Kirjoitukset avainsanalla ikävä

kuva: Annele Rantavuori

Sumuinen ja harmaa isänpäivän aatto. Päiviä lymyillyt ahdistus puskee päälle. En uskalla ajatella sitä, mutta se on läsnä koko ajan kaikessa. Aivan kuin työntäisin sitä koko ajan käsilläni kauemmaksi. Huominen tulee olemaan tyhjempi, kuin ikinä. Enkä tiedä, miten käsittelisin sitä. Siksi vain olen. Otan vastaan, mitä tulee.

Tämä on minun viikonloppu lasten kanssa, mutta täytyyhän lasten ja isän saada viettää isänpäivää yhdessä. Emme ole kuitenkaan sopineet siitä. Tyypillistä meille. Me kaksi sanavalmista emme ole osanneet puhua toisillemme pitkään aikaan. Nyt meidän on pakko, koska lapset.

Eteisessä se taas puhkeaa. Minulla on homma sekaisin ja toinen odottaa ovella. Kaksi tappelee, kolmas huutaa ja neljäs pakenee paikalta. Voit päättää roolit, miten haluat. Meillä kaikki on kokeilleet vuorollaan kaikkia. Yhtään aikuista ei tällä kertaa eteisestä löytynyt. 

Kun pieni asuntoni on tyhjä en mahda itselleni mitään. Soitan pikapuhelun perään ja annan tulla. Miksi sä aina, mikset sä koskaan… Puhelun jälkeen vain nyyhkytän. Häpeän ja soimaan itseäni. Pieni tyttö sisälläni tarvitsisi niin paljon enemmän, kuin mitä sille osaan antaa. Tarvitsen apua. Ystävä, joka on yhtä tyhjässä kodissa kuin minä, lohduttaa kuin pientä lasta. Tunnen, miten jotain paranee.

Aamulla pyydän perhettäni lounaalle, koska en halua olla yksin. Jotain teemme oikein, kun kaiken tämän keskelle pystymme myötätuntoon. Hetken kaikki on kuin ennen. Vain aikuisten haavoittuneista katseista voi päätellä, että olemme hukassa tämän uuden tilanteen keskellä.

Lähden lasten kanssa isän haudalla, johon muutama kuukausi sitten peittelimme äidin maallisen majan. Kivi on lähtenyt kaiverrukseen, kukkia ja kynttilöitä on siellä täällä. Hauta erottuu siistien, hyvin hoidettujen rivistöstä. Se on yhtä myllätty, kuin elämäni. Välitilassa.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Marc Olivier Jodoin, Unsplash

Välimatka, oli se sitten henkistä tai fyysistä, tekee silloin tällöin nautittuna enemmänkin kuin hyvää. Olenkin myös aiemmin kirjoittanut esimerkiksi siitä kuinka välin pitämättömyys vou olla välinpitämättömyyttä ja ikävä onnellista

Henkistä tai fyysistä välimatkaa voi ottaa tai se voi vain ilmestyä kohdalle. Yllättäen tai toivottuna. Se voi vapauttaa, helpottaa, ohjata ja muistuttaa.

Kun on liikaa ajateltavaa, voi välimatka antaa ajatuksille tilaa tai vapauttaa niistä kokonaan. Se voi tuoda uutta perspektiiviä ja karsia turhat matkan varrella pois, palauttaa olennaiseen. Välimatka huomauttaa mitä kauas jääneistä asioista ajattelee ja minne tahtoo palata. Se pakottaa näkemään, mutta pystyy vapauttamaan liiasta.

Välimatkaa voi ottaa niin tilanteista, asioista, ihmisistä kuin koko ympäröivästä arjesta. Se voi tulla reissulla kaukaisuuteen  tai vain hetken somehiljaisuudella. Se voi olla yö hotellissa tai sovittu tauko keskustelussa.

Uskalla ottaa välimatkaa. Sen ei tarvitse ajaa pois. Se voi myös liittää yhä tiiviimmin yhteen.

Välimatkaisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaipuun kautta toinen ihminen saa toisen liikkumaan. Tuhansien kilometrien päästä saakka toinen ihminen saa toisen tuntemaan ja toimimaan. Minusta se on mielenkiintoista.

Rakkaus sitoo ajatusten maailman ja konkreettisen maailman toisiinsa. Vai olisiko ehkä niin, että kaikki tapahtuu tässä fyysisessä maailmassa, ja me olemme ihmisinä toisiimme jatkuvassa yhteydessä sisältä käsin?

Rakkaudesta kirjoitetaan useammin minä-sinä-perspektiivissä. Olen alkanut arvella, että sen taustalla on tärkeämpi taso, jolla kaikki varsinaisesti lepää: me.

Kun rakastutaan, toinen sekoittuu minuun ja minä häneen. Kun rakastan, en ole enää minä vain. Sidokset rakastettuun ovat minussa. Hän on minussa. Rakkauden sitomalle kaipuu on sitä, että nuo sidokset tuntuvat. Etäisyys kiskoo niistä. Sille kaipuulle on hyvä antautua, tunnustelemaan, miettimään sitä, tajuamaan sitä.

Ihmiselle ne asiat lähinnä ovat olemassa, jotka välittömästi ovat esillä ja näkösällä. Ellei olisi kaipuuta, ei mikään muistuttaisi rakkaudesta silloin, kun sattuu matkustamaan kauemmas. Sikäli ikävöinti on hyvin hyödyllinen tunne parisuhteelle ja rakkaussuhteelle.

Kaipuun kautta rakkaus vetää takaisin toisen luo, vaikka maapallon kääntöpuolelta, kääntöpiirien yli, kaikkien suurkaupunkien vilinän hauskuuksien parista.

Jos kerran rakkaus tuntuu ikävänä silloin, kun on toisen luota poissa, vastaavasti kai on niin, että ellei ole kaipuuta ja ikävää, ei varmaankaan ole rakkauttakaan. Ei ainakaan sellaista, joka läpäisisi lihan ja luut. Ei ole meitä rakkaudessa. Muut asiat tulevat silloin tärkeämmiksi, ihmiset ajautuvat suuntiinsa.

Jos kaikki tuo on paikkansapitävää, omaa kaipuuta toista kohtaan on syytä katsoa läheltä, vaalia sitä. Kaipuusta kannattaisi siksi kertoa toiselle, jakaa se, jakaa kaihoisat viestit ja rajun ikävän viestit, kiusoitella ja lietsoa omaa ja toisen kaipuuta, nauttia siitä kaipuusta.

Niitä asioita ihmisen kannattaa vahvistaa, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Rakkaus on todellisuus, jossa ihminen elää, ei jokin ”tunne”, jota koetaan hetkittäin jossain osassa mieltä.

Rakkaudessa eletään, ihan yhtä lailla kuin eletään vanhemmuudessa tai työuralla. Sitä ei parane laittaa syrjään muiden asioiden tieltä ja luulotella, että rakkauteensa voi sitten myöhemmin keskittyä, kun on aikaa. Muu on silloin todennäköisesti täyttänyt mielet, ja se rakkaus mennyt. Rakkaus on nyt, jos me on todellista tässä ja nyt.

Keskellä kaipuuta me olemme siinä ja rakkaus on. Ja tällä tavalla kaipuu terävöittää rakkauden tunnetta. Samoin kuin karhea pyyhe saa ihon tuntumaan, kaipuussa rakkaus tuntuu voimakkaasti. Tai rakkauden karhea kieli.

Missään minulla ei ole parempi kuin tässä rakkaudessa. Minä olen siinä ja sen paikka on minussa. Rakastettuni on pujottautunut lävitseni. Ikävöin, kun olen poissa. Silloin katselen häntä ja meitä sisäisesti, katsomalla itseeni.

Ajattelin näitä istuessani lentokoneessa paluulennolla, joka oli viivästynyt 45 tuntia suunnitellusta. Kaipuu kerääntyi kuin vesi uomaan, syvään, joka virtasi kohti kotia, jossa rakastettuni odotti. Se virtasi minussa. Minä virtasin kohti häntä.

 

Terveisin Jaakko Kaartinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, muokannut Mio Kivelä
Kuva: Unsplash, muokannut Mio Kivelä

Ikävä kertoo, että sinulla on joku, josta välität.

Sen opetti äitini minulle jo kauan sitten. Kyynelten lomaan muistutettiin, että ne kertovat lahjasta ja kauniista asiasta. Elämässä on tai on ollut joku, joka merkitsee niin paljon, että ikävöi, kun hän on poissa. Ikävä on kaunista. Se on onnellista.

Ikävän hetkellä on levotonta ja lamauttavaa, hidasta ja puristavaa. Se voi ahdistaa, masentaa ja pelottaa. Siinä on haikeutta, surua ja odotusta. Siinä on tyhjyyttä ja kaikkea samaan aikaan. Silloin ei aina näe ikävää lahjana. Äitinikin nauroi, että pitikin niin hyvin opettaa, kun kasvoimme muistuttamaan häntä omista opeistaan. Mutta niinhän se vaan on, että ikävän takana on kauniita tunteita, ihania muistoja ja lämpimiä haaveita. Ne tekevät ikävästä kauniin. Surra kuitenkin saa. Kyyneleitä ja surua ei koskaan kielletä. Muistutetaan vain, ettei siinä kivussa ja toivottomuudessa ole kaikki. On menneisyys, joka ei koskaan pyyhkiydy pois ja usein myös tulevaisuus, joka odottaa hetken jälkeen.

Ikävä ei ole vain kaunista. Se on myös ikävää. Olen kiitollinen, että tähän minut on kasvatettu. Suremaan, mutta näkemään myös ikävän takaa loistavan kauneus. Tarttumaan kiitollisuuteen surunkin hetkellä. Tai ainakin yrittämään. Aina se ei onnistu ja tuskin on koskaan helppoa, mutta jokin siinä kuitenkin  on merkityksellistä kerta toisensa jälkeen. Haparoidessaankin se tekee ikävästä jotenkin hieman siedettävämmän ja ymmärrettävämmän, onnellisemman.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat