Kirjoitukset avainsanalla ero

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aija Wist

Arki sujuu jo hyvin, mutta pyhät on ihan toinen juttu. Etukäteen Joulu tuntuu pahimmalta. Mitä tehdään, kenen kanssa ja kuinka paljon on säätöä. Päiviä on monta ja ne vietetään perheen kanssa. Tietenkin. Ero tuo väistämättä yksinäisyyttä ja kaipausta moneen jouluun. 

Minä lähdin joulua ”pakoon”, sillä tämä joulu olisi muuten liian koditon.  Nykyisessä väliaikaisessa kodissa en halunnut olla, eikä lapsuudenkotiakaan enää ole. Joulua suunnitellessa yksinäisyys ja kodittomuus tuntui musertavalta. Äidin poismenon myötä loppuivat myös traditiot, jotka olisivat erityisesti tänä jouluna kannatelleet. Tuntuu kuin joulu ja sen onnistuminen olisi yksin minun varassa. No, eihän se näin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu. Tästä joulusta tulisi yksinäisempi kuin ikinä. Siksi halusin pois, kauas pois.  

Ajoin lasten kanssa eilen koko päivän, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ajoimme pimeydestä pimeyteen niinkuin esikoiseni eilen kiteytti. Kilometri kilometrilta mieli rauhoittui. Tunnelma tiivistyi tuntureiden siintäessä ja joulun tuntu saapui sydämeen. Se tuli odottamisesta ja pysähtymisestä. Ei ole yhtä, ainoaa oikeaa tapaa viettää joulua. Joulu on joulu silloinkin, kun se on erilainen. Hämärän syli otti lempeästi vastaan väsyneet matkalaiset. Pimeyttäkin on erilaista niinkuin yksinäisyyttäkin.

Tänä aamuna, jouluaattona, mietin joulun kuvastoa ja sen armollisuutta. Ensimmäinen joulukin oli koditon, yksinäinen ja täynnä väliaikaisuutta. Se lohduttaa. Kaiken tämän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä on kuvasto, jossa nököttää pieni lapsi eläinten ruokakaukalossa. Joulun salaisuus. Ihme, joka tapahtuu syrjässä, piilossa ja odottamatta. 

Elämä on aika usein selviämistä ja joskus joulukin.  Me lähdetään nyt etsimään kuusta ja takkapuita. Rakennamme ja elämme Joulun sillä, mitä on. Otan vastaan tämän joulun lahjan.

Hyvää ja armollista Joulua ihan kaikille! 

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Lumi on satanut maahan ja kaikki näyttää toisenlaiselta. Musta, pimeä ja ankea ilta onkin täynnä valoa. Lumileikit ja punaiset posket. Lasten ilo tarttuu. Iltapalapöydässä tarkka selostus lumirakennelmista. Hampaiden pesun jälkeen vielä yksi korttipeli. Minun kotini täynnä läsnäoloa ja naurua. Saan taas kiinni siitä, millaista elämää haluan elää. Iltahalit ja keittiön siivous. Turvasta käsin voin ottaa nyt-hetken vastaan sellaisena, kuin se tulee. Ei tarvitse paeta someen tai siivoukseen, valitukseen tai vihaan.  

Muutto oli minulle lopulta helpotus. Oli kuin olisin antanut pois valtavan sisäisen taakan. Ensimmäiset askeleet olivat hitaat ja raskaat. Voimia kului aivan valtavasti käytännön asioihin. Askel askeleelta, asia kerrallaan ne järjestyivät. Asunto, vuokrasopimus ja muuttoilmoitus muuttivat päätöksen todeksi. Sitten oli hankittava sängyt, patjat ja ruokapöytä. Pelotti miten selviäisin. Riittäisikö rahat? Entä voimat? Pystynkö nukkumaan yksin?

Mutta pian helpotti.

Oma koti muodostui turvapaikaksi, minun alueekseni. Ensimmäisinä kuukausina olin niin onnellinen omasta kodista. Olin muuttanut aikoinaan hänen taloon, hänen reviirilleen. Ja vaikka aina puhuimme meidän talosta, meidän kodista, niin oli sanomattakin selvää, kenen talo se oli. Vihdoinkin minulla oli tilaa ottaa oma paikkani, kasvaa omaan kokooni. Teki mieli järjestää juhlat, mutta se tuntui kielletyltä. Saako erosta iloita?

Toinen iso askel oli asiasta kertominen avoimesti. Sekin oli yllättävän vaikeaa. En tiedä vieläkään mitä loppujen lopuksi pelkäsin. Minulla oli aluksi iso tarve olla piilossa, sivussa. Halusin rauhassa totutella uuteen tilanteeseen. Se tuntui huijaukselta, mutta sallin sen itselleni. Tajusin, etteivät voimani nyt riitä muuhun. Lopulta oli kuitenkin kerrottava. Tultava näkyväksi. Se olikin helppoa. Vain vallitsevan olotilan toteamista.

Kulissien kaataminen teki hyvää. Kun ei tarvinnut pitää kiinni jostain, mitä ei ollut, vapautui energiaa oikeisiin asioihin. Eron tunnustaminen ja konkretisoiminen pakotti kohtaamaan sen, miten asiat olivat. Suru sai nimen ja muodon. Musta, nimetön, kaiken ilon ja voiman nielevä aukko katosi. Sisäiset tukokset aukenivat, kun oikeille, aidoille tunteille tuli tilaa. Elämä alkoi virrata. Kaikkien meidän oli helpompi hengittää.    

Ja nyt nämä kauniit päivät täynnä touhua ja joulun odotusta. Joulukalenterit pitkin poikin liian pienessä asunnossa. Imuri keskellä lattiaa. Teen sen minkä pystyn ja ehdin. Huomaan jaksavani paremmin kuin vuosiin. Oma elämäni on vihdoin hallussani. Joulu on valmis ja me otetaan se vastaan sellaisina, kuin olemme. Se riittää. Minä riitän.

Elämä tuntuu kovin toisenlaiselta, kuin vuosi sitten. Helpommalta. Vapaammalta. Onnellisemmalta.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (10)

Vierailija

Kiitos kirjoituksestasi, itsellä vastaavanlainen tilanne tältä syksyltä ja voin samaistua noihin tunteisiin, siihen helpotukseen, kun saa olla omassa asunnossa lasten kanssa, eikä kokea jatkuvaa ahdistusta! ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä, että mistä se voima ja rohkeus viimein tuli, mutta nyt olen onnellinen, näin sen pitikin mennä! 

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos kommentista! Samaistun siihen myös. Sitä todella miettii, mistä se voima ja rohkeus silloin tuli.... Ihanaa Joulun aikaa sinulle ja lapsillesi <3

Bitter lemon

Puit juuri sanoiksi sen, mistä itse ajattelen tulevasta erosta. Kiitos, loit uskoa tuntemattomaan tulevaan. Joka tapauksessa tiedän, että se on parempi kuin nykyinen.

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos rohkaisevasta kommentista! Paljon voimaa ja rohkeutta sinulle! Joskus on vaan päätettävä ja sitten toimittava sen mukaan. Asiat muuttuu, kun itse tekee niitä muutoksia. Iso halaus <3

Vierailija

Samassa tilanteessa itsekin. Oikein odotin kun saan olla taas oma itseni ja saan rentoutua lasten kanssa, ei tarvitse miettiä mitä toinen on mieltä ihan pienistäkin asioista. Ei tartte enää ressata mitä toinen tykkää tai sanoo, ei tarvitse enää odottaa hyväksyntää ja kehua tai arvostusta, koska itse tiedän mitä osaan ja mitä en. Ei tarvitse suorittaa, saa olla sekaista tai siistiä, miten vain haluan.

Ilona K.

Hei, en ole aiemmin lukenut blogiasi mutta tämä kirjoitus osui nyt silmään. Luin myös aiemman postauksen jossa pohdit lasten surua eron keskellä. Haluaisin tuoda oman näkökulmani asiaan.

Pidän sinua erittäin rohkeana, olet tehnyt vaikean päätöksen ja uskon todella, että pitemmän päälle nimenomaan lasten parhaaksi. Itse olen elänyt vaikean lapsuuden riitaisassa kodissa, jossa oltiin yhdessä "lasten takia". (Tällaista en ole kuullut yhdenkään ammattilaisen suosittelevan.) Vielä yli 30-vuotiaana olen tästä aika-ajoin katkera, erityisesti näin joulun alla ahdistus nostaa päätään ja kaikki ne kamalat hetket ovat elävänä mielessä yhä edelleen. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että vanhempani eivät voineet antaa parastaan meille lapsille niin myrkyllisessä ilmapiirissä. He eivät ole pahoja ihmisiä, mutta saivat paljon pahaa aikaan voimattomuudellaan ratkaista tulehtuneet välinsä.

Mieheni kanssa olemme sopineet, että jos suhde alkaa olla pelkää vihaa eikä mikään terapia auta, saamme erota. Meillä on hyvä suhde ja moinen tuntuu utopistiselta, mutta itselleni on tärkeää, ettei aihe ole meillä tabu.

Vanhempani ovat yhä yhdessä, kai heillä menee nykyään paremmin mutta silti en jättäisi lapsiani heille hoitoon. Koen etten voi luottaa heidän käytökseensä lasteni lähellä. Jos olisi erikseen mummola ja ukkila, tilanne olisi toinen.

Ihailen rohkeaa valintaasi, sinulla on oikeus olla iloinen ja helpottunut. Lapsesi ovat onnekkaita, kun ovat saaneet kaltaisesi äidin. Kaikkea hyvää elämäänne,

<3 Ilona

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos lämpimästä ja viisaasta kommentistasi. Kauniit sanasi ovat valtava lohtu juuri tänään. Alkoi itkettää jo puolivälissä, kun empatiasi ja kokemuksesi välittyi niin vahvasti <3 On tosi viisasta pitää myös eroa vaihtoehtona. Se tuo suhteeseen väljyyttä ja itsenäisyyttä. Hyvää Joulun aikaa sinulle ja perheellesi!

Onneton

Kiitos tekstistäsi! 💗
Elän itse tilanteessa, jossa olen tuon päätöksen edessä. Vuosien kamppailu parisuhteessa on vienyt voimat, itsetunnon ja lapsetkin jo kärsivät tulehtuneesta tilanteesta. Olen yrittänyt aikani painaa pääni pensaaseen, koska pelkään tuota lähestyvää muutosta. Mietin lähinnä käytännön asioista selviämistä yksin lasten kanssa ja pelkään mahdollisesti tulevaa huoltajuusriitaa.

Tuo fiilis, mitä kuvaat, on juuri sitä, mistä haaveilen. Tahdon oman kodin, tahdon palauttaa itselleni sen ilon ja rauhan. Haluaisin lasteni vihdoin näkevän minut sellaisena kuin oikeasti olen; lämmin, leikkisä ja rakastava. Kuitenkin vatsaani velloo, kun ajattelen järjestettäviä asioita, tulevia riitoja ja tukiverkon uudelleenjärjestelyä. En vielä tiedä, miten siitä selviän, mutta nyt on vaan pakko päästä pian pois. 😢

Oma äitini sairastui vakavasti ja lopulta kuoli elettyään liian pitkään sairaassa suhteessa vain meidän lasten takia. En halua toistaa hänen virhettään, vaan haluan pystyä olemaan elossa rakkaimpiani varten. ❤️

Sain kirjoituksestasi rohkeutta ja voimaa. Suuri kiitos ja ihanaa joulua perheellesi! 🎄

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos kommentistasi ❤️ Taidat elää nyt niitä pahimpia aikoja. Uskon, että pian helpottaa. Minä ainakin pelkäsin etukäteen monia asioita aivan turhaan. Asiat järjestyy, ihmisiä löytyy ja toisestakin voi löytyä uusia, rakentavia puolia. Kuulostaa siltä, että teidän tilanne ei ole enää kenellekään hyvä. Kauniisti sanottu toi olla elossa rakkaimmalle. Lapset erityisesti tarvitsee meitä nyt.

Lähetän sinulle paljon voimia, rohkeutta ja lempeyttä ❤️ Luota sydämesi ääneen. Tiedät kyllä kun on oikea aika toimia ja millä tavalla. Hyvää joulua 💚

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tänään tuttuni kertoi, mitä tyttöni on puhunut hänelle meidän erosta. Se oli aika pysäyttävää kuultavaa kesken työpäivän. Hän oli kertonut toivovansa meidän palaavan vielä yhteen. Pieni tyttöni miettii, miksi me emme tee sopua. Puhelun jälkeen alkoi rintaa puristaa ja itkettää. Teki mieli huutaa. Olen tämän kaiken kuullut, eikä tässä mitään yllättävää ollut. Silti oli musertavaa kuulla se jonkun toisen suusta. Myös tulevaisuudessa tulevat monet korvat vielä kuulemaan miltä hänestä tuntui, kun äiti ja isä erosivat.  

Lasten pohjaton suru onkin yksi eron vaikeimmista asioista. Suru kun ylipäätään on hankala tunne. Siihen mukaan haastava suhde lasten rakkaimpaan ihmiseen, unelmista luopumisen prosessi ja syyllisyys tämän kaiken aiheuttamisesta, niin soppa on kasassa. Sanoinko jo syyllisyys, syyllisyys ja vielä kerran syyllisyys. Minä olen aiheuttanut tämän. Tämä on minun syytäni. Taas minä. Aivan kuin minä olisin ainoa ihminen maailmassa, joka tähän kaikkeen on vaikuttanut.

Suru on itsekäs tunne. Se vaatii aikaa ja tilaa, käpertymistä omaan maailmaan. Se ei myöskään kysele lupaa, vaan tulee ja ottaa paikkansa. Tavalla tai toisella. Meille suru tulee kylään melkein aina iltaisin. Ikävä ei juolahda mieleen päivän tohinassa, vaan illan hämärässä. Juuri silloin, kun nousen lähteäkseni omiin iltatouhuihini ja pitäisi antaa unen tulla kuuluu pieni, murtunut ääni: -Mulla on ikävä iskää. Jähmetyn paikalleni ja tunnen, miten nopeasti sisälläni tunteet myllertävät. Käännyn hitaasti kohdatakseni lapseni surun. Se on vaikeaa, vaikka tämä hetki on toistunut uudestaan ja uudestaan.

Minuakin surettaa niin paljon ja selviytyäkseni olen tottunut työntämään surun pois. Se on niin hidas, lamauttava ja voimia vievä. Olisi niin paljon helpompaa olla ilman sitä. Mutta tiedän, että pidätellyt kyyneleet jäätyvät sisälle, eikä sitten mikään enää tunnu miltään. Kysyn saanko tulla viereen ja otan hänet kainaloon. Sitten me vierekkäin katsellaan, kuunnellaan ja pyöritellään surua ympäri. Laskeudutaan surun hämäränsiniseen kuplaan. Yritän muistella vanhalta viisaalta naiselta nuorena tyttönä saamaani ohjetta. Surulle ei tarvitse tehdä mitään. Ota se kämmenellesi ja katsele. Mutta se juuri tässä onkin vaikeaa. Ettei tartte tehdä mitään. Tämä harmaa sumu on vain kuljettava läpi, jotta olisi tilaa uudelle, sitten joskus. 

Muistan, kun pian uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen lapsi huusi suruansa ulos: - Onko se niin vaikeaa asua saman katon alla? hän kysyi koko pienen mielen voimallaan. Me aikuiset kuuntelimme vaiti. Vihaan ja raivoon pukeutunutta surua oli paljon helpompi ottaa vastaan, kuin tätä hiljaista ikävää. Syvältä kouraisevaa pohjatonta surua, kun elämän perusrakenteet järkkyvät pysyvästi. Lapsen tuska herättää sietämättömän avuttomuuden tunteen. Se on kestettävä, jotta voi olla ja ottaa vastaan. Etten jättäisi häntä yksin. Yritän luottaa, että lapseni selviää tämän haavan kanssa. Mitä muutakaan voin!? On vaikea uskoa, että rakkaus riittää, kun eihän se riittänyt!

Onneksi rakkaus ei ole sidottu rakenteisiin, vaan suhteeseen. Se ei ole ehdoton, muuttumaton tai omistettava. Se on läsnäoloa ja kohtaamista. Jakamista. Toivoisin niin, että  meidän toisemme hyljänneiden suhteessa voisi tulevaisuudessa olla kohtaamista, jopa rakkautta, joka voisi kannatella lapsiamme. Sillä jaammehan me tämän vanhemmuuden. Aiemmin se on tuntunut aivan mahdottomalta ajatukselta, sillä en ole koskaan tajunnut, miksi sitten erota.

Nyt se tuntuu välttämättömältä, koska lapsemme tarvitsevat sitä.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat