Kirjoitukset avainsanalla ero

Kuva: Minna Varpula

Jostain syystä mieleni on vienyt minua pimeinä marraskuun päivinä parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Niihin hetkiin, kun päätöstä erosta ei oltu vielä tehty. Syksy tuntui pitkältä ja pimeältä. Yksinäiseltä. Miten yksinäinen voikaan toisen lähellä olla. 

Yritystä ei meillä siinä kohtaa enää tainnut olla. Vain epätoivoinen odotus. Että jotain tapahtuisi. Tämä kaikki paljastuisi joksikin vaiheeksi, joka menee ohi. Jokin muuttuisi. Tai joku ratkaisisi tämän. Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse. Rämmittävä tämän pimeyden läpi. Se olisi parasta niin. Kaikille meille.

Käännekohta oli, kun tajusin ettei tämä mene ohi, eikä kukaan muu voi ratkaista tätä. Meidän on tehtävä se itse.  Rämmittävä tämän pimeyden läpi. 

Tämä ajatus alkoi kypsyä, kun en jaksanut enää valittaa kenellekään suhteemme tilasta. Samojen lauseiden toisteleminen väsytti ja turhautti. Olimme totaalisen jämähtäneet, enkä edes tiennyt mistä kaikesta se johtui. Lankakerämme oli sotkuinen ja umpisolmuja täynnä. Se ei tulisi aukeamaan. Siinä sotkussa oli niin paljon muutakin, kuin me kaksi. Enkä halunnut siihen enää lisää solmuja. 

Tämä yksinäinen pimeys oli minulle tuttua. Mutta tällä kertaa en aikonut alistua, antautua sen voiman alle. Tiesin, että minussa on enemmän voimaa, mitä tunsin ja päätin ottaa ne kaikki käyttööni. En halunnut jäädä elämän arvaamattomien voimien heiteltäväksi niinkuin monesti ennen. Lasteni takia minun oli rakennettava meille uusi elämä. Hyvä elämä. Askel kerrallaan. 

Tästä tuli johtotähteni. Jos ero on ainoa vaihtoehto, niin lasten elämä pitää järjestää mahdollisimman hyväksi. Siksi muutin lähelle. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin ratkaisuillani vienyt isän kauemmaksi heistä. Halusin, että lasten elämässä muuttuisi mahdollisimman vähän. Siksi yhteistä mökkiä ei myyty, eikä kallista harrastusta lopetettu. En halunnut jättää lapsilleni muistijälkeä siitä, kuinka äidin ja isin erotessa kaikki meni. 

Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään.

Lopulta kaikki oli hyvin selkeää ja kirkasta. Hänen voimansa olivat loppu. Minun voimani olivat loppu. Pakotin itseni sanomaan sen ääneen. Se oli vaikeaa, koska tällä kertaa olin tosissani. Minä muutan pois sanoin. Se oli minun tehtäväni. Ei hän olisi voinut koskaan heittää minua ja lapsia pihalle. Me olimme aivan liian rakkaita hänelle. Minäkin. Kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeen. Ja talo oli hänen. Ollut hänen jo kauan ennen minua ja sitä ennen hänen sukunsa. Siksi se oli minun tehtävä. Lähteä, että taloon palaisi rauha. 

Vaikeiden askeleiden ottaminen kasvatti minua vahvemmaksi. Selvisin niistä. Tällä kertaa en kuunnellut muita, en muiden neuvoja, pelkoja tai huolia. Tiesin itse parhaiten, missä mennään ja luotin omaan näkemykseeni. Kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, on harkittava tarkkaan, mikä on se vähiten huonoin vaihtoehto. Minkä kanssa pystyy elämään. Itse joutuisin valinnoistani vastuun kantamaan, joten itse oli päätökset tehtävä. Se tarkoitti oman elämän ohjaksien ottamista omiin käsiin. Kasvamista omaan kokoonsa, oman tilan ottamista. 

Lauri Tähkän versio vanhasta virrestä Vain elämää joulussa osui ja upposi. Se on levollinen ja tyynnyttävä. Kaksi vuotta sitten huokaukseni olivat paljon raskaampia, mutta yhä vielä tänäänkin pyydän: Anna elämälle suunta ja tarkoitus

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ero parempi kuin sovinto ja mahdollinen avunsaanti esimerkiksi parisuhdeneuvola, jotta solmuja olisi saanut auki?
Tyypillinen nainen luovuttaa ja kertoo valheellisesti nyt miten hän on vahva. 
 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Minna Varpula

Siunattu epätietoisuus! Näin ajattelen, kun katselen paria viimeistä vuotta taaksepäin. Onneksi en tiennyt millaisia polkuja edessä on, sillä luultavasti en olisi tässä. Sillä nyt on hyvä olla. Tunnustan, että kuvittelin, ihan aikuisten oikeesti ajattelin, ettei elämäni muuttuisi erossa kovin paljon. Ajattelin vähän niinkuin osa ensimmäistä lasta odottavista, että minähän en muutu, eikä lapsi elämääni muuta. Näinhän se ei todellakaan mene. 

Ei se mennyt niin minunkaan kohdalla. Erossa meni elämä palasiksi, eikä siihen auttanut oli ero miten harkittu, suunniteltu tai lempeä tahansa. Elämä, joka on vuosien aikana hiotunut, täytyy rakentaa uudestaan. Perheen täytyy oppia toimimaan uudessa tilanteessa. Löytää paitsi oma paikkansa ja rajansa, niin myös toisten. Blogisti-kaverini Miia Moisio kirjoitti muutama viikko sitten tosi hienosti eron jälkeisestä elämästä. Yhtenä tärkeänä asiana Miia nosti erorauhan tekemisen. Jäin kiinni tähän ja olen siitä asti märehtinyt tätä sanaa ja sen merkitystä. Erorauha. Tavoittelemisen arvoinen asia, johon sisältyy paljon. 

Elämä, joka on vuosien aikana hiotunut, täytyy rakentaa uudestaan. Perheen täytyy oppia toimimaan uudessa tilanteessa.

Omassa elämässäni väliaikaisuuden tila on ohi, sillä ostin kesällä oman asunnon, johon muutimme koulujen alkaessa. On siis kodinrakennuksen ja uuden alun aika. Jokin virtsapylväs on ylitetty. Ehkäpä nyt on myös erorauhan aika, kun monet käytännön asiat ovat järjestyneet. Luulen, että erorauha alkaa oman tilanteen ja ylipäätään oman elämän hyväksymisestä. Hyväksyy sen, mitä on käynyt. Hyväksyy oman polkunsa. Vaikkapa niin, että tässä nyt ollaan ja harjoitellaan itsenäisyyttä, kun ei se parisuhteessa onnistunut! 

Minä työstän nyt eron seurauksia, sillä lasten ollessa kuvioissa mukana on erolla tietenkin  paljon vaikutuksia arkeen. Ero pakottaa paitsi rakentamaan, niin ajattelemaan elämän uudestaan. Minun on mietittävä tarkkaan mihin aikani käytän. Ei ole läpsystä vaihtoa tai tuopa maitoa vaihtoehtoa. Se on vaan hyväksyttävä, että nyt mennään tällä. Joustovaraa ei enää ole samalla lailla, kuin kahden vanhemman perheessä. Ja se näkyy ja tuntuu monessa asiassa. 

Ero pakottaa paitsi rakentamaan, niin ajattelemaan elämän uudestaan. Minun on mietittävä tarkkaan mihin aikani käytän. Ei ole läpsystä vaihtoa tai tuopa maitoa vaihtoehtoa. Se on vaan hyväksyttävä, että nyt mennään tällä.

Tiedän toki olevani eronneenakin onnekas. Lasteni isä on hyvä mies, joka välittää lapsistaan ja kantaa vastuunsa. Hän auttaa edelleen minuakin, kun säädän elämäni (usein autoni) kanssa. En tajua, miten yksinhuoltajat ylipäätään selviävät arjesta! Mutta silti, vaikka asumme lähekkäin ja osallistumme molemmat lastemme arkeen, se on vain niin, että menoja on karsittava ja keskityttävä rakentamaan uusi arki. Annettava aikaa ja lopetettava sen kuvitteleminen, että edelleen ehtisin samalla lailla asioita, kuin ennen. 

Lapset kaipaavat ja tarvitsevat minua vielä muutaman vuoden. Haluan edes yrittää elää arvojeni mukaisesti, vaikka se onkin tuskallisen vaikeaa. Se tarkoittaa läsnäoloa ja yhteistä aikaa. Varsinkin, kun on paljon päiviä, iltoja ja aamuja, jolloin en voi olla lasteni kanssa. En halua, että lapseni joutuvat etsimään turvansa jostain muualta, kun äiti on siellä ja täällä. Haluan että se menee niinpäin, että minä löydän touhuni ja harrastukseni sitten, kun lapset eivät enää jaksa minun seuraani. Erorauha tarkoittaa tässä kohtaa siis luopumista monesta omasta jutusta. Tärkeästä ja kivasta. Se tuntuu samaan aikaan vaikealta ja hyvältä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Hassua miten erilaisia kokemusksia ihmisillä on! Itse taas eronneena koen, että nyt minulla vihdoin on sitä omaa aikaa, kun toisen vanhemman on vuorollaan otettava se vastuu lapsista. Yhdessä ollessa vapaaillan järjestyminen oli kiven alla, kun miehen työmenot meni aina edelle. Nyt tunnen olevani muutakin kuin äiti ja minulla on aikaa harrastaa omia juttuja ja etsiä rauhassa, että kuka minä olen niknä hetkinä kun en ole sidottu lapsiin

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018
2/6 | 

Totta tuokin! Kokemukset on varmasti erilaisia, vaikka sitten taas paljon löytyy yhteistä kokemuspintaa hyvinkin erilaisista lähtökohdista.  MInä taas totuin siihen, että säännöllisen työn omaava ja lasten kanssa kotona viihtyvä eksäni, antoi minulle paljon vapauksia touhuta omia juttujani varsinkin viimeisinä vuosina, kun suhde veteli viimeisiään ja lapset oli jo isompia. Hienoa, että sinä olet saanut nyt omaa aikaa ja tasattua hoitovastuuta.  Toki minullakin on myös paljon omaa aikaa, kun lapset ovat isällään. Mutta lasten ollessa minulla on elämä todella intensiivistä. 

Minä halusin sen lapsen
3/6 | 

Minä jäin yksin hoitamaan lasta. Mies hoitaa pakolla (kun itsellä työjuttuja) ehkä 8h parissa kuukaudessa. Silti olen rennompi ja vapaampi kuin koskaan. Minulle rakkaan lapsen kanssa oleminen ei ole rasite. Se on valinta.

Vierailija
5/6 | 

Tunnistan tosi hyvin tuon lasten kanssa olemisen intensiivisyyden, joka on jatkunut, vaikka lapset ovat jo hiukan isompia. Eronneena vanhempana joko lasten kanssa on täysillä tai sitten ei ollenkaan. Monesti toivon, että olisi se hetki, jossa voin olla lasten kanssa ilman 100-prosenttista panosta, jos olisi toinen aikuinen arjessa mukana. Kiitos teksteistäsi - ne ovat arvokas näkökulma rakkauteen eronneen naisen ja äidin elämässä!

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos kauniista sanoistasi <3  Juuri se tässä taitaa olla hämmentävää, että isompienkin lasten kanssa oleminen on niin intensiivistä. En ehkä osannut tätä etukäteen valmistautua. Enkä todellakaan tajunnut sitä, miten paljon sitä toista aikuista arkeen tarvitsisi.  

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoittaminen on ollut mutkikas sisäinen matka. Kiipeämistä ja keidashetkiä, huikeita maisemia. Kuva: Minna Varpula

Kirjoitin ensimmäisen blogini Rakkauden roihuun 5.11.2018. Kirjoittamista on siis takana vuosi ja tekstejä on syntynyt 50. Lähes viikottain on tullut kirjoitettua ja se on kyllä aika hurja tahti varsinkin näin kokemattomalle kirjoittajalle. Eroblogin aloittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, sillä en ole kirjoittanut kovin paljon, enkä varsinkaan julkisesti näin henkilökohtaisista asioista.  

Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

En epäröinyt kirjoittamisen aloittamista, vaikka tiesin siitä tulevan kauheaa. Joutuisin selättämään kysymyksen: Luuletko osaavasi kirjoittaa tästä? Tekstin valmistuttua olisi edessä kysymys: Kuinka kehtaat? Edellisen kanssa pärjäsin. Elämäni oli sellaisessa jamassa, ettei sillä ollut niin väliä. Mutta jälkimmäinen oli tuskallista. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että joku lukee tekstejäni vai sitä, ettei kukaan lue. Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

Kirjoittaminen on minulle näkyväksi tulemisen prosessi. Se on taistelua häpeää vastaan. Vaikka tekstini eivät ole mitenkään erikoisia tai poikkeavia, niin silti olen joutunut kamppailemaan niiden julkaisemiseksi. En useinkaan ajattele, etteikö näin saisi tuntea tai kirjoittaa. Ajattelen, että minä en saisi tuntea tai kirjoittaa näin. Usein tunnen itseni naurettavaksi tekstieni valmistuttua. Häpeä nostaa päätään.  

Monet yksityiset tunteet, joita kuvittelee vain itse tuntevansa, ovat yllättävän yleisiä. Viikonlopun Nyt-liitteessä oli juttu siitä, miten ulkoisesti menestyneet, eturivin artistit kokevat myös kipeitä tunteita, epävarmuutta, merkityksettömyyttä ja tyhjyyden tunnetta. Tarkemmin ajatellen ei se mikään ihme olekaan. Itsensä antaminen on aina riski. En voi tietää, miten toinen ottaa minut vastaan. Kestänkö jos minun juttuni ei olekaan kiinnostava? Uskallanko antaa itseni toiselle, vieraalle ja erilliselle? Juttu päättyy toteamukseen, että Vain elämää-ohjelma antoi artisteile mahdollisuuden pudottaa täydellisyyden kulissit. Astua esiin myös haavoittuvaisuuden kautta. Olla näkyviä kokonaisempina. 

Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tästähän elämässä on kyse ja erityisesti tämä kysymys on tärkeä läheisissä ihmissuhteissa, joissa emme pysty pakenemaan roolin taakse. Emme ainakaan koko ajaksi.  Uskonko olevani rakkauden arvoinen? Kykenenkö läheisyyteen paljaana ja haavoittuvana ilman suojamuureja? Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski niinkuin Theodore Roosevelt kuvasi vuonna 1910. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tämä blogi on ollut minun areenani ja vaatinut enemmän rohkeutta kuin, mitä minulla on. Se on ollut sisäinen kamppailu omia demonejani vastaan. Olen saanut teiltä lukijoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta, paljon voimaa. Monta kertaa olen päättänyt, että tämän vielä kirjoitan, mutta sitten en mitään. Ja sitten tulee joku ihana viesti, kaunis kommentti tai kohtaaminen, jossa joku kiittää kirjoituksestani. Ne ovat olleet tärkeitä, enkä ilman niitä olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaista vuotta. Toisilla ihmisillä on merkitystä ja väliä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Emme välttämättä aina muista, että nuorten kokema sydänsuru aivan yhtä aitoa, totta sekä merkityksellistä kuin kenen tahansa toisenkin. Kuva: Warren Wong, Unsplash, muokattu

Olen jo jonkin aikaa haaveillut lähteväni toteuttamaan eroryhmää teini-ikäisille. Monelle aikuiselle ajatus vertaisryhmästä, jossa moni voi itkeä parin viikon tai kuukauden mittaisen suhteen päättymistä, saattaa tuntua ensi alkuun huvittavalta. Etenkin, kun itse on vuosikymmenien kuluessa huomannut, ettei monikaan löydä peruskouluvuosina suhteita, jotka kantaisivat pitkälle. Kuitenkin se nuorten kokema suru on aivan yhtä aitoa ja totta kuin kenen tahansa toisenkin.

Muistan itsekin kuinka nuoruusvuosina parinkin eron jälkeen aikuiset koittivat lohduttaa sanomalla, ettei niiden vuosien suhteita olekaan tehty kestämään. He koittivat lohduttaa muistuttamalla kuinka monia vuosia minulla olisikaan edessä tai kuinka pieni häivähdys tuo yksi hetki olisi koko elämässäni. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että tiesin tuon kaiken, mutta olin myös tiennyt, että juuri tuo menettämäni suhde oli ollut niitä harvoja, joiden oli tarkoitus kestää. He eivät tajunneet, että olin sattunut kohtaamaan elämäni rakkauden juuri silloin. Meidän oli pitänyt kestää ja vain he eivät nähneet sitä. Se suututti ja se satutti, sillä sen vuoksi he eivät myöskään tajunneet, että elämältäni oli juuri pudonnut pohja, ja vielä tuossa iässä. Olin menettänyt tulevaisuuteni jo siinä vaiheessa elämää. He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.

Toki olen nyt aikuisena huomannut, ettei kaikki, ehkä ollutkaan aivan niin kuin olin silloin kuvitellut. En ehkä menettänytkään elämältäni pohjaa tai ollut kohdannutkaan vielä suurimpia rakkaustarinoitani. Nykyään näen paljon siitä, mitä nuo aikuiset näkivät yrittäessään lohduttaa minua. Kuitenkin tahdon muistuttaa itseäni myös siitä kaikesta, jota näin ja koin silloin itse. Siitä todellisuudesta, jossa se kipu todella oli suurinta mitä kuvitella saatoin. Koska mikäli keskittyisin siihen todellisuuden, jonka nyt tiedän, saattaisin varmasti itsekin erehtyä lohduttamaan toista tismalleen samoin sanoin. Todeta vielä loppuun, että kyllä minä itsekin nuorena luulin muuta, mutta nyt aikuisena tiedän paremmin ja sen tiedon tahdon hänelle nyt välittää. Sivuuttaa sen kivun, joka on nuoren elämässä totta juuri sillä hetkellä.

He eivät nähneet sitä tai ymmärtäneet, että juuri nuori ikäni tekikin siitä kaikesta vielä traagisempaa eikä vähemmän vakavaa.

Hahmotamme usein muiden aikuisten suhteissa sen, ettei suhteen syvyyttä tai merkityksellisyyttä mitata esimerkiksi kestossa. Se syntyy jostain aivan muusta. Kuitenkin nuoruusvuosien suhteita saatamme päätyä arvioimaan niiden pituuksilla. Ymmärtämättä, että tuo häivähdyksen hetki voi olla merkityksellisesti jotain paljon suurempaa ja lisäksi paljon suurempi osuus heidän siihenastisesta elämästään. Kaksi kuukauttakin on kesäloman tai puolikkaan lukukauden verran, eli mahdollisesti ikuisuuden kestoinen.

Nuoruusvuosien suhteen jäljiltä eteemme romahtava nuori voi olla omassa elämässään aivan aidon kriisin keskellä. Kriisin johon voi kaivata tukea, aikaa ja työstämistä siinä missä me aikuisetkin. Meidän tulee olla varovaisia siitä kuinka annamme omien elämänkokemustemme valua nuorten omien kokemusten peitoksi. En tarkoita sillä, ettemmekö saisi olla tukena, lohduttaa tai auttaa näkemään tulevaisuuteen. Tarkoitan, että voisimme koittaa tehdä sitä niin, että kunnioitamme samalla heidän kokemustensa aitoutta. Niin kuin varmasti teemme silloin, kun kyseessä on toinen aikuinen. Voimme antaa vertaistukea kipuun kyseenalaistamatta sen oikeutta olla olemassa, ymmärtää etteivät kokemuksemme koskaan ole täysin verrannollisia toisiinsa ja muistaa, että eron jälkeen saattaa kaivata aikaa, ennen kuin on valmis pohtimaan tulevaisuutta uudessa suhteessa. Meidän ei tarvitse olla nuorenkaan sydänsurujen keskellä asiantuntija tai viisaampi, vaan voimme vain olla, kysyä, kohdata ja kuunnella.

Nuorisotyön viikostakin inspiroitunein terveisin, Mio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat