Kirjoitukset avainsanalla tunteet

Kuva: Mikko Huotari

”Jokainen on vastuussa omista tunteistaan”, näin usein sanotaan. Olen samaa mieltä. Jos minussa itsessäni herää tunne, on se minun tunteeni siitä huolimatta, että toinen ihminen on se ehkä minussa herättänyt.

Jokaisella tunteella on oma sanomansa.

Ilo kertoo siitä, että sielu kuplii mielihyvästä. Suru kertoo siitä, että olemme joutuneet luopumaan jostain meille tärkeästä. Syyllisyys puhuu sen puolesta, ettemme tekisi itseämme tai toisiamme kohtaan väärin. Häpeä kuiskii sitä, että koemme olevamme vajavaisia, riittämättömiä ja vääränlaisia. Viha on rajojemme vartioija ja sen kertoja, että olemme pettyneitä johonkin. Viha viestii sitäkin, että syvällä sisällämme piileskelee pelko, joka saa meidät huutamaan. Muutkin kuin nämä tunteet haluavat viestittää jotain siitä, mitä itsessä tapahtuu.

Tunteet siis lopulta kertovat aina jotain siitä, mitä koemme tai olemme joskus kokeneet. Jos minussa herää tunne, tiedän, että se on pysähtymisen paikka. Tunteelta voi kysyä: Mitä tämä kertoo minusta itsestäni?

Mitä me yleensä sanomme, kun itseen tulee osuma ja tunne herää? Syytämme toista? Oikeutamme oman ruman käytöksemme sillä, että ”vastuutamme” toista?

Tunne johtaa usein (ei-toivottuun) toimintaan.

”Pakko kai mun oli baariin lähteä, kun kotona ei kuule muuta kuin nalkuttamista”. Tai: ”Kai sitä kuka tahansa lähtee vieraisiin, jos ei kotona saa”. Joskus oma vastuuton toiminta oikeutetaan sillä, että heitetään oma tunne ja toiminta toisen niskaan. Ja mikä ihmeellisintä: varsinkin kiltit ihmiset nielaisevat tämän syötin ja tuntevat syyllisyyttä, etsivät syytä itsestään ja hiljenevät entisestään.

Ensimmäinen lause voisi mennä tyylillä ja taidolla niin, että nalkuttaja voisi kertoa omista tunteistaan ja tarpeistaan avoimilla minä-viesteillä vaikka näin: ”Minusta tuntuu yksinäiseltä ja hylätyltä, koska teet niin paljon töitä”. Johon toinen voisi vastata, että: ”Hyvä kun sanoit, miltä sinusta tuntuu. Meillä on töissä tällä hetkellä kiirettä, mutta se ei kestä ikuisesti (jos ei kestä!). Itsestänikin tuntuu inhottavalta se, ettei meillä ole yhteistä aikaa. Mietitään yhdessä, miten voidaan kiireisessä arjessa pitää toisistamme paremmin huolta”. Tämänkaltainen (myötätuntoinen) puhe riisuu aseista niin, ettei ole tarvetta lähteä valtataistelun tai kissanhännänvedon tielle.

Meissä ei herää tunnetta, joka meissä itsessämme ei ole. Minun kumppanini ei saa herätettyä vaikkapa riittämättömyyden tunnetta, jos minussa ei ole riittämättömyyttä jo valmiiksi sisällä. Hän saattaa kyllä osua riittämättömyyden kokemukseeni, joka minussa jo on ja nostaa sen pintaan. Ei tahallisesti vaan esimerkiksi katsomalla minua tavalla, jonka TULKITSEN lapsuudesta tutuksi katseeksi. 

Voin siis kiittää kumppaniani joka kerran, kun hän paljastaa oman mielenmaisemani kipukohtia. Eikä tämä kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö olisi velvollisia pitämään omista rajoistamme kiinni niin, ettei meitä kohdella henkisesti ja/tai fyysisesti väärin ja väkivaltaisesti. Tunteellisissa ja reaktiivisissa tilanteissa piilee aina, ei niinkään kärsimyksen, vaan paranemisen mahdollisuus. Tämä on muuten ihan älyttömän vaikeaa :). Opettele tunnetaito itse tai opetelkaa yhdessä? Jos kumppanisi ei halua oppia ja tulla puolitiehen vastaan (muissakin parisuhdetaidoissa), sinun päätettävissäsi on, haluatko elää ihmisen kanssa, joka ei pysty kantamaan vastuuta itsestään ja tunteistaan.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskaltaisinko kohdata sinut? Kuva Liisa Välilä

Muistan miten nuorena vaimona olin varma siitä, ettei meidän rakkauttamme ja suhdettamme voi kolhia mikään. Olin niin rakastunut, päättäväinen ja sitoutunut. Arvostin suhdettamme ja puolisoani. Ajattelin, että me olemme jotenkin eri tavalla me, olemme ehkä toisillemme tarkoitetut ja juuri oikeat. Elämä oli täynnä rakkautta.

Mutta muistan hyvin myös ne päivät, jolloin epävarmuus hiipi elämäämme. Se tuli jotenkin yllättäen. Ensin pienempiä ja sitten vähän suurempiakin pettymyksiä. Pieniä loukkaantumisia, tyytymättömyyttä ja surua. Riitaisia arkipäiviä, itkuisia iltoja ja yksinäisiä aamuja. Joskus niitä aiheutimme toinen toisillemme, joskus paineita tai huolia tuli ulkopuoleltakin.

Rakastumisen vaaleanpunaiset lasit vaihtuivat uusiin väreihin.

Jouduin näissä tilanteissa ymmärtämään ja oppimaan, että kumppanini ei ole ajatustenlukija. Hän ei tiedä mitä tarvitsen ja odotan. Minun on opeteltava itse tunnistamaan omia tarpeitani ja tunteitani. Minun on kerrottava itsestäni.

Minun on opeteltava puhumaan ajatuksistani ja toiveistani.

Rakkauden kolhujen keskellä teimme silloin päätöksen, että puhumme toiveistamme, mutta myös pettymyksistämme.  Isommissa huolissa haemme rohkeasti apua ja sitoudumme huoltamaan suhdettamme säännöllisesti.

Muistan hämmennyksen, kun kerroimme sukulaisille lähtevämme kesälomalla parisuhdekurssille. Muistan myöa ihmettelevät kysymykset, joita ystävä esitti, kun kerroimme saavamme keskusteluapua ruuhkavuosien keskellä pariterapeutilta Kirkon Perheasiainneuvottelukeskuksesta.

Ja juuri tätä kaikkea apua ja huoltoa olemme tarvinneet ja onneksi saaneet.

Kahden erilaisen ihmisen elämä yhdessä ei ole koskaan helppoa, ei ainakaan parisuhteessa. Siksi olisi tärkeää ymmärtää omaa ja kumppanin kasvua elämänvaiheiden, ikäkausien ja ikääntymisen keskellä. Kumppaniin kannattaa tutustua aina uudelleen.

Siksi myös parisuhdetta on tärkeää huoltaa säännöllisesti.

Voisiko tänään olla hyvä hetki keskustelulle? Uskaltaisinko kysyä kumppaniltani: Oletko tyytyväinen elämäämme? Mitä muutosta toivoisit? Mitä toivot minulta? 

 

Kohtaamisten marraskuuta

Liisa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Ennen eroamme minun oli vaikea nähdä, miten suuri identiteettikriisi se oli ja on. Etukäteen mietin identiteettiin liittyviä ulkoisia asioita ja tietenkin tämän kaiken vaikutusta lapsiin. En tajunnut, miten suurien kysymysten kansaa tulisi painimaan sisimmässäni. Kuka olen? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minulle tärkeää? Mihin voimani riittävät? 

Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat esiin monissa muissakin elämän eteen tuovissa kriiseissä. Ajoittan tunnen voimakkaan halun vain paeta niitä. Kadota elämästäni. Valitsemisesta, jossittelustani, pitäiskö vielä - kysymyksistäni. On vaikea ymmärtää, miten vastuu itsestä, omista tunteista voi tuntua niin raskaalta. Mutta niin se vain on. Voi kun olisi rasittuneiden kesäsiirtolaa, jossa saada lomaa elämästään, vaatimuksista ja vaikeista tunteista! 

Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään.   

Viulisti Raakel Lingnell kertoi viikonloppuna koskettavasti omassa elämässään toistuvasta teemasta: itsensä unohtamisesta. Hän kuvaa sitä näin:  -Väkivaltaisessa suhteessa hylkäsin itseni, mutta myös suuren perheen arki antoi mahdollisuuden ohittaa omat tunteet. Kuka minä olen? Miltä minusta tuntuu? Noita kysymyksiä olen juossut karkuun ja kovaa koko elämäni.

Miksi itsensä kohtaaminen sitten on niin vaikeaa? Eihän se vaadi kuin pysähtymistä! Lemppariteologini, katolinen pappi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa itsensä kohtaaminen on. Katseen kääntyessä sisäänpäin emme useinkaan kohtaa tyyneyttä ja levollisuutta, mikä on mielikuvamme harmonisesta mietiskelijästä. Sen sijaan mielemme melskeestä nousee erilaisia sisäisiä ristiriitoja, vaikeita tunteita ja häpeällisiä ajatuksia. Ristiriitaa odotuksen ja todellisuuden välillä voi olla vaikea kestää. 

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel.

Raakel oli varmasti aivan Super siinä, mitä teki. Hän kuvaa hauskasti sitä, miten suurperheen äitinä kävely postilaatikolle oli sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tilanne oli tietenkin aivan eri, kuin väkivaltaisessa parisuhteessa nöyryytettynä ja alistettuna. Mutta sama vaikeus löysi tiensä tähänkin. Mietin, että ehkä kuitenkin äitiydessä ja lasten puolesta uhrautumisessa oli myös jotain parantavaa? Jotain vahvistavaa. Se vain meni liian pitkälle. Omia rajoja ei löytynyt.   

Tunteet eivät katoa kiireeseen eikä liikuntaan. Näinhän me helposti yritämme säädellä tunteitamme, hallitsemalla järjellä tai pakenemalla milloin mihinkin. Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään. Rajatusti "pakeneminen" on varmaan usein ihan viisas valinta. Juuri sitä lomaa oman mielen melskeeltä.

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel. Rasittuneiden kesäsiirtolana minulle toimii parhaiten kävely metsässä, marjojen ja sienten poimiminen. Saaliista viis, kunhan mieli rauhoittuu. Asiat ja tunteet asettuvat paikoilleen. Päätökset kypsyvät. Mieli lepää.

Toivovaisin terkuin, Annele 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, Jelleke Vanooteghem

Maailma voi olla niin erilainen. Muistan kerran raitiovaunussa, kun tulin rattaiden kanssa sisään, kommetoi yksi matksutaja kuinka lapsiperheet tulisi ampua, koska kukaan ei väistä rullatuolia, mutta kärryjä kyllä aina väistetään.

Yksi päivä päiväkotimatkalla taaperoa ärsytti, koska ystävä lähti risteyksestä Lidl-kauppaan. Hän olisi halunnut sinne kanssa. Harmissaan hän istuutui kadulle pikkukoira kädessään. Koitin toki sanoittaa tunteita, antaa vaihtoehtoja ja ymmärtää. Hän ei hievahtanutkaan. Eipähän siitä oikein edistytty minnekään, kunnes ohikulkija pysähtyi.

Hän otti kontaktia kadulla istuvaan taaperoon. Kyseli onko sylissä olevalla pehmokoiralla hätä ja mikä sen parantaisi ja tarjosi sitten papuja ja kauramaitoa. Lopuksi hän vielä kannusti, että eiköhän kaikki lähdetä tästä kotiin syömään. Ja niin, taaperohan tärkeänä astui kärryyn, aivan kuin ei mitään pettymystä olisi ollutkaan.

Maailma voi olla niin erilainen. Me valitsemme päivittäin millainen. 

Terveisin, Ulla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat