Kirjoitukset avainsanalla tunteet

Kuva: pixabay

Ennen eroamme minun oli vaikea nähdä, miten suuri identiteettikriisi se oli ja on. Etukäteen mietin identiteettiin liittyviä ulkoisia asioita ja tietenkin tämän kaiken vaikutusta lapsiin. En tajunnut, miten suurien kysymysten kansaa tulisi painimaan sisimmässäni. Kuka olen? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minulle tärkeää? Mihin voimani riittävät? 

Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat esiin monissa muissakin elämän eteen tuovissa kriiseissä. Ajoittan tunnen voimakkaan halun vain paeta niitä. Kadota elämästäni. Valitsemisesta, jossittelustani, pitäiskö vielä - kysymyksistäni. On vaikea ymmärtää, miten vastuu itsestä, omista tunteista voi tuntua niin raskaalta. Mutta niin se vain on. Voi kun olisi rasittuneiden kesäsiirtolaa, jossa saada lomaa elämästään, vaatimuksista ja vaikeista tunteista! 

Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään.   

Viulisti Raakel Lingnell kertoi viikonloppuna koskettavasti omassa elämässään toistuvasta teemasta: itsensä unohtamisesta. Hän kuvaa sitä näin:  -Väkivaltaisessa suhteessa hylkäsin itseni, mutta myös suuren perheen arki antoi mahdollisuuden ohittaa omat tunteet. Kuka minä olen? Miltä minusta tuntuu? Noita kysymyksiä olen juossut karkuun ja kovaa koko elämäni.

Miksi itsensä kohtaaminen sitten on niin vaikeaa? Eihän se vaadi kuin pysähtymistä! Lemppariteologini, katolinen pappi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa itsensä kohtaaminen on. Katseen kääntyessä sisäänpäin emme useinkaan kohtaa tyyneyttä ja levollisuutta, mikä on mielikuvamme harmonisesta mietiskelijästä. Sen sijaan mielemme melskeestä nousee erilaisia sisäisiä ristiriitoja, vaikeita tunteita ja häpeällisiä ajatuksia. Ristiriitaa odotuksen ja todellisuuden välillä voi olla vaikea kestää. 

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel.

Raakel oli varmasti aivan Super siinä, mitä teki. Hän kuvaa hauskasti sitä, miten suurperheen äitinä kävely postilaatikolle oli sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tilanne oli tietenkin aivan eri, kuin väkivaltaisessa parisuhteessa nöyryytettynä ja alistettuna. Mutta sama vaikeus löysi tiensä tähänkin. Mietin, että ehkä kuitenkin äitiydessä ja lasten puolesta uhrautumisessa oli myös jotain parantavaa? Jotain vahvistavaa. Se vain meni liian pitkälle. Omia rajoja ei löytynyt.   

Tunteet eivät katoa kiireeseen eikä liikuntaan. Näinhän me helposti yritämme säädellä tunteitamme, hallitsemalla järjellä tai pakenemalla milloin mihinkin. Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään. Rajatusti "pakeneminen" on varmaan usein ihan viisas valinta. Juuri sitä lomaa oman mielen melskeeltä.

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel. Rasittuneiden kesäsiirtolana minulle toimii parhaiten kävely metsässä, marjojen ja sienten poimiminen. Saaliista viis, kunhan mieli rauhoittuu. Asiat ja tunteet asettuvat paikoilleen. Päätökset kypsyvät. Mieli lepää.

Toivovaisin terkuin, Annele 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Unsplash, Jelleke Vanooteghem

Maailma voi olla niin erilainen. Muistan kerran raitiovaunussa, kun tulin rattaiden kanssa sisään, kommetoi yksi matksutaja kuinka lapsiperheet tulisi ampua, koska kukaan ei väistä rullatuolia, mutta kärryjä kyllä aina väistetään.

Yksi päivä päiväkotimatkalla taaperoa ärsytti, koska ystävä lähti risteyksestä Lidl-kauppaan. Hän olisi halunnut sinne kanssa. Harmissaan hän istuutui kadulle pikkukoira kädessään. Koitin toki sanoittaa tunteita, antaa vaihtoehtoja ja ymmärtää. Hän ei hievahtanutkaan. Eipähän siitä oikein edistytty minnekään, kunnes ohikulkija pysähtyi.

Hän otti kontaktia kadulla istuvaan taaperoon. Kyseli onko sylissä olevalla pehmokoiralla hätä ja mikä sen parantaisi ja tarjosi sitten papuja ja kauramaitoa. Lopuksi hän vielä kannusti, että eiköhän kaikki lähdetä tästä kotiin syömään. Ja niin, taaperohan tärkeänä astui kärryyn, aivan kuin ei mitään pettymystä olisi ollutkaan.

Maailma voi olla niin erilainen. Me valitsemme päivittäin millainen. 

Terveisin, Ulla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Ankarat ja lempeät opettajat, sielunkumppanit

Uskon vakaasti siihen, että jokainen ihminen, joka vastaani tulee ja koskettaa (tavalla tai toisella) on opettajani. Joskus opettajat ovat lempeitä peilejä, toisinaan hyvinkin ankaria opettajia. Haastavien opettajien herättämät tunteet ovat tärkeitä ja usein hyvin satuttavia. Tällaisiin matkakumppaneihin olen törmännyt kuluneiden vuosien aikana useasti ja ihan viime aikoinakin. Heidän aiheuttamansa kipu on joskus melkein sietämätöntä. Itseäni haastavat eniten heikon tunneälyn omaavat, ajattelemattomat, itsekkäät ja omat tarpeensa kaiken edelle asettavat ihmiset. Parisuhteen isoin kipu liittyy viimeiseksi jättämiseen, kylmään hylkäämiseen ja läsnäolottomuuteen. Tätä kipua jakaa kanssani hyvin moni.

Kuka ihminen herättää sinussa voimakkaita tunnereaktioita?

Uskon siihenkin, että ne kaikkein lähimmät ihmisemme ovat parhaita opettajiamme; puolisot, lapset ja lapsuudenperhe. He haastavat näyttämään omat kipumme ja haasteemme – asiat joiden kanssa itsellä on vielä työstettävää tai keskeneräistä.

Läsnäolotaitojen äärellä puhutaan reaktiivisuudesta. Ihmiset lähellämme, tietysti myös monet muut asiat, herättävät meissä tunteita. Tunteet voivat olla negatiivisia tai positiivisia, jos niitä halutaan niputtaa eri koreihin. Mutta tunteisiin voi suhtautua myös aivan kuin niissä ei olisi miinus- tai plus-etumerkkiä. Tunteet ovat vain tunteita. Ihmisen mielen on taipumus vältellä negatiivisia tunteita ja etsiytyä positiivisia tunteita aiheuttavien asioiden äärelle.

Reagoimme asioihin yleensä automaattisesti eli tiedostamatta sitä, mitä meissä tapahtuu. Tuttu äänensävy, maku, tuoksu saattaa laukaista tunteen silmänräpäyksessä. Ja mikä parasta ”jäämme kiinni” tunteeseen, vatvomme ja pyöritämme asioita unettomuuteen ja uupumukseen saakka.

Kuulostaako tutulta?

Ei ole läheistemme syy, jos he herättävät meissä tunteita. Jos meissä herää tunne, olemme tunteesta myös vastuussa. Parisuhteessakin usein asetumme syyttelyasentoon silloin, kun vaikeat tunteet heräävät. Toki molemmat ovat vastuussa myös omasta käyttäytymisestään. Reaktiivisuuden hallintaa voi harjoitella. Se on taito, jonka voi opetella. Helppoa tuo ei ole, mutta todella kannattaa harjoitella. Tunteelta voi kysyä esimerkiksi:

Mitä haluat minulle tänään minusta itsestäni kertoa?

Joskus vastaus ei miellytä. Ja herää uusi ajatus ja uusi tunne, joista olemme jälleen vastuussa ja joiden äärellä voimme tehdä kasvamis- ja kehittymistyötä. Minusta tämä on äärimmäisen kiehtovaa. Kun alkaa nähdä tunteet viesteinä jostain, syntyy uteliaisuus, ehkä ilo ja hyväksyntäkin. Lopulta voi syntyä myös kiitollisuus sitä opettajaa kohtaan, joka auttoi vaikeaa tunnetta heräämään ja syntymään.

Joskus isoimmat oivallukset syntyvät eron jälkeen

Parisuhde nostaa meissä pahimmat peikot pintaan ja parisuhteen vahvuus mitataankin siinä, siedetäänkö yhdessä sitä, mitä asioita astuu yhteiselle näyttämölle. Kummankin kuuluu katsoa tarkkaan, mitä itsessä herää. Usein suhteessa tulee tuijotettua enemmän sitä toista. Oppimista tapahtuu parisuhteen aikana, mutta paljon myös sen jälkeen. Eron jälkeen työstetään monia asioita ja tietoisuus monesta asiasta lisääntyy.

Jotkut onnelliset saavat elää hyvässä suhteessa lähes koko aikuisen elämänsä, useimmille meille tarjotaan monia opettajia. Särkynyt sydän sattuu ja varmaan ihan syystä – rikki revitty sydän on niin auki, että se mahdollistaa taas uuden matkan rakkauteen, sydämeen joka on taas hiukan isompi ja elävämpi. Mikään matka ei ole turha. 

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, Jelena Ardila

Vanhempana menee aika paljon energiaa siihen, että osaisi olla lapselleen oikeanlainen vanhempi. Itselleni on ollut tärkeää se, että osaisin ottaa vastaan lapseni kaikenlaisia tunteita. Hän saisi rauhassa kasvaa ja tuntea olonsa turvalliseksi oli hänellä sitten mielen päällä kiukku tai riemu.

Vanhemmuus on iso nippu ideaaleja, joita haluaisi vaalia ja usein parisuhde siinä sivussa hieman kärsii, kun oma energia menee vanhempana kasvamiseen. Puolisona helposti taantuu, kun ei enää jaksa olla aikuinen toista aikuista kohtaan ja provosoituu pienistäkin asioista. 


Itse tajusin, että ollessani vanhempi, joka ottaa vastaan uhmaikäisen tunneharjoittelua tekee itsenikin mieli kiukutella.


Näissä kohidissa kannattaa pysähtyä miettimään miksi näin tapahtuu. Itse tajusin, että ollessani vanhempi, joka ottaa vastaan uhmaikäisen tunneharjoittelua tekee itsenikin mieli kiukutella. Silloin en haluaisi vastaani arvioita siitä kuinka tarpeeton kiukkuni on, kuinka lapsellinen olen, vaan ihan lapseni lailla kaipaan päähän silittelyä ja ymmärrystä ärtymykselle. 

Ajattelen, että tähän voisi auttaa sopia päivät, jolloin toinen saa olla lapsi ja toinen ottaa vastaan kaikenlaiset tunneryöpyt. Aina ei vain ei jaksa olla aikuinen.



Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat