Kirjoitukset avainsanalla ero

Emme välttämättä aina muista, että nuorten kokema sydänsuru aivan yhtä aitoa, totta sekä merkityksellistä kuin kenen tahansa toisenkin. Kuva: Warren Wong, Unsplash, muokattu

Olen jo jonkin aikaa haaveillut lähteväni toteuttamaan eroryhmää teini-ikäisille. Monelle aikuiselle ajatus vertaisryhmästä, jossa moni voi itkeä parin viikon tai kuukauden mittaisen suhteen päättymistä, saattaa tuntua ensi alkuun huvittavalta. Etenkin, kun itse on vuosikymmenien kuluessa huomannut, ettei monikaan löydä peruskouluvuosina suhteita, jotka kantaisivat pitkälle. Kuitenkin se nuorten kokema suru on aivan yhtä aitoa ja totta kuin kenen tahansa toisenkin.

Muistan itsekin kuinka nuoruusvuosina parinkin eron jälkeen aikuiset koittivat lohduttaa sanomalla, ettei niiden vuosien suhteita olekaan tehty kestämään. He koittivat lohduttaa muistuttamalla kuinka monia vuosia minulla olisikaan edessä tai kuinka pieni häivähdys tuo yksi hetki olisi koko elämässäni. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että tiesin tuon kaiken, mutta olin myös tiennyt, että juuri tuo menettämäni suhde oli ollut niitä harvoja, joiden oli tarkoitus kestää. He eivät tajunneet, että olin sattunut kohtaamaan elämäni rakkauden juuri silloin. Meidän oli pitänyt kestää ja vain he eivät nähneet sitä. Se suututti ja se satutti, sillä sen vuoksi he eivät myöskään tajunneet, että elämältäni oli juuri pudonnut pohja, ja vielä tuossa iässä. Olin menettänyt tulevaisuuteni jo siinä vaiheessa elämää. He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.

Toki olen nyt aikuisena huomannut, ettei kaikki, ehkä ollutkaan aivan niin kuin olin silloin kuvitellut. En ehkä menettänytkään elämältäni pohjaa tai ollut kohdannutkaan vielä suurimpia rakkaustarinoitani. Nykyään näen paljon siitä, mitä nuo aikuiset näkivät yrittäessään lohduttaa minua. Kuitenkin tahdon muistuttaa itseäni myös siitä kaikesta, jota näin ja koin silloin itse. Siitä todellisuudesta, jossa se kipu todella oli suurinta mitä kuvitella saatoin. Koska mikäli keskittyisin siihen todellisuuden, jonka nyt tiedän, saattaisin varmasti itsekin erehtyä lohduttamaan toista tismalleen samoin sanoin. Todeta vielä loppuun, että kyllä minä itsekin nuorena luulin muuta, mutta nyt aikuisena tiedän paremmin ja sen tiedon tahdon hänelle nyt välittää. Sivuuttaa sen kivun, joka on nuoren elämässä totta juuri sillä hetkellä.

He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.

Hahmotamme usein muiden aikuisten suhteissa sen, ettei suhteen syvyyttä tai merkityksellisyyttä mitata esimerkiksi kestossa. Se syntyy jostain aivan muusta. Kuitenkin nuoruusvuosien suhteita saatamme päätyä arvioimaan niiden pituuksilla. Ymmärtämättä, että tuo häivähdyksen hetki voi olla merkityksellisesti jotain paljon suurempaa ja lisäksi paljon suurempi osuus heidän siihenastisesta elämästään. Kaksi kuukauttakin on kesäloman tai puolikkaan lukukauden verran, eli mahdollisesti ikuisuuden kestoinen.

Nuoruusvuosien suhteen jäljiltä eteemme romahtava nuori voi olla omassa elämässään aivan aidon kriisin keskellä. Kriisin johon voi kaivata tukea, aikaa ja työstämistä siinä missä me aikuisetkin. Meidän tulee olla varovaisia siitä kuinka annamme omien elämänkokemustemme valua nuorten omien kokemusten peitoksi. En tarkoita sillä, ettemmekö saisi olla tukena, lohduttaa tai auttaa näkemään tulevaisuuteen. Tarkoitan, että voisimme koittaa tehdä sitä niin, että kunnioitamme samalla heidän kokemustensa aitoutta. Niin kuin varmasti teemme silloin, kun kyseessä on toinen aikuinen. Voimme antaa vertaistukea kipuun kyseenalaistamatta sen oikeutta olla olemassa, ymmärtää etteivät kokemuksemme koskaan ole täysin verrannollisia toisiinsa ja muistaa, että eron jälkeen saattaa kaivata aikaa, ennen kuin on valmis pohtimaan tulevaisuutta uudessa suhteessa. Meidän ei tarvitse olla nuorenkaan sydänsurujen keskellä asiantuntija tai viisaampi, vaan voimme vain olla, kysyä, kohdata ja kuunnella.

Nuorisotyön viikostakin inspiroitunein terveisin, Mio

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi jos toinenkin halko tuli viikonlopun aikana pinottua. Kuva: Pixabay

Asioiden tekeminen ensimmäistä kertaa vie voimia ihan eri tavalla, kuin rutinoitunut suoritus. Aloittaminen on monessa tutussakin asiassa usein se raskain vaihe, joten ei ihme, että ne aivan ensimmäiset askeleet ovat niitä raskaimpia. Eron jälkeen olen joutunut lukuisia kertoja ylittämään ensimmäisen kerran kynnyksen. Pitkässä parisuhteessa ja varsinkin perhe-elämässä asiat jakaantuu osaamisen, kiinnostuksen ja viitsimisen mukaan. Kerran luodun työnjaon jälkeen voi aika pitkälle pysytellä tutulla ja turvallisella omalla alueella. 

Eron jälkeen kyse ei ole vain tunnetason kynnyksien ylittämisestä, kuten matkalle lähtemisestä yksin lasten kanssa, vaan myös ihan konkreettisista asioista, kuten auton käyttämisestä autopesulassa. Niin, se autopesula nousi minulle jostain syystä isoksi kynnykseksi, joka tuntui välttämättömältä ylittää. Enkä ihan tajua vieläkään miksi. Olin aivan varma, etten tule selviämään siitä, vaikka tietenkin tiesin selviäväni. Oletteko joskus kuulleet jonkun kuolleen autopesulaan?! 

Mutta niin vain mielemme joistakin asioista luo mörköjä, jotka rajoittavat ja jarruttavat. Kuiskuttavat omaa totuuttaan: Tätä et osaa, tuo ei ole sinun aluettasi tai tuosta et tule selviämään. 

Useamman kerran käytin autoni eksän pihassa, eksän pesulassa. Mutta niin vain koitti se päivä, että oli pakko ajaa Shellin pihaan ja tutkia pesulan ohjeita tuntien itseni todella hölmöksi. Eihän se tietenkään ollut mitenkään ylivoimaista, aikaa vievää tai edes vaikeaa. Mutta niin vain mielemme joistakin asioista luo mörköjä, jotka rajoittavat ja jarruttavat. Kuiskuttavat omaa totuuttaan: Tätä et osaa, tuo ei ole sinun aluettasi tai tuosta et tule selviämään. 

Ekat kerrat tekevät hyvää. Epämukavuusalueella oleminen tuottaa oppimisen kykyä myös muille elämänalueille. Kynnyksen ylittäminen yhdessä asiassa auttaa toisessa. Mokailu vahvistaa ja epävarmuuden sietäminen kasvattaa. Selvisin tästä, niin enköhän selviä tuosta seuraavastakin. Ja on kyllä niistä selvittykin. Onneksi, sillä edessä on vielä lukuisa määrä ekoja kertoja.  

Jos autopesulaan ajamisen jännittäminen nauratti, niin lainaneuvottelut pankin kanssa pelottivat ihan oikeasti. Tai ei tietenkään se neuvotteleminen, vaan lainan ottaminen. Yksin. Tällä hetkellä takaraivossa jyskyttää erinäisiä asuntomme kunnossapitoon liittyviä asioita. Elän nyt uusien asioiden opettelemisen keskellä ja se on samaan aikaan ihan todella raskasta ja todella voimauttavaa. 

Kynnyksen ylittäminen yhdessä asiassa auttaa toisessa. Mokailu vahvistaa ja epävarmuuden sietäminen kasvattaa. Selvisin tästä, niin enköhän selviä tuosta seuraavastakin.

Viime viikonloppuna hain puita talven varalle, ettei sähkölaskut aja talouttani ahdinkoon. Se taas tarkoitti peräkärry perässä ajamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja joo, kuulin kyllä, että se on ihan helppoa! Siksi kai veljeni vain neuvoi, mistä haen sen ja miten toimin. Se oli kamalaa yksin, vaikka kaikki meni tosi hyvin. Onneksi pihassa sattui olemaan pari tuntematon miestä, joiden luokse hyökkäsin välittömästi, etteivät vaan ehdi poistua paikalta. Toinen heistä ystävällisesti laittoikin peräkärryn kiinni autoni koukkuun, joten minun oli huomattavasti helpompi luottaa siihen, että kärry pysyy perässä. Hän huikkasi vielä lähtiessä: -Irroita kärry tasaisella, ettei mene autosta maalipinta. Lupasin tehdä niin. 

Tämähän kertoo myös siitä, että olen onnistunut monessa jutussa pääsemään aika helpolla. Elämässäni on aina ollut miehiä, jotka hoitavat miesten työt. Jos ei nyt innokkaasti, niin kuitenkin luotettavasti. Olenkin auliisti luovuttanut tämän osa-alueen heille ja nauttinut keittiön hengettären roolista. Nyt mietin kovasti, oliko se viisasta. Loiko se kenties jotenkin vääränlaista asetelmaa? En usko, että työnjaossa sinänsä mitään pahaa on, mutta se etten tahdo uskoa onnistuvani tai selviäväni yksin on ehkä epäitsenäistänyt minua vahingollisella tavalla.

No, viime viikonloppuna tuli itsenäistyttyä kahden puukuorman verran, jotka toki piti ensin kottikärryllä hakea metsän siimeksestä. Sunnuntai-iltana kroppa huusi lepoa, mutta mieli oli voimaa täynnä. Tuntui uskomattomalta, että minä todellakin tein sen! 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Voi Annele kun tuttuja pelkoja. Autopesulaan en mene koskaan edes kyydissä kun Markku ajaa sinne. Mitä sitten jos olisin yksin.? Peräkärryä olen ajannut eteenpäin.😄

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/3 | 

Hauska kuulla, että joku muukin pelkää autopesuloita. Enpä minäkään kärry perässä peruutellut. Käsivoimin käänsin kärryn ja hyvin sujui 😁

Vierailija
3/3 | 

Eiköhän se kuitenkin ole yleisempää, että miehet laistavat perinteisesti naisille ajattelluista töistä, kuin toisinpäin. Renkaat täytyy autoon vaihtaa kahdesti vuodessa, mutta pyykkiä pestään joka viikko, ruokaa laitetaan joka päivä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Minua ihmetyttää se, miten eroamisesta puhutaan. Että nykyään erotaan liian helposti. Minusta tuo ei pidä lainkaan paikkaansa. Eropäätös on tavallisesti hyvin pitkä ja kipeä prosessi. Harva haluaa luovuttaa ja hypätä tuntemattomaan.

Uuteen elämänvaiheeseen on pelottavaa astua, koska tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Jokainen joka on päättänyt luopua huonosta työpaikasta, parisuhteesta ja niin edelleen, tietää, miten hirvittävältä tuntuu se tunne, kun tietää, ettei vanhaan voi jäädä, mutta uusi pelottaa hirvittävän paljon. Ja mitä jos teenkin väärän päätöksen, sitten vasta harmittaa ja kaduttaa.

Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden.

Uuteen astumista harkitseva tietää myös, että päätös joka kielii usein itsensä pelastamisen tarpeesta, saattaa satuttaa muita ja hajottaa merkittäviä rakenteita, tästä esimerkkinä ydinperhe. Syyllisyys voi olla kova ja sekin estää tekemästä päätöstä. Ja huoli muista. Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden. Näitä kysymyksiä päätöstä harkitseva ja tekevä usein tekee.

Ja sitten vielä sekin, että miten itsen käy. Kun etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti. Jokainen isompi menetys on kuin kuolema. Ihmismielellä on taipumus kiinnipitämiseen.

Etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti.

Pidämme kynsin, hampain kiinni tutusta ja (ainakin näennäisesti) turvallisesta emmekä millään luopuisi ja päästäisi irti, koska tiedämme, että päätöstä seuraava tunneskaala uhkaa suistaa tasapainosta. Pidämme hyvin tiukasti kiinni tutusta, vaikkei tuttu tekisi hyvää. Mieli haluaa melkein epätoivoisesti olla hyväksymättä tosiasioita. ”Tiedän kyllä (järjellä), mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, mutta en halua hyväksyä tai pysty hyväksymään tätä”.

Se millaisia olemme temperamentiltamme, taustaltamme ja aikaisemmilta kokemuksiltamme, vaikuttaa paljon siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. Tutusta luopuminen, astuminen tuntemattomaan voi olla todella vaikeaa. Suru ja tuntematon tulevaisuus pelottavat joskus niin paljon, ettei meinaa millään pystyä päästämään irti. Takertuminen niin sanottuun turvasatamaan on joskus käsittämättömän vahva. Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle

Minulta kysytään usein sitä, milloin päätös pitää tehdä. Olen nähnyt eniten sitä, että päätös kypsyy hitaasti ja yhtäkkiä yllättäen se voi olla valmis.

Ehkä me ihmiset jollain tasolla tiedämme, että jotain elämässä on kuolemassa ja reagoimme siihen. Mitäpä jos asioilla onkin aikansa ja paikkansa? Mitäpä jos? Mitäpä jos joidenkin asioiden kuuluu antaa kuolla? Ilman kuolemaa ei voi syntyä uutta. Ihminen on siitä hassu olento, ettei se usko uuden kasvun voimaan. Tai kyllä, sitten kun kivulias matka on tehty. Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle. Surun yksi tarkoitus on raivata tilaa uudelle. Tunteiden ja tyhjän tilan ja siihen liittyvän yksinäisyyden kohtaaminen ja kokeminen vain on hankalaa ja kipeää.

Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan ihan uutta suhdetta.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että ne asiat joiden on tarkoitus kuolla, kuolevat ja niiden joiden tulla takaisin, tulevat kyllä takaisin. Tarkoitan tällä siis parisuhdetta. Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan (ammattiapuun nojaten) ihan uutta suhdetta. Mutta siihen tarvitaan ilman muuta kaksi, yksin ei kahden suhde rakennu uudeksi ja toimivaksi. 

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Parisuhteen päättäminen vaatii päättäväisyyttä. Ratkaisun tekeminen on usein vaikeaa tunnetasolla, vaikka järki sanoisi mitä. Ero on niin lopullista, eikä paremmasta tulevaisuudesta ole tietoa. Usein sen tekee vasta, kun on ihan pakko. Parisuhteen päättyminen onkin kuin pieni kuolema, joka tuo mukanaan tyhjän tilan ja bonuksena paljon vaikeita tunteita. Yksinäisyyttä, turvattomuutta ja epävarman tulevaisuuden. 

Tyhjän tilan hyväksyminen onkin uskomattoman vaikea prosessi. Joskus tuntui siltä, että olisi kaikkein helpointa vain paeta omaa sotkuansa, vaikka sitten hämmentämällä sitä vähän vielä lisää. Ehkä siksi niin moni eroaa pettämällä tai hyppää uuteen suhteeseen heti vanhan päätyttyä. Tässä kohtaa kysytäänkin rohkeutta, luottamusta ja myötätuntoa, että irrottautuminen voisi tapahtua toisia liikaa satuttamatta.

Irrottautuminen edellyttää rohkeutta katsoa tosiasioita sellaisina, kuin ne ovat ja kantaa vastuu tilanteesta, johon on ajautunut. Myötätunto itseä ja muita kohtaan taas pehmentää eron rikkirepivää voimaa. Se auttaa kestämään tilanteita, joissa ei ole oikeita sanoja, eikä selvitä puhtain vaattein. Se on sen likaisen työn hoitamista, josta harvoin saa kiitosta.  

"Että jostain löytyy tulisija, jossa lämmitellä. Matkakumppani annetaan, kun on sen aika. Kannattaa lähteä matkaan, vaikka päämäärä on tuiki tuntematon." 

Hyppääminen uuteen vaatii epävarmuuden sietämistä ja luottamusta tulevaan. Luottamusta siihen, että elämä kantaa. Luottamusta, että kestän tämän kaiken vaikean yksin, ilman parisuhdetta. Että saan sen tuen, mitä tarvitsen. Kestän itseni ja elämäni. Onko lopulta tämä viimeinen kaikkein vaikeinta. Oman sietämättömän keskeneräisyyden hyväksyminen. Etten pystynyt parempaan, en riittänyt, enkä osannut. 

Ehkä juuri siksi tulin nuorena aikuisena niin kosketetuksi ekumeenisesta Taizé-yhteisöstä, pienestä luostarista Ranskan maaseudulla. Heille usko Jumalaan on ensijaisesti luottamusta hyvyyden lähteeseen. Ei tietoa, vaatimusta tai tietynlainen elämäntapa, vaan antautumista luottamuksen pyhiinvaeltajaksi. Että jostain löytyy tulisija, jossa lämmitellä. Matkakumppani annetaan, kun on sen aika. Kannattaa lähteä matkaan, vaikka päämäärä on tuiki tuntematon. 

"On uskomattoman vapauttavaa ymmärtää, että hoidimme molemmat omaa haavaamme ja siksi tämä suhde samaan aikaan toi niin paljon sekä tuskaa että turvaa."  

Irrottautuminen on välttämätöntä, jotta syntyy tilaa uudelle. Moni vaihtaa kyllä kumppania, mutta toistaa samaa kaavaa. Irrottautuminen vanhasta vaatii katseen kääntämistä myös sisäänpäin ja oman osuuden tunnistamista. Tässä Hesarin jutussa korostetaan sitä, miten tärkeää on käsitellä eroa. Etäisyyden päästä huomaan, miten minun toimintani sopi niin hyvin toisen tarpeeseen ja päinvastoin. On uskomattoman vapauttavaa ymmärtää, että hoidimme molemmat omaa haavaamme ja siksi tämä suhde samaan aikaan toi niin paljon sekä tuskaa että turvaa.  

Jos en olisi hypännyt tuntemattomaan, en olisi saanut tietää kuinka monet kädet ottivat vastaan. Rakkauden vastaanottaminen edellyttää näkyväksi tulemista, josta Juha Tapio niin oivaltavasti laulaa. Tyhjän tilan kestäminen on tärkeää siksi, että vanhat vääristyneet rakenteet saavat tilaa hajota ja esiin voi tulla jotain piilossa pysynyttä. Että voi syntyä jotain uutta. Se vaatii aina aikaa, mutta on varmasti sen arvoista. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Annele2
1/2 | 

Pitkästä aikaa syvälle uppoavaa mietettä itsensä kohtaamisesta. Se on tärkeimpiä asioita eron jälkeen. Kiireettä ja lempeästi itseään kohdellen.
Kiitos kaima kirjoituksestasi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat