Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Kuva: Annele Rantavuori

Filosofian historian luennoista on parhaiten jääneet mieleen kuoleman merkityksen pohdinta. Oliko se Heidegger joka pohti sitä, miten elämä ilman kuolemaa menettäisi ainutlaatuisuutensa. Valinnoilla ei olisikaan mitään merkitystä, jos aikaa olisi loputtomasti. Siltähän se nuorena tuntuikin. Aikaa oli. Vaikka muuta ei olisi ollutkaan, niin aikaa oli! Silloin tuntui lähes mahdottomalta nähdä elämää kuolemaa vasten, rajallisuuden kautta. 

Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa.

Jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan niin. Ystäville alkoi tulla vakavia sairauksia. Oma kroppa alkoi muistuttaa siitä, että emme elä ikuisesti. Ja tietenkin hautajaiset. Mutta vasta Isäni kuolema melkein yhdeksän vuotta sitten jysäytti kuoleman todellisuuden elämääni. Viimeisen vuoden aikana on tullut kirjoitettua kuolemasta ja surusta aika paljon: äidin ikävästä, isänpäivän tyhjyydestä sekä muisteltua lainaksi saatua siskoa.

Isän poismeno pakotti kohtaaman kuoleman sen koko karuudessaan. Hänen rauhallinen, turvallinen läsnäolonsa oli yhtäkkiä poissa. Kasvimaalla, hiihtoladulla tai keinutuolissa ei ollutkaan enää kuuntelijaa. Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa. Sillä sitä sillä on, kun se voi aivan odottamatta riistää meiltä kaikkein rakkaimmat pois. Noin vaan, yhtäkkiä.  

Isän kuolema sysäsi minut kuolemanpelon syövereihin. Kun oma vanhempi kuolee tapahtuu jotain merkittävää. Käsitys omasta kuolevaisuudesta lävähtää kasvoille. Tajuaa olevansa elämän ketjussa seuraavana vuorossa. Kuolema tulee niin lähelle. Liian todelliseksi. Kun rakas ihminen viedään pois. Haudataan. Muistellaan ja jatketaan matkaa. Jos pystytään. 

Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta.

Sinä talvena ei kynttilöiden meri lohduttanut. Hautausmaa tuntui kylmältä, pimeältä ja surulliselta paikalta. Muistutti erosta ja yksinäisyydestä. En tiennyt, miten kestäisin tämän. Kuoleman kosketuksen. Joskus mietin olisinko selvinnyt siitä ilman lapsiani. Mikä muu olisi pitänyt koossa noina pimeinä päivinä? Kaksivuotiaan kanssa piti herätä joka aamu ja mennä ulos jokaikinen päivä. Sisälläni kasvava uusi elämä lohdutti jo pelkällä olemassaolollaan. Kuiskutteli toivon lauseita. Emme näe kaikkea ja vielä vähemmän ymmärrämme. Elämälläni oli tarkoitus ja merkitys, vaikka kuljinkin pimeitä polkuja. 

Hiljaisuuden retriitissä sain sen sanottua ääneen. Juttutuokio pastorin kanssa oli sekava ja siellä täällä poukkoileva. Mutta jossain välissä tuli se tärkein. Yksinjäämisen pelko. Ja nyt minusta tuntui, että isä oli jäänyt yksin. Kylmään maahan. Yksin. Enkä kestänyt sitä, koska oma yksinäisyyteni löi päälle. 

Jotain tapahtui. Aivan kuin jokin olisi irrottanut otteensa irrallisesta, yksin vapisevasta sydämestäni. Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta. Isä oli valmis kuolemaan. Hän oli roomalaiskirjeensä lukenut, niinkuin Luther aikoinaan. Hän tiesi, että rakkauden väliin ei tule mitään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikaa voi viettää vain toisen lähellä, ilman sen suurempaa tekemistä. Aina ei tarvita sen ihmeellsiempää. Kuva : Clarisse Meyer, Unsplash

Olen tänä kesänä paljon leireillä ja muutenkin kiireinen. Minulla ja kumppanillani oli kesäkuussa vain kaksi yhteistä vapaapäivää ja nyt heinäkuussa niitä tulee olemaan vain yksi. Viimeisimmät viikot ovat olleet erittäin kiireisiä ja niitä ennen olin leirillä. Pian olen lähdössä jälleen seuraavalle. Nyt ikävä hiipii meihin jo etukäteen. Se muistuttaa meitä varamaan aikaa toisillemme.

Kun ikävä on hiipinyt paikoilleen jo etukäteen, niin toista ikävöi vaikka hän olisi aivan siinä vierellä. Sydän tukahtuu kun hän katoaa hetkeksikin pois ja kaipuu kaihertaa vaikka voisi pitää toisesta kiinni ja katsella häntä silmiin. Toisen läsnäolosta ei saa tarpeekseen. Ei kykene olemaan tarpeeksi lähellä tai kertomaan tarpeeksi paljon kuinka rakastaa. Etukäteen hiipivä ikävä on joskus jopa riipivämpi kuin ajallaan saapunut ikävä.

Etukäteen saapuneessa ikävässä on kuitenkin se hyvä puoli, että se muistuttaa miten paljon toinen sinulle merkitsee. "Ikävä kertoo, että sinulla on joku josta välittää" toteaa äitini aina. Oikeassahan hän on. Ikävä on kaunistakin ja etukäteen tulleena se muistuttaa nauttimaan tuosta kaikesta kauniista jo nyt. Eikä vasta jälleennäkemisen hetkellä.

Luoksemme jo valmiiksi hiipinyt riipivä ikävä on muistuttanut, tai oikeastaan jopa pakottanut, meidät kumppanini kanssa katsomaan kiireistä huolimatta aikaa toisillemme. Riipivä ikävä pakottaa toimimaan ja se, ettei mikään määrä toisen läsnäoloa tunnu riittävän pakottaa kaivamaan edes muutaman tunnin jostakin. Rakkaudelle, sille tulisi aina olla tilaa. Ehkä ikävä on täällä, jotta me muistaisimme sen ja eläisimme niin. 

Ennakkoon ikävöivin terveisin, Mio

Kommentit (2)

hilkkaliina
1/2 | 

Ihana Mio. Samaistun tähän sun ajatukseen taas niin vahvasti. Ollaan samoissa hommissa ja just juttelin esimiehen kanssa siitä, miten hankala on joskus sovittaa elämää toisen kanssa yhteen kun kesän täyttää leirit ja muut. Ja ennakkoikävä riipii ja sattuu. ... Vaan rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, kärsivällinenkin - sitä on nyt opeteltava ihan urakalla.

Tsemppiä loppukesään, rakkaus voittaa aina 💚

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Tämä taitaa olla ammattitauti. Voimia siis myös sulle loppukesään ja ikävään! Onneksi voidaan luottaa siihen, että rakkaus tosiaan on pitkämielinen, lempeä ja kärsivällinen. Ja ikäväkin opettaa. 

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Sumuinen ja harmaa isänpäivän aatto. Päiviä lymyillyt ahdistus puskee päälle. En uskalla ajatella sitä, mutta se on läsnä koko ajan kaikessa. Aivan kuin työntäisin sitä koko ajan käsilläni kauemmaksi. Huominen tulee olemaan tyhjempi, kuin ikinä. Enkä tiedä, miten käsittelisin sitä. Siksi vain olen. Otan vastaan, mitä tulee.

Tämä on minun viikonloppu lasten kanssa, mutta täytyyhän lasten ja isän saada viettää isänpäivää yhdessä. Emme ole kuitenkaan sopineet siitä. Tyypillistä meille. Me kaksi sanavalmista emme ole osanneet puhua toisillemme pitkään aikaan. Nyt meidän on pakko, koska lapset.

Eteisessä se taas puhkeaa. Minulla on homma sekaisin ja toinen odottaa ovella. Kaksi tappelee, kolmas huutaa ja neljäs pakenee paikalta. Voit päättää roolit, miten haluat. Meillä kaikki on kokeilleet vuorollaan kaikkia. Yhtään aikuista ei tällä kertaa eteisestä löytynyt. 

Kun pieni asuntoni on tyhjä en mahda itselleni mitään. Soitan pikapuhelun perään ja annan tulla. Miksi sä aina, mikset sä koskaan… Puhelun jälkeen vain nyyhkytän. Häpeän ja soimaan itseäni. Pieni tyttö sisälläni tarvitsisi niin paljon enemmän, kuin mitä sille osaan antaa. Tarvitsen apua. Ystävä, joka on yhtä tyhjässä kodissa kuin minä, lohduttaa kuin pientä lasta. Tunnen, miten jotain paranee.

Aamulla pyydän perhettäni lounaalle, koska en halua olla yksin. Jotain teemme oikein, kun kaiken tämän keskelle pystymme myötätuntoon. Hetken kaikki on kuin ennen. Vain aikuisten haavoittuneista katseista voi päätellä, että olemme hukassa tämän uuden tilanteen keskellä.

Lähden lasten kanssa isän haudalla, johon muutama kuukausi sitten peittelimme äidin maallisen majan. Kivi on lähtenyt kaiverrukseen, kukkia ja kynttilöitä on siellä täällä. Hauta erottuu siistien, hyvin hoidettujen rivistöstä. Se on yhtä myllätty, kuin elämäni. Välitilassa.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Marc Olivier Jodoin, Unsplash

Välimatka, oli se sitten henkistä tai fyysistä, tekee silloin tällöin nautittuna enemmänkin kuin hyvää. Olenkin myös aiemmin kirjoittanut esimerkiksi siitä kuinka välin pitämättömyys vou olla välinpitämättömyyttä ja ikävä onnellista

Henkistä tai fyysistä välimatkaa voi ottaa tai se voi vain ilmestyä kohdalle. Yllättäen tai toivottuna. Se voi vapauttaa, helpottaa, ohjata ja muistuttaa.

Kun on liikaa ajateltavaa, voi välimatka antaa ajatuksille tilaa tai vapauttaa niistä kokonaan. Se voi tuoda uutta perspektiiviä ja karsia turhat matkan varrella pois, palauttaa olennaiseen. Välimatka huomauttaa mitä kauas jääneistä asioista ajattelee ja minne tahtoo palata. Se pakottaa näkemään, mutta pystyy vapauttamaan liiasta.

Välimatkaa voi ottaa niin tilanteista, asioista, ihmisistä kuin koko ympäröivästä arjesta. Se voi tulla reissulla kaukaisuuteen  tai vain hetken somehiljaisuudella. Se voi olla yö hotellissa tai sovittu tauko keskustelussa.

Uskalla ottaa välimatkaa. Sen ei tarvitse ajaa pois. Se voi myös liittää yhä tiiviimmin yhteen.

Välimatkaisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat