Kirjoitukset avainsanalla ero

Kuva: Jake Hills, Unsplash

Spotify pyöräytti korviini Julia Raution kappaleen Sun ois pitäny taistella must. Kappaleen sanoituksessa kertoja toteaa exälleen muun muassa, että tämän olisi pitänyt taistella hänestä, tarttua kiinni tiukemmin. Että tämä päästi hänet lähtemään liian helposti. Kertoja kuvaa kuinka jäi makaamaan rappukäytävään, jotta toinen olisi lähtenyt perään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja nyt kertoja katuu lähtöään ja kaipaa entistä kumppaniaan.

Minulle ei ole luontevaa juosta toisen perään. Taistelen kyllä suhteen puolesta ja teen aina kaikkeni sen eteen, en kuitenkaan yksin vasten toisen tahtoa. Jos kumppanini ilmaisee haluavansa päättää suhteen, miettineensä sen tarkkaan ja olevansa siitä täysin varma, niin minä en jää juoksemaan perään tai pyytämään muuta. Tahdon suhteen, jossa kumpikin tahtoo olla ja, jonka eteen kumpikin on valmis tekemään töitä. Se ei tarkoita, etten välittäisi toisesta. Se ei tarkoita, etten välittäisi suhteesta. Se ei tarkoita, että tahtoisin eroa tai, että ero olisi minulle edes helppoa. Se on vain minä hyväksymässä kohtaloni tilanteessa, jossa ei muuta vaihtoehtoa anneta, tilanteessa, jossa en tahdo pitkittää tuskaa, jonka kerrotaan olevan vääjäämättömästi edessä.

Ymmärrän toki, ettei erosta aina puhuta vain tilanteissa, kun se on täysin loppuun mietittyä. Tiedän, ettei eroa julisteta ja paikalta rynnätä vain niissä tilanteissa, kun mitään muuta mahdollisuutta ei nähdä. Huusin aikoinaan itsekin lapsena riitojen jälkeen äidilleni "Tuu tänne! Tuu tänne! Tuu tänne!" vain käskeäkseni "Mee pois! Mee pois! Mee pois!" heti hänet nähdessäni. Kerroin kerran riitatilanteen ollessa jo kaukana äidilleni, että tahdoin hänen tulevan käskyistäni huolimatta. Nähdä, että hän tulee joka tapauksessa. Tuntea, että hän rakastaa niin kovasti. Yli kiukkuni ja huutonikin. Ymmärrän, että joskus tahtoo tuntea, että joku rakastaa niin kovasti. En kuitenkaan kykene suhtautumaan täysin samoin, kun kyseessä on oma rakkaussuhteeni. En tahdo enää itse varmistaa rakkautta niin. Enkä osaa odottaa sitä toiselta. Tahdon voida luottaa kumppanini sanaan. Kunnioittaa hänen tahtoaan. En uskalla tai tahdo leikkiä eron kokoisella sanalla.

Tiedän, että on suhteita, joissa monet riidat päättyvät eron julistukseen. Suhteita, joissa juostaan perässä rappukäytävään. Suhteita, joissa koitetaan paeta, jotta toinen pitäisi kiinni. Ihmisiä, joille se on luonteva ja sopiva tapa olla, enkä tahdo heidän tapaansa tuomita. En kuitenkaan itse osaisi elää niin. Tahdon viimeiseen asti ilmaista omat toiveeni, kysyä onko toinen varma ja, etteikä jotain muuta mahdollisuutta ole. Mutten osaisi juosta perään, jos senkin jälkeen toinen lähtisi juoksemaan tai jos mitään ei olisi ehditty sitä ennen sanoa. Tahtoisin uskoa hänen sanoihinsa sekä tekoihinsa ja antaa siis tilaa tai astua syrjään.

Ymmärrän, että joillekin on tärkeää tuntea, että toinen pitää kiinni ja rakastaa. Tiedän, että joillekin lähteminen on hyvä tapa sellaista selvittää. Tahdon kuitenkin myös muistuttaa, etteivät kaikki osaa juosta rappukäytävään takaisin hakemaan. Painottaa, ettei sekään kerro aina taistelutahdon tai rakkauden puutteesta vaan voi myös olla osoitus luottamuksesta sekä kunnioituksesta. Kannustaa, että ennen kuin jää sinne katumaan pysähtyy miettimään, voisiko olla itsekin valmis kääntymään. Miettimään voisiko silloin olla muitakin tapoja varmistaa rakkauttaan.

Kunnioittavin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Se tulee yllättäen, kuin isku palleaan. Ilmat pihalle. Hengittäminen on raskasta ja askeleet painaa. Tekee mieli käpertyä sikiöasentoon, peittojen alle. Piiloon. Luisun yksinäisyyden pimeään kuiluun. Täällä rukoukset jää kuulematta ja kyyneleet näkemättä. 

Laitan Vesalan soimaan ja kuuntelen Lähtöä uudestaan ja uudestaan. Tätäkö on lähtö? Tältäkö se tuntuu? En pysty rakkauteen, enkä kestä tätä vihaa. Huomaan, etten tiennyt ollenkaan, miten iso tämä vuori on.

Katson Häntä silmiin ja yritän niellä kyyneleitä. Tiedän, ettei hän kestä niitä nyt. Ei tänään. Ei nyt. Meillä on ollut niin kiva päivä. Lapset omissa touhuissa. Välillämme kuilu. Yritän tavoittaa häntä. Kurotan kohti. Mihin katoat? Muistan niin hyvin miten joskus katsoit minua. Vain minua. Miksi en osaa päästää irti?

Kuuntelen Vestaa ja mietin toi on sun katu ja tää on mun. Pidetään reitit erillään, niin sattuu vähemmän. Näitä lohtulauseita on kuunneltu. Sitten joskus soitan Sinulle Ota varovasti. Joku osa minussa tietää, että vielä ne linnut laulavat minullekin. Jos ei tänä keväänä, niin seuraavana tai sitä seuraavana. 

Haikeana hyräilen Sydän vähän kallellaan, kun Hän tuo unohtuneen repun tai pipon. Laskee pöydälle rieskat, jotka lapsilta jäi syömättä. Istuu hetken. Juo ehkä kahvin. Sitten katson lempeästi loittonevaa selkää. Mietin säilyykö tämä lämpö sydämessäni aina.

Ja kun koskee eniten, niin Jippua ja melkein mikä biisi vaan. Lemppari ahdistusmusaa jo vuosien takaa. Kuuntelen ja mietin, että ei, en halua kuolla. Mutta meneekö tämä ohi? Tämän kanssa en halua elää. En jaksaisi enää raivata tätä risukkoa.

Haloo Helsinkiä ei voi tietenkään jättää pois, mutta en osaa päättää kumman biisin valitsen. Tuntematon vai Vapaus käteen jää? Molemmat täynnä tuskaista energiaa, joka antaa vauhtia samalla, kun lohduttaa. Näitä kuuntelen tahmeana päivänä, kun haluan unohtaa. Kun täytyy saada aikaan ja mennä eteenpäin.

Viimeisenä ihanan riipaiseva Jenni Vartiaisen Made in Heaven. Arvottomuuden tuskassa uudestaan ja uudestaan, kun tarvitsisit vain jonkun lähellesi. Pikkutunneilla baarissa etsit jotain, ketä vaan, jonka käsivarret saa suojaksi. Hetken olet olemassa. Turvassa. Hetken kipu on pois.

Nämä olivat minun valinnat. Suomalaisia kaikki, sillä nyt ollaan syvällä. Silloin tarvitaan äidinkielen voimaa. Mitkä on sun tärkeät biisit?   

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aija Wist

Arki sujuu jo hyvin, mutta pyhät on ihan toinen juttu. Etukäteen Joulu tuntuu pahimmalta. Mitä tehdään, kenen kanssa ja kuinka paljon on säätöä. Päiviä on monta ja ne vietetään perheen kanssa. Tietenkin. Ero tuo väistämättä yksinäisyyttä ja kaipausta moneen jouluun. 

Minä lähdin joulua ”pakoon”, sillä tämä joulu olisi muuten liian koditon.  Nykyisessä väliaikaisessa kodissa en halunnut olla, eikä lapsuudenkotiakaan enää ole. Joulua suunnitellessa yksinäisyys ja kodittomuus tuntui musertavalta. Äidin poismenon myötä loppuivat myös traditiot, jotka olisivat erityisesti tänä jouluna kannatelleet. Tuntuu kuin joulu ja sen onnistuminen olisi yksin minun varassa. No, eihän se näin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu. Tästä joulusta tulisi yksinäisempi kuin ikinä. Siksi halusin pois, kauas pois.  

Ajoin lasten kanssa eilen koko päivän, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ajoimme pimeydestä pimeyteen niinkuin esikoiseni eilen kiteytti. Kilometri kilometrilta mieli rauhoittui. Tunnelma tiivistyi tuntureiden siintäessä ja joulun tuntu saapui sydämeen. Se tuli odottamisesta ja pysähtymisestä. Ei ole yhtä, ainoaa oikeaa tapaa viettää joulua. Joulu on joulu silloinkin, kun se on erilainen. Hämärän syli otti lempeästi vastaan väsyneet matkalaiset. Pimeyttäkin on erilaista niinkuin yksinäisyyttäkin.

Tänä aamuna, jouluaattona, mietin joulun kuvastoa ja sen armollisuutta. Ensimmäinen joulukin oli koditon, yksinäinen ja täynnä väliaikaisuutta. Se lohduttaa. Kaiken tämän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä on kuvasto, jossa nököttää pieni lapsi eläinten ruokakaukalossa. Joulun salaisuus. Ihme, joka tapahtuu syrjässä, piilossa ja odottamatta. 

Elämä on aika usein selviämistä ja joskus joulukin.  Me lähdetään nyt etsimään kuusta ja takkapuita. Rakennamme ja elämme Joulun sillä, mitä on. Otan vastaan tämän joulun lahjan.

Hyvää ja armollista Joulua ihan kaikille! 

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat