Kirjoitukset avainsanalla ero

Moni haluaa pitää kiinni rakkaasta ihmisestä ja suhteesta myös eron jälkeen. Kuva: Thiago Barletta, Unsplash

"Pysytään ystävinä!" Lause, jonka aika usein eron hetkellä kuulemme sekä sanomme. Lause, joka aika vaihtelevalla menestyksellä toteutuu. Joskus se jää vain sanoiksi siinä hetkellä, toisinaan tovin toiveeksi ja joskus taas aidoksi tahdoksi joka ei kuitenkaan toteudu. Ja joskus se sitten toteutuukin. Paremmin tai huonommin. Ennemmin tai myöhemin. Mikä nämä kerrat erottaa toisistaan? Mikä saa ystävyyden onnistumaan?

Olen todennut itsekin tuon lauseen varmaan jokaisen eron jälkeen. Haluaisin ajatella, ettei minulla ole varsinaisesti huonoja välejä yhteenkään exääni. Harvan kanssa kuitenkaan varsinaista aktiivista ystävyyttä tai kaveruuttakaan. Eli ei minullakaan mitään taikakeinoa ole tai varmaa vinkkiä. Olen kuitenkin asiaa viime aikoinakin jälleen miettinyt, kun yritämme viime kesänä päättyneen suhteemme jälkeen nyt rakentaa ystävyyttä viimeisimmän exäni kanssa. Etsineet niitä vinkkejä, ratkaisuja ja taikakeinoja.

Olen miettinyt kuinka jokainen suhteemme on ainutlaatuinen. Oli kyse sitten rakkaussuhteista, ystävyyksistä, kaveruudesta tai perhesuhteista. Joudumme aina etsimään jokaiseen ne omimmat tavat toimia. Ei siis ehkä voikaan olla yhtä kaikille toimivaa tapaa muodostaa ystävyyttä entisen kumppaninsa kanssa. Se pitää etsiä nollasta ja yhdessä hänen kanssaan. Aivan niin kuin sen päättyneen rakkaussuhteenkin kohdalla. Löytää  juuri teidän näköinen tapanne olla ystäviä. Sitä millainen se voisi olla ei ehkä voi tietääkään ennen kuin sen löytää.

Olen myös miettinyt sitä, että kaikenlaiset suhteet tuppaavat vaatimaan työtä. Niiden eteen täytyy olla valmis tekemään jotain. Ratkaisemaan haasteet ja näkemään vaivaa. Ei voi vaan odottaa kaiken sujuvan ongelmitta ja sujahtavan paikoilleen kuin itsestään. Ainakaan suurien haasteiden tai kriisien jälkeen. Sellaisen kuin mitä ero esimerkiksi on. Kenties on siis tärkeää oivaltaa, ettei se ystävyys luultavasti heti ole sellaista kuin tahtoisi. Ei se kenties ole oikein minkäänlaista. Sitä täytyy yhdessä tehdä ja rakentaa. Jaksaa ja olla kärsivällinen.

Kolmas asia, jota olen miettinyt onkin aika. Kenties lääkkeistä se vanhin. Sitä varmasti tarvitaan paljon. Ystävyydet, kun tuppaavat kehittyvän ajan kuluessa. Ja sitä ennen taas tarvitaan sitä aikaa, joka parantaa haavat. Ja lisäksi tarvitaan aikaa kokeilla, etsiä ja selvittää. Luopua siitä kuinka ollaan oltu ja löytää ne uudet tavat. Aikaa, sitä voi joskus tarvita paljonkin, mutta vaikka se veisi kuinka kauan, niin voi jokainen hetki kuitenkin olla jo lähempänä sitä pistettä, johon tahdotte.

Minulla ei siis ole antaa taikakeinoja tai varmoja tapoja, kuinka muodostaa ystävyyttä exän kanssa. Minulla on vain vertaisen syvä kannustus ja vahva tsemppaus. Tsemppaus siihen, että jaksatte ottaa sen ajan, jonka tarvitsette sekä tehdä sen työn mikä pitää. Kannustus, että jos tahdotte sen tehdä niin se on luultavasti sen arvoista. Olettehan te syystä sitä tahtoneet. Ja onhan se jännittävää päästä näkemään, miltä kaikelta tedän ystävyytenne voisikaan näyttää.

Tsemppaavin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Edellisessä blogissa pohdiskelin, mitä eronnut ystäviltä tarvitsee. Eräässä kommentissa ehdotettiin pitäisikö ystävän uskaltaa myös kysyä parin valinnasta ja sitoutumisesta. Onko ystävän rooli siis haastaa? Esittää kipeitä kysymyksiä, jotka sattuvat? Varmasti se voi olla sitäkin. Tosin helposti voi käydä niin, että ollaan entisiä ystäviä.

Elämä on heittänyt tielleni jo vuosia eronneita tai eroa harkitsevia ihmisiä. Heidän kanssaan olen käynyt lukuisia keskusteluja liittyen eroon, sen syihin ja seurauksiin, ennen ja jälkeen. Ne ovat olleet syviä kohtaamisia kysymyksistä, joihin ei löydy oikeaa vastausta, vaan lähinnä näkökulmia. Aika usein on ollut nessupaketillekin käyttöä.

Eroa läpikäyvän ihmisen mielessä pyörii iso kysymys: Miksi? Miksi minä?

Helppo, hetken toimiva vastaus on toisen syyttäminen, jossa usein on mukana kumppanin vaihto lennossa. Ikävä tosiasia elämässä vaan on, että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Näyttämö vaihtuu, mutta samat ongelmat säilyy. Itsensä kanssa kun täytyy tämä elämä elää. Ongelmia kantaa mukanaan, kunnes ne on jollain tavoin ratkaistu. Tarvitseeko sitä sanoa, että kumppania vaihtamalla ne eivät ratkea. Ne omat ongelmat.  

Väitän, että yhä edelleen ero tuottaa monille valtavan epäonnistumisen ja häpeän kokemuksen. En pystynytkään siihen, mitä halusin, yritin ja toivoin. Siksi eroon liittyvistä asioista on vaikea puhua. Myös ystävälle. Tuomion mahdollisuus on aina läsnä. Haavoittunutta on niin helppo iskeä. Siksi suojaudumme.

Tässä kohtaa hyvä ystävä on kullan arvoinen. Hän voi toimia turvallisena peilinä näille vaikeille kysymyksillä, jotka helposti suistavat väärille raiteille joko toivottomuuteen tai toisten syyttelyyn. Miksi minulle kävi näin? Mitkä asiat johtivat tähän? Olisinko voinut valita toisin? Mihin pystyin vaikuttamaan? Mikä ei ole minun kannettavana? Mitä en halua toistaa? Missä tarvitsen apua?

Edellisen blogini listaukseen voisin hyvin lisätä viidennen kohdan turvallinen peili. Viisas ja lämmin ystävä voi auttaa eronnutta ymmärtämään jotain tärkeää omasta toiminnastaan kysymällä näitä tärkeitä kysymyksiä hänen kanssaan. Toimimalla turvallisena peilinä hän voi näyttää eronneelle ystävälleen tämän arvon, mutta myös kasvunpaikan.

Tulevaisuuden kannalta on tärkeää huomata, ettei meille vain tapahdu asioita, vaan me myös valitsemme. Tässä on kyse oman osuuden ymmärtämisestä ja vastuun kantamisesta omista valinnoista, omasta osuudesta. Vastuu vie muutokseen ja kasvuun, joka johtaa parempaan tulevaisuuteen, toimivimpiin ihmissuhteisiin.  

Ajattelen niin, että tässä kohtaa tapahtuu paljon asioita. Vauhti on kova, vaikka sitä on vaikea nähdä niin ulkoa kuin sisältä päin. Voi näyttää ja tuntua siltä, että samaa suota sitä edelleen rämmitään. Uudestaan ja uudestaan. Mihinkään etenemättä. Mutta muutos tapahtuu aina ensin salassa. Se tulee näkyviin hitaasti.

Tällä matkalla ystävät ovat valoja pimeyksien reunoilla. Sillä pimeyksiä ne totta totisesti ovat. Kuilut sisällämme. Pimeät, synkät onkalot, joihin eksymme. Kaipaus, joka ei hellitä. Ikävä, joka repii sydämen rikki. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ai siis mitä? Mulle olisit ainakin entinen ystävä jos alkaisit haastaa. Samoin puoliso olisi entinen puoliso jos alkaisi haastaa. Mitä varten sinun yleensä edes pitäisi puuttua ystäväsi eroon millään lailla tai miksi tunnet itsesi niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin ystäväsi että ajattelet pystyväsi "kasvattamaan" häntä. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Lapsena kuulin usein etelä-pohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjolaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.

Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.  

Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.

Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme. 

Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.

Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa. 

Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?

Hetkinen!  Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: - On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jr Korpa, Unsplash

Olen viime aikoina, omia ja läheisteni eroja miettiessä, pohtinut, että ovatkohan kaikki merkitykselliset erot aina kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa erotaan konkreettisella tasolla ja vasta myöhemmin jollain syvemmällä tunnetasolla. Ensin toteutetaan ero ja vasta sitten sisäistetään se.

Olen ollut sekä jättäjä, että jätetty. Olen myös seurannut sivusta niin jättämisiä kuin jätetyksi tulemisia. Erityisesti kovin merkityksellisten suhteiden kohdalla tuntuu usein tulevan, niin jätettynä kuin jättäjänä, tovi varsinaisen eron jälkeen, ikään kuin eron toinen aalto. Tuossa eron toisessa aallossa tai vaiheessa alkaa vasta oikeasti sisäistämään eron merkitystä syvemmällä ja konkreettisemmalla tasolla. Ymmärtämään, ettei kyseessä ole tilapäinen ratkaisu tai yhteinen näytelmä vaan jotain, joka on todella tapahtunut ja joka saattaa mitä luultavimmin olla pysyvää. Tajuaa mitä kaikkea se merkitsee.

Jätettynä on luullut jo prosessoineensa eroa varsin pitkälle. Luullut suurimpien kipujen jääneen jo taa. Kysyttäessä voisi vaikka vannoa, että on aidosti sisäistänyt sen mitä juuri on tapahtunut. Kunnes se sitten iskee. Eron toinen vaihe. Oivaltaa, että onkin pitänyt syvällä sisimmässään elossa haaveita, joissa palataan yhteen tai ajatusta, ettei tämä kaikki olekaan totta. Tajuaa kuinka ne kaikki lopulta murskautuu. Joutuu päästämään irti. Oikeasti. Vaikka on luullut kerran sen jo tehneensä. Joutuu luopumaan uudestaan jostain, josta ei tiennyt pitäneensä kiinni. Tajuamaan mitä ero todella tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla.

Jättäjänä on luullut miettineensä kaiken läpi kotaisin ties kuinka monet kerrat. Olevansa varma. On haastanut itsensä kysymyksillä ja mielestään sisäistänyt eron lopullisuuden. Päättänyt, että on valmis päästämään irti. Luullut sen jo tehneensäkin. Itkenyt, surrut ja saanut itseään kasaan kunnes huomaa, että on pitänyt sittenkin kiinni vielä jostain. Kiinni ajatuksesta, että ehkä joskus kuitenkin. Toiveesta, ettei tarvitsisi ajautua kauemmaksi, hetkeksikään, vaikka joutuukin eroamaan. Unelmasta, ettei jäisi tyhjän päälle. Turvaverkosta, vanhoista haaveista tai tottumuksesta. Kenties huomaamattaankin on pitänyt kiinni, kunnes jossain vaiheessa se iskee vasten kasvoja. Täytyy hyväksyä ratkaisujensa lopullisuus. Kohdata se minkä oli valmis kohtaamaan. Hyväksyä mitä ero tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla ja päästää irti. Oikeasti.

Eron toinen aalto sattuu ja suututtaa. Tuntuu julmalta astua toipumisessa taaksepäin. Turhauttaa joutua itkemään uudestaan. On kivuliasta käsitellä asioita, joiden luuli jo olleen selviä. Ja kaiken todellisen kokoluokan oivaltaminen sekä suhteesta yhä vahvempi luopuminen satuttaa. Se riipii sydäntä ja pelottaa. Kuitenkin kenties tarvitsemme sitä. Kenties merkityksellisten suhteiden päättyminen on jotain niin suurta ja kipeää, ettemme voi ottaa sitä kantaaksemme kerralla. Kenties ensin täytyy itkeä itse tapahtuman sekä siinä hetkessä käsiteltävät kivut. Toipua niistä ja vasta sitten, kun on jälleen voimaa, joilla toipua tuskista sekä taistella, niin vasta sitten puristua eron mahtipontisuuden sekä lopullisuuden alle. Rikkoutua monta kertaa, jotta voisi kuitenkin lopulta toipua kokonaan.

Pohtivin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat