkohtelemaan tuota kaunista lahjaa, joka on meille iloittavaksi ja käytettäväksi annettu. Päättää osoittaa sille sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota se ansaitsee. Ja voimme tehdä sen päätöksen jo tänään.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Parisuhde on aina kasvusuhde. Alkuliidon jälkeen alkaa pikkuhiljaa hiipiä esiin niitä asioita, joihin juuri kyseisessä suhteessa tulee kiinnittää huomiota. Oma suhde saattaa aikaa myöten muuttua käsittämättömäksi sekamelskaksi tai mössöksi; enää ei välttämättä saada kiinni siitä, koska vaikeudet alkoivat tai muutos huonompaan suuntaan alkoi. Aika paljon parisuhteista täytyy tietää ja olla muuten vaan älyttömän hereillä suhteessa, jos tiedostaa, mistä milloinkin on kyseessä. Itselleen on lupa olla armollinen.

Eikö kasvu ole juuri sitä, että jossain kohtaa näkee ja oivaltaa? Yhteinen kasvu tarkoittaa sitä, että molempia kiinnostaa kasvaminen. Toinen ei pakottamalla opi puhumaan tai kuuntelemaan, ei lopeta alkoholinkäyttöä, ei lopeta lyömistä tai muuta urpoilua, ei opi ottamaan huomioon, ei tiedosta sitä, mistä kaikesta omassa käyttäytymisessä on kysymys. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Kaikki eivät ole valmiita kasvamaan – niin yksinkertaista se on. Tämä voi koskea myös itseä. Joskus on kauhean kipeää huomata se, että on valmis kasvamaan liian myöhässä ja toinen meni jo. Usein tässä kohtaa tunnetaan katumusta ja syyllisyyttä. Usein kysymys on ehkä kuitenkin häpeästä, nolosta olosta siksi, ettei osannut tai jaksanut tehdä enempää. Monta kertaa on yritetty paljon ja tehty työtä suhteen eteen, joskus uupumukseen asti. Joskus on ihan oikeastikin syytä luovuttaa. Jos toinen ei suostu kasvuun, on yksin tosi vaikeaa rakentaa tasapainoista ja toimivaa suhdetta.

Suhteen raunioilla voi tuntea syyllisyyttä tehdyistä ja sanotuista tai tekemättömistä ja sanomattomista asioista. Kaikkien muiden tunteiden; surun, vihan, yksinäisyyden ja niiden edelleen lisäksi koettu syyllisyys on raskas taakka, mutta hyvin ymmärrettävä tunne.

Ihmiset, joihin on jo lapsena istutettu paljon syyllisyyttä ja häpeää, kokevat sitä helposti myös parisuhteessa. He ehkä tekevät parisuhdevalintasakin tiedostamattaan niin, että saavat ruuaksi tuota tuttua syyllisyyspuuroa. He ovat ylivastuullisia taakankantajia, jotka ottavat syyllisyydestäkin suurimman osan ja se vastuuttomampi luistelee syyttömyydessään ja kaiken kukkuraksi syyllistää vähän lisää. Erotessakin vastuunkantajasta voi tuntua, ettei HÄN itse tehnyt riittävästi, vaikka enemmän oikeaa olisi voinut olla tehdä ja syyllistyä vähemmän.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat