Kirjoitukset avainsanalla intohimo

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lähdimme iltakävelylle etsimään satakielen laulua. Eilen rakastettuni oli kuullut sen ensimmäisen kerran tänä keväänä, ja minäkin halusin kokea sen taas. Kävelimme pitkän kierroksen polkuja rantametsän laitamilla ja hiekkatietä, joka kierteli tuuheina kukkivia tuomia ja tiheitä pajukkoja. Viljelypalstojen aukealla pysähdyimme kuuntelemaan, siinä se oli ollut eilen, mutta tänään ei.

Me jatkoimme matkaa pidemmälle, kiersimme kanahaukan lähimetsän ja katselimme hanhien aurojen kuviointia hiljaksiin tummuvalla taivaalla. Vanhankaupunginlahden kaislikoista ja tervalepiköistä kaikkialta soi ja soi ja soi. Välillä lintujen laulua oli ilmassa niin paljon, että tuntui kuin olisimme uineet siinä, emme kävelleet. Ilma oli laulusta niin tihentynyt.

Kun lenkki kaartoi takaisin saman palsta-aukean reunaan toiselta puolelta, satakieli aloitti.

Minä en osaa sanoa, mikä siinä on, mutta se pakahduttaa. Se on voimakas laulu, siinä on kaikkea. Kuulostaa, että se todella pulppuaa sydämentäydestä tunnetta ja kokemista. Hiivimme oksan alle katsomaan, ja seisoimme siinä konsertissa. Joka säe on kirjottu eri tavoin. Lintu käännähtelee oksalla, värisee ja vavahtelee oman laulunsa vahvuudesta.

Tämä laulu on vain tässä alkukesässä. Se muistuttaa minua siitä miltä tuntuu.

Minun rakastettuni on se kevät, johon satakieli laulaa laulunsa. Rakastettuni on kevätilta, johon satakielen laulusta soi.

Kun kuuntelen satakieltä, ajattelen, että se laulu kuulostaa samalta kuin minusta tuntuu, kun kevätöisin havahdun hetkeksi ja hamuan itseni lähemmäs rakastettuani, ja painaudun aivan liki. Hän on ihana, minä tunnen, miten kaunis hän on. Tunnen rakkauden kiihkoisuutta ja tunnen kirkasta iloa siitä tunteesta. Minusta tuntuu, että olen täynnä elämää ja että elämä on tällaista alkukesää.

Tuntuu juuri sopivalta. Tuntuu fantastiselta. Tuntuu hiukan liikuttuneelta, kuunnella satakieltä yhdessä. Tuomet tuoksuvat. Maa tuoksuu, ja kaiken vihreys. Rakkauden hedelmää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Wonderwoman

Istuskelin kahvilan pöydässä, nojailin seinään ja katselin liikennettä ikkunan takana. Rakastettuni otti minusta kuvia.

Olemme lomalla, ja lomalla on aikaa nähdä ja kuulla yhdessä. Silloin on aikaa tulla myös kuvatuksi. Monet viime vuosien kuvat itsestäni ovat matkoiltamme. Kuvista tuli aika kivoja, mielestäni. Rakastettuni sanoi, että näytän niissä kivalta. Se oli iloista.

Kuvattavana oleminen on katsottuna olemista. Toinen katsoo sinuun niin pitkään, että näkee sinussa kuvan ja haluaa ottaa sen. Sitten pitää kokea se hyvänä asiana, ihastelevana ja rakastavana, ja antautua olemaan se kuva. Olisi hyvä, että voisi nauttia siitä hetkestä, jossa toinen näkee sinut, katsoo sinua tarkkaan, ja ottaa kuvasi.

Elämme selfieiden aikakautta. Kaikesta kuvien tulvehdinnasta huolimatta taitaa olla paljon ihmisiä, joista ei kukaan ole pitkään aikaan ottanut tarkasti katsottua ja ihasteltua kuvaa. Se on tosiaan surullista.

Samaan aikaan ei ole helppoa olla kuvassa. Tai siis, se vaatii aika montaa asiaa: tuo nauttiminen katsottuna olemisesta, myöntyminen oman itsen näkemiseen kivana, ihanana, rakastettuna. Ne ovat kaikki yllättävän vaikeita ja takkuisia juttuja.

Hieman sama asia kuin se, kun tulee huoneeseen alasti ja toinen katsoo koko matkan silmät apposen auki, tai kun makaa sängyssä alastomana ja toinen mittailee katseellaan sinua, rakastettuaan. Ne ovat ihania hetkiä, parhaita! kunhan kykenee hyväksymään ne – hyväksymään itsensä paljaana ja katseen kohteena.

Ollakseen hyvä rakastamaan, pitää olla kykyä rakastaa omaa itseään. Sellaisessa ei kyse ole itseriittoisuudesta tai itsekeskeisyydestä. Kyse on siitä kokemuksellisesta kokonaisuudesta, jossa kaksi rakastavaa kohtaa toisensa. Vai miltä vaikuttaa rakastaja, joka haluaa piilottaa itsensä?

Syntyy savua, mutta ei kovin paljon tulta eikä lämpöä, jos kaksi ihmistä kohtaa omaa itseään häpeillen tai peitellen tai oman itsensä katsomista tiukasti säädellen.

Kehollisuuteen, juuri tässä kehossa olemiseen liittyy merkillisen sitkeästi häpeän tunne. Omaa itseä on helpompaa hävetä kuin olla häpeämättä. Sille kannattaa tehdä jotain.

Kannattaa vaikka asettua toisen kuvattavaksi ja tunnustella, miten se tuntuisi kivalta ja houkuttelevalta. Ehkä pyytää aivan, että ”ota kuvia minusta”.

Toisen kuvaaminen on rakkauden teko. Kuvaamisen salliminen on rakkauden teko sekin, mutta vielä enemmän itselle kuin toiselle.

Nyt kun on kevät, olen taas katsellut, miten linnut riiaavat. Ne näyttävät jokaisen sulkansa, kuumottuneesti. Linnut ovat eläneet evoluution tiellä moninkertaisesti pidempään kuin me. Niiltä kannattaisi oppia moniakin asioita. Mutta ehkä myös tuo ”Ei kainostelulle” ja ”katso minua, minä olen kaunis/komea/korea. Kuvauksellinen.”

Ansaitseehan rakastettu nimenomaan loistavana hehkuvan rakastajan. Kiva kuvissa on vielä kivempi sylissä. Joten jos vielä emmityttää, niin sitten kuin linnut: punarinnan ja mustarastaan asennetta!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joillekin vanhemmuus teke kokonaiseksi, sekä saa koko olemuksen loistamaan. Kuva: Caroline Hernandez, Unsplash

Kävimme tänään treffi-iltamme kunniaksi katsomassa elokuvissa Bohemian Rhapsodyn. Elokuvan loppu puolella Freddy Mercuryn hahmo toteaa, että tahtoo olla se, joksi hänet on aina tarkoitettu: esiintyjä. Miksi sinut on tarkoitettu? Kuka sinä ensisijaisesti olet? Milloin olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Jollekin se on esiintyminen, toiselle vanhemmuus, kolmannelle taide ja neljännelle jokin muu. Yhteistä niille on kuitenkin varmasti aina erityinen loiste. Loiste, joka syntyy siitä, kun tekee, jotain joka tekee kokonaiseksi. Jotain, joka saa jokaisen solun tekijässään loistamaan. Se on loiste, joka vie mukaansa. Loiste, joka voi saada hengityksen pysähtymään, silmät kostumaan, sydämen sykkimään sekä koko olemuksen vahvistumaan. Toisen kokonaiseksi tuleminen vahvistaa myös muita.

Miltä näyttää arkesi ja elämäsi? Onko sinulla tilaa etsiä ja toteuttaa sitä joksi sinut on tarkoitettu? Pystytkö tarttumaan niihin hetkiin, joissa olet enemmän sinä kuin koskaan muulloin? Oman loisteen etsiminen voi olla joskus haastavaa. Joskus se taas on ollut selvä jo varhaisista vuosista asti. Joskus loiste syntyy monista erilaisista asioista. Ansaitsisimme kuitenkin jokainen löytää oman loisteemme. Ansaitsisimme tavoitella ja toteuttaa sitä. Löytää arkeemme hetkiä, jolloin olla niin kokonainen itsemme kuin mahdollista. Oletko uskaltanut antaa itsellesi sellaisia hetkiä? Laittaa niitä aikataulutuksen prioriteeteissa niin korkealle kuin tahtoisit?

Entä millaisia ihmisiä elämässäsi on? Tukevatko sekä mahdollistavatko he sinun etsintää sekä loistamistasi? Vai tahtovatko he vain rajoittaa sitä tai ainoastaan hyötyä siitä? Näkevätkö he loisteesi ja nauttivatko siitä kanssasi? Me voimme kohdata monenlaisia ihmisiä. Toiset tahtovat tukea ja kannustaa, toiset rajata ja jotkut kenties hyötyä. Mutta oleellista on kysyä, millaisia ihmisiä pidämme elämässämme? Sekä keitä päästämme lähellemme? Emme myöskään ole vain loisteemme. Meissä on myös paljon muuta. Tarvitsemmekin siis elämäämme myös heitä, jotka näkevät meissä myös kaiken sen muun loisteenkin ulkopuolelta. Heitä, jotka kunnioittavat sekä rakastavat sitäkin. Ihmisiä, jotka ihailevat ja arvostavat kaikkia monenlaisia puoliamme.

Me ansaitsemme loistaa. Me ansaitsemme olla sekä tulla nähdyksi niin kokonaisena kuin mahdollista. Maailma ansaitsee nähdä sitä, kuinka ihmiset loistavat, sillä se levittää ympärilleen voimaa. Mitä siis sinä voisit tehdä tänään, jotta sinä voisit olla se joksi sinut on tarkoitettu? Miten voisit olla mahdollisimman kokonainen oma itsesi? Tai miten voisit mahdollistaa sitä toisille? Sillä maailma ja te ansaitsette sen, että te loistatte.

Vaikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (4)

Jops
1/4 | 

Olemmeko itse loisteen synnyttäjiä ja toisten loisteen kannustajia?

Annammeko toisten olla parhaita omia itsejään?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niin tärkeitä kysymykyksiä, joiden äärelle soisi monen pysähtyvän! Harva tajuaa kuinka paljon voivat toisten loisteeseen vaikuttaa. Tukien tai tuhoten.

Mio Kivelä

Olikosekesälläkerran
2/4 | 

Kuka olen itse? Kannustanko lähelläni olevia olemaan omia loistavia itsejään? Vai yritänkö rajoittaa ja himmentää? Onko oma kipuni esteenä toisen loisteelle? Jos koen, että en ole saanut loistaa, annanko loisteen oikeuden toisille?

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niinpä! Jälleen niin hurjan tärkeitä kysymyksiä. Ettemme näkisi loistetta vain joidenkin oikeutena. Jotta meille kaikille olisi tilaa loistaa.

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen viime viikkoina tuntenut niin voimakasta onnellisuuden tunnetta rakastettuni seurassa, että se on saanut minut vaihteeksi miettimään onnellisuuden olotilaa. Mitä kaikkea oikein tuntuukaan, kun tämä onnellisuus tuntuu?

Koen olevani onnellinen ihminen ylipäätäänkin, ja olen saanut elää monen vuoden ajan niin, että juuri onnellisuus on olemisen määrittävin nimittäjä. Intohimo ainoastaan on yhtä usein läsnä. Tietysti elämässä on tuntunut kaikkia muitakin tunteita ja tunnelmia turhautumisesta suruun ja vihaan saakka, mutta tässä rakkaussuhteessa perustila, johon kaikki aina näyttää palautuvan ja nousevan, on onnellisuus.

Perusonnellisuudessa on sitten toisaalta tavallista intensiivisempiä hetkiä, sellaisia kuin viimeisten viikkojen aikana. Ne virittyvät rakastettuni ympärillä ja ovat kytkeytyneitä siihen, mitä hän saa minut tuntemaan.

Minusta me ihmiset liian harvoin osaamme käyttää aikaa onnellisuutemme tuntemiseen ja ihailemiseen. Sanon ihailemiseen, koska ajattelen, että se tilanne elämässä, jolloin on todella onnellinen, ansaitsee tulla ihailluksi. Siinä ei ihailla omaa itseä tai oman itsen erinomaisuutta, vaan sitä, että tällaista on olemassa, ja että elämässä asiat juuri nyt ja tässä ovat näin – että voi tuntea onnellisuutta.

Nyttemmin, kun tämä erityisen voimakkaan onnellisuuden aika on ollut taas meneillään, voin istua nojatuolissa olohuoneessa ja katsoa sohvalla istuvaa rakastettuani, ja välittömästi tuntea, miten koko rintakehä täyttyy lämpimästi ja ihoa kihelmöi kevyesti.

Tajuan, että koen tätä fyysistä hyvänolontunnetta, koska istumme rakastettuni kanssa kodissamme, ja koska hän on olemassa, ja minä nautin siitä niin paljon.

Nautin rakastettuni olemuksesta ja läsnäolosta niin syvästi ja paljon, että siitä syntyy ylikäyvä onnellisuuden aalto. Näissä hetkissä ajattelen usein, että onnellisuus on tosiaan materiaalinen asia, niin todellista, että se tuntuu paitsi mielessä, myös kehon ympärillä; että kokee onnellisuutta vartaloaan myöden. Onnellisuuden kokemus on yhtä tiheänä olohuoneen ilmassa kuin jos se olisi täyttynyt täsmälleen kehon lämpöisellä vedellä, jonka massan tuntee itseään vasten.

Siinä me olemme, eikä mitään kovin paljoa ulkoista tapahdu, mutta onnellisuus painautuu minua vasten. Se näyttää olevan lähtöisin kahdesta eri suunnasta: toisaalta se virtailee rakastetustani ja hänen kaikkinaisesta huumaavuudestaan. Samalla tavalla kuin katsoessa rauhassa kerällä nukkuvaa kissaa saattaa alkaa tuntea omassa itsessä mukavaa rentoutumista, katsoessani rakastettuuni hänen olemuksensa saa minut onnelliseksi. Samalla tavalla intohimo herää aaltona ihan vain katsoessani, kun niin paljon hänen olemuksessaan olevaa kulkeutuu koettavaksi minuun.

Toisaalta tämä onnellisuus ilmaantuu koettavaksi niistä yhteisten asioiden mahdollisuuksista, jotka näyttävät avautuvan eteenpäin. Ilma on tihentynyt mahdollisuuksista, jotka me voimme ottaa vastaan. Mikään ei vaikuta edellyttävän ponnisteluja, mikään ei ole takertunut sotkuihin. Tällainen onnellisuuden kokemus on ehyt.

On sekä toinen ihminen ja tunteet että perspektiivi. Siinä yksi määritelmä onnellisuuden tekijöistä. Eikä mitään läsnäolevaa, joka hiertäisi heräävän onnellisuuden kokemusta. Siinä yksi ehto tuntemuksen voimakkuudelle. Rakastettu, joka saa minut sulamaan tähän paikkaan. Siinä kaiken alku.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat