Kirjoitukset avainsanalla intohimo

Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen viime viikkoina tuntenut niin voimakasta onnellisuuden tunnetta rakastettuni seurassa, että se on saanut minut vaihteeksi miettimään onnellisuuden olotilaa. Mitä kaikkea oikein tuntuukaan, kun tämä onnellisuus tuntuu?

Koen olevani onnellinen ihminen ylipäätäänkin, ja olen saanut elää monen vuoden ajan niin, että juuri onnellisuus on olemisen määrittävin nimittäjä. Intohimo ainoastaan on yhtä usein läsnä. Tietysti elämässä on tuntunut kaikkia muitakin tunteita ja tunnelmia turhautumisesta suruun ja vihaan saakka, mutta tässä rakkaussuhteessa perustila, johon kaikki aina näyttää palautuvan ja nousevan, on onnellisuus.

Perusonnellisuudessa on sitten toisaalta tavallista intensiivisempiä hetkiä, sellaisia kuin viimeisten viikkojen aikana. Ne virittyvät rakastettuni ympärillä ja ovat kytkeytyneitä siihen, mitä hän saa minut tuntemaan.

Minusta me ihmiset liian harvoin osaamme käyttää aikaa onnellisuutemme tuntemiseen ja ihailemiseen. Sanon ihailemiseen, koska ajattelen, että se tilanne elämässä, jolloin on todella onnellinen, ansaitsee tulla ihailluksi. Siinä ei ihailla omaa itseä tai oman itsen erinomaisuutta, vaan sitä, että tällaista on olemassa, ja että elämässä asiat juuri nyt ja tässä ovat näin – että voi tuntea onnellisuutta.

Nyttemmin, kun tämä erityisen voimakkaan onnellisuuden aika on ollut taas meneillään, voin istua nojatuolissa olohuoneessa ja katsoa sohvalla istuvaa rakastettuani, ja välittömästi tuntea, miten koko rintakehä täyttyy lämpimästi ja ihoa kihelmöi kevyesti.

Tajuan, että koen tätä fyysistä hyvänolontunnetta, koska istumme rakastettuni kanssa kodissamme, ja koska hän on olemassa, ja minä nautin siitä niin paljon.

Nautin rakastettuni olemuksesta ja läsnäolosta niin syvästi ja paljon, että siitä syntyy ylikäyvä onnellisuuden aalto. Näissä hetkissä ajattelen usein, että onnellisuus on tosiaan materiaalinen asia, niin todellista, että se tuntuu paitsi mielessä, myös kehon ympärillä; että kokee onnellisuutta vartaloaan myöden. Onnellisuuden kokemus on yhtä tiheänä olohuoneen ilmassa kuin jos se olisi täyttynyt täsmälleen kehon lämpöisellä vedellä, jonka massan tuntee itseään vasten.

Siinä me olemme, eikä mitään kovin paljoa ulkoista tapahdu, mutta onnellisuus painautuu minua vasten. Se näyttää olevan lähtöisin kahdesta eri suunnasta: toisaalta se virtailee rakastetustani ja hänen kaikkinaisesta huumaavuudestaan. Samalla tavalla kuin katsoessa rauhassa kerällä nukkuvaa kissaa saattaa alkaa tuntea omassa itsessä mukavaa rentoutumista, katsoessani rakastettuuni hänen olemuksensa saa minut onnelliseksi. Samalla tavalla intohimo herää aaltona ihan vain katsoessani, kun niin paljon hänen olemuksessaan olevaa kulkeutuu koettavaksi minuun.

Toisaalta tämä onnellisuus ilmaantuu koettavaksi niistä yhteisten asioiden mahdollisuuksista, jotka näyttävät avautuvan eteenpäin. Ilma on tihentynyt mahdollisuuksista, jotka me voimme ottaa vastaan. Mikään ei vaikuta edellyttävän ponnisteluja, mikään ei ole takertunut sotkuihin. Tällainen onnellisuuden kokemus on ehyt.

On sekä toinen ihminen ja tunteet että perspektiivi. Siinä yksi määritelmä onnellisuuden tekijöistä. Eikä mitään läsnäolevaa, joka hiertäisi heräävän onnellisuuden kokemusta. Siinä yksi ehto tuntemuksen voimakkuudelle. Rakastettu, joka saa minut sulamaan tähän paikkaan. Siinä kaiken alku.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fragmentti Auguste Rodinin vesivärityöstä.

Elämä on ilon laakso. Kokemusperäisesti todistan sen puolesta. Iloa on yllin kyllin enemmän kuin murhetta. On niin paljon mahdollisuuksia kokea onnellisuutta.

Yksi rakastuneen onnellisuuksista on se tunteiden ja elämysten tihentymä, jota kehossaan tuntee toisen kehoon. Siis tämä ”vartalo rakastaa vartaloa”-tunne. Se on rakastumisen ensimmäisiä kokemuksia, ainakin minulle on ollut. Sillä tavalla se edustaa yksinkertaista vetovoiman ja riemuisan huuman kokemusta, joka on koko tämän rakastamiseni ytimessä.

Ensimmäiset muistikuvani kohtaamisista rakastettuni kanssa, vuosien takaa, jolloin ei ollut mitään tietoa tai ennusmerkkiä mistään rakastumisesta ja kaikesta, mitä tulisi tapahtumaan, liittyvät hänen olemuksensa täräyttävään vaikutukseen minussa. Hänen olemukseensa, hänen tapaansa olla, hänen kehoonsa. Siitä alkaen olen kokenut omassa vartalossani sävähtelyä ja iloa, jonka hänen vartalonsa herättää.

Olen paljon miettinyt tätä kokemusta, sen voimakkuutta, alkuperää ja vaikutusta. Kokemus on luontevaa kokea, sitä on paljon vaikeampaa tajuta. Se on niin puhtaasti kehollinen ja kiinni jossain syvemmissä ihmiseläimen kerroksissa kuin analyyttinen tajunta. Olen koettanut hahmottaa sitä, jotta voisin vaalia ja kehittää tätä kokemusta ja siihen liittyviä aistimuksia, mutta olen tajunnut, että parhaiten vaalin niitä antautumalla aistimaan.

Ihminen ei elä vain pääkopassaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä. Jos ihmisiä pyytäisi piirtämään omakuvan, suuri osa käyttäisi parhaan osaamisensa kasvojen piirustamiseen. Vartalo luonnosteltaisiin muutamilla ääriviivoilla. Pää on niin tärkeä. Silmät näkevät, korvat kuulevat, suu maistaa. Järki määrää.

Se, miltä toisen keho saa oman kehon tuntumaan (sähköiseltä, kuumottuneelta, elävältä, iloiselta, olevalta), koetaan kuitenkin suoraan koko kehossa. Sillä tavalla kuin rakkaus kyllä osataankin piirtää sydämeen ja sydän rintaan, ja seksi jalkojen väliin. Noita kahta tavataan pitää naiveina ja noloina näkemyksinä. Se ehkä johtuu siitä, että tätä kehossa koettua rakastamisen todellisuutta ei meille ole kovin avoimesti lapsuudessa opetettu. Joten olemme yhä 2010-luvun loppupuolella melko hämmennyksissä sen kanssa, mitä ruumissamme rakkaudessa tuntuu missäkin ja milloinkin.

Kehomyönteisyys on ihmeellisen sitkeästi vaikeaa. Se on sääli.

En tiedä, miten kaikesta kehollista varjostavasta voisi omassa itsessä ja kulttuurissa päästä eroon. Ehkä se ei ole kummassakaan lopullisesti mahdollista. Sen suuntaan on kyllä syytä työskennellä. Mitä arvostavammin ja avoimemmin keholliseen aistimiseen suhtautuu, sitä enemmän ikkunat ovat auki elämään.

Ja elämähän siis on ilon laakso.

Minun kehoni rakastaa rakastettuni kehoa. Se on yksinkertaista ja välitöntä. Ja se tuntuu iloiselta ja usein se tuntuu satumaiselta, ja se tuntuu jo kaukaa ja se tuntuu aina kun olemme toisissamme kiinni.

Elää, kokea ja nauttia. Ihailla ja rakastaa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Sanoin rakastetulleni, että hakisin inspiraation tähän tekstiin siitä, että hän on tässä huoneessa istumassa ja puuhaamassa juttujaan tuossa pöydän ääressä. Häntä huvitti, minä katsoin häneen, kun hän hymyili, ja minussa heräsi välittömästi idea.

Näin ihminen innoittaa toista! Noin yksinkertaisesti se tapahtuu: katse vain, ja toisessa herää hätkähdyttävä tunne, mielikuvat lähtevät liikkeelle ja ajatukset kehkeytyvät.

Tällä kertaa se oli yksi ohimenevä vaihe hänen tietyssä tavassaan hymyillä tietyissä tilanteissa. Olen saanut tallennettua juuri sen hymyn ja hymyn vaiheen kahteen valokuvaankin, jotka juurikin häneen äsken katsoessani nousivat mieleeni.

Pidän niistä valokuvista hyvin paljon, ne tekevät minut riemukkaaksi, koska tuo hänen hymynsä häivähdys tekee minut riemukkaaksi. Kun hän hymyilee minulle noin, tunnen melko suurenmoista tunnetta. Tekee mieli tanssia kadulla, esimerkiksi. Tuntuu heti kesältä, koska ensimmäinen kuvista, joissa se hymy on tallentuneena, on Iso Roobertinkadulta eräänä kesäisenä iltapäivänä, ja muistan sen hymyn ja kuvanottamisen ja tilanteen.

Kuva ja tuo tietty hymy ovat rakastuneen mielen tallentamia. Kun hän väläyttää tuota tiettyä hymyä minulle, tunnen niitä silloisuuden värittämän rakkauden tunteita.

Rakastettuni on hirmu ihana, muun muassa siksi, että hän on niin ilmeikäs ja värikäs. Ja monet hänen ilmeensä kytkeytyvät minussa erisävyisiin eri vuodenaikojen, eri tilanteiden rakkauskokemuksiin. Tietyt ilmeet ja eleet ovat liittyneet kokonaisiin sisäisten kokemusten ketjuihin. Siten sitten käy, että kun katson, ja jokin niistä välähtää, minä inspiroidun.

Eivät vain hänen ilmeensä ja eleensä, vaan myös hänen äänensä sävyt, hänen liikkeensä ja esimerkiksi sellaiset yksityiskohdat, kuten hiusten asettuminen tyynylle tai tietynlainen aamuinen valo poskipäällä ja ohimolla saavat minut virittymään rakkauden moodin johonkin vivahteeseen.

Entäs, jos ajattelisikin tätä koko rakastamista tästä vaikuttumisen ja inspiroitumisen näkökulmasta? Että rakkaudessa on kyse sellaisesta olemisesta, johon hän inspiroi minua. Että rakastaminen on toisen herättämää, jotain sellaista hänessä, joka saa minut soimaan. Ainakin sellaiselta minusta tuntuu.

Aikanaan kun keskustelimme rakastumisesta ja tästä meidän rakastumisestamme, minä sanoin, että koen hänen tuoneen rakastumisen tulleessaan. Että koska hän on sellainen kuin juuri hän on, minä rakastuin. Hän herätti sen minussa. Olen taipuvainen ajattelemaan näin edelleen.

Sitä samaa rakkautta, ajan tuomin kerroksin ja sävyin, hän minussa inspiroi nytkin.

Joten näin se vain toimii. Hän tulee paikalle, ja on itsensä, ja minä rakastun. Se tietty ilme, joka on niin kiva. Ne kaikki ilmeet.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että rakastaa toista, intohimoisesti?

Seisoin kerran parvekkeella elämäni mutkikkaassa vaiheessa, ja kävin puhelimessa keskustelua rakastamisesta. Minun kysymykseni oli, mistä ylipäätään tietää, onko rakastunut? Puhelimessa sain neuvon, että sen vain tietää. Jos on rakastunut, se tuntuu ihmisessä.

Ne kaikki erilaiset kehon olot, vatsan puristus, jatkuvasti hiukan kohonnut pulssi, kauhean suuri energian määrä, joka teki levottomaksi, ajatukset, jotka pyörivät kehää oman itsen ja toisen ihmisen ympärillä, jano puhua itseä auki, asioiden ja todellisuuden tiivistyminen ja merkityksistä painavaksi tuleminen, unettomuus ja aistien herkistynyt tila – kaikki saikin yhtäkkiä selityksensä ja koostui yhteen. Rakkaus iski.

Rakastaminen on etuoikeutettu tila. Se on arkinen todellisuus laajentuneena ylimaalliseen. Kun rakastaa, saa elää enemmän kuin yhtä omaa elämäänsä.

Ainakin minulla on niin. Tuo ihminen, jota rakastan, saa minut rakastamaan niin kovin paljon, että kaikkea on paljon enemmän. Maut ovat enemmän, tuoksut ja äänet ovat enemmän kuin ne olivat. Kaikki minun tekemäni on saanut suuremman merkityksen, koska minä olen tässä rakkaudessa.

Ei siinä ole sinällään mitään yllättävää. Todellisuus on ihmisen kokema. Kun kokemusta muokkaa, vahvistaa ja sävyttää rakastaminen, todellisuus muuttuu. Silloin elää rakkauden todellisuudessa.

Joku elää onnettomassa todellisuudessa. Maailma silloin yleensä kapenee, vaihtoehdot tuntuvat sammuvan ja on synkkää. Kaikilla on kokemus siitä. Jokainen on joskus ollut tuo joku.

Toivoisin, että kaikki saisivat myös joskus rakastaa. Koska tällainen rakastaminen tekee maailmasta hyvin ihanan. Se on onnellista kokea. Yksikään tämän rakkauden aikaisista keväistä ei ole tuntunut kylmältä ja sateiselta; minusta ne ovat olleet lähes kesäisiä. Se, että rakastaa, on tullut tarkoittamaan minulle, että elämä näyttäytyy optimistisessa valossa. Siitä seuraa monta myönteistä kierrettä ylöspäin.

Se että rakastaa, tarkoittaa mullistavia asioita omalle itselle. Jos kykenee antautumaan rakkaudelle, omasta itsestä tulee rakastaja.

Että rakastaa, että on rakastaja. Miltä tuntuu sanoa ääneen keskustelussa jollekulle, joka kysyy, mitä teet, että ”olen rakastaja”. Minusta se tuntuu vakavalta ja suurelta ja riemukkaalta. Ja todelta. Jos rakastaa, se on todellisinta.

Kun menen töihin, kun pyöräilen kaupungilla, kun ostan kahvin, kun jonotan narikassa, kun olen seisahduksissa puistossa, olen kaiken aikaa rakastaja. Se on ehkä salaisuus maailmalta, ei se ehkä näy ulospäin, mutta kuljetan sitä kokemusta, asennetta, hahmotusta mukanani kaikkialle, minne menen.

Että rakastaa toista intohimoisesti, tarkoittaa sitä, että saa elää rakastajana. Se on etuoikeus, jonka se toinen itselle lahjoittaa. Koska hän on sellainen, että se saa minut onnellisesti sekoamaan, minä saan rakastaa.

Niin ihmeen paljon on tunnettavana ihmisen elämässä. Niin ihmeellisesti voi käydä, että saa rakastaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat