Kirjoitukset avainsanalla ahdistus

Kuva: Abbie Bernet, Unsplash

Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.

Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.

Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.

Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.

Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.

Kannustavin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Sean Witzke, Unsplash

Joskus on niitä huonoja päiviä. Päiviä, kun kaikki menee pieleen ja ärsyttää. Päiviä, kun väsyttää ja ruokakaan ei maistu hyvältä. Päiviä kun kuulee ja näkee sitä sun toista ikävää tai turhauttavaa. Päiviä, kun ei saa nukuttua tai syötyä tarpeeksi. Päiviä, kun on liian kiire tai ei saa mitään aikaiseksi. Päiviä, kun seinät kaatuu, mieli kaatuu, voimat kaatuu, esineet kaatuu, itse kaatuu ja kaikki kaatuu. Päiviä, kun se kaikki purkautuu kiukkuna, itkuna, turhautumisena, suruna tai kotitöiden laiminlyönteinä. Päiviä, kun ei ole millään tavalla se esimerkillisin kumppani ja sekös vasta ärsyttää ja surettaakin.

Joskus on päiviä, kun kaikki on huonosti, itse mukaan lukien. Silloin tekee mieli kävellä pois. Kaikesta. Piiloon. Tai vaan rojahtaa sohvan nurkkaan ja sulkea silmät. Leikkiä, ettei olisikaan. Itseä tai aikaa. Sitä koko päivää.

Onni on silloin kumppani, joka ei katso vain kiukkua tai turhautumista, ei hermostuneena ravailua tai kotitöiden laiminlyöntejä. Kumppani, joka rauhassa saapuu seuraan sinne sohvan nurkkaan. Painaa pään rinnalle ja vaan halaa. On olemassa ja saapuu sinne ikäväänkin päivään. Näkee ja näyttää senkin taakse.

Aina elämä ei ole niitä hyviä päiviä, onnea ja autuutta. Mutta ei se haittaa, kyllä ne huonommatkin päivät voivat olla yhteisiä.

Kiitollisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Unsplash, Zoran Kokanovic

Tämän viikon tiistaina, 20. marraskuuta, vietettiin kansainvälistä transihmisten muistopäivää. Se on päivä, jolloin muistamme heitä, jotka ovat menettäneet henkensä transfobian vuoksi. Esimerkiksi eduskuntatalon portailla sytytettiin kynttilöitä sekä luettiin niiden 379 ihmisen nimet, jotka on murhattu kuluneen vuoden aikana.

Trasekin varapuheenjohtaja Kasper Kivistö kertoi tiistaina muistohetken puheessaan kuinka opetamme yhteisössämme toisiamme siitä kuinka pysyä turvassa. Asioita kuten, kerro uudelle kumppanille taustastasi aina julkisella paikalla, missä apu on lähellä tai ole hyvin tarkka kenen kotiin menet, sillä luotettavimmaltakin vaikuttava henkilö on uhka, älä siis luota. Hän sanoi kuinka alkaa olla kurkkuaan myöten täynnä näitä uhkakuvia. Painotti, ettei transihmisten turvallisuus ole vain transihmisten vastuulla ja peräänkuulutti yhteiskunnan vastuuta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä. Minä sanon aamen ystäväiseni, aamen!

Kuvittele, jos joutuisit treffeillä jännittämään, et vain sitä kuinka teillä klikkaa, vaan myös oman turvallisuutesi puolesta. Kuvittele, jos joutuisit kuuntelemaan treffikumppaniltasi asiattomia kommentteja tai vitsejä itsestäsi. Kuvittele, jos joutuisit kuulemaan kuinka treffikumppanisi tahtoisi hakata tai tappaa sinut. Kuvittele, jos hän todella tekisi jotain sellaisen toiminnan eteen. Kuvittele, jos se kaikki voisi tapahtua yllättäen vain yhden informaation jälkeen. Kuinka ihastunut ja onnellinen kehuja lateleva ihminen muuttuisikin silmänräpäyksessä uhkaksi turvallisuudellesi, ellei jopa hengellesi. En väitä, etteivätkö myös muutkin kuin transihmiset joutuisi koskaan pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta treffeillä tai ihmissuhteissa. En väitä, että vain me miettisimme kenen luokse menemme. Itse asiassa näitä kirjoittaessani mietin, kuinka varmasti monet cis-sukupuoliset naisetkin näitä joutuvat joissain tilanteissa miettimään ja kokemaan. Tänään tahdon kuitenkin keskittyä sekä painottaa asiaa erityisesti sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

Minua puistattaa ja suututtaa kuinka aitoa pelko yhteisössäni on. Minua puistattaa kuinka paljon me joudumme muita epäilemään sekä pelkäämään; kuinka vähän meillä on varaa luottaa. Minua suututtaa kuinka usein joudun kuulemaan epäinhimillisistä, järkyttävistä, tuhoavista ja väkivaltaisista kokemuksista, joita läheiseni ovat joutuneet kokemaan. Minua ahdistaa kuinka kaikki nuo kokemukset siitä, kuinka silmänräpäyksessä tilanteet voivat muuttua, lisäävät sitä epäluottamusta ja pelkoa. Minua surettaa kuinka se kaikki saa meidät joskus sisäistämään sitä transfobiaa, jonka vuoksi kimppuumme hyökätään. Kuinka liian monet meistä meinaavat päätyä uskomaan, että se kaikki olisi ansaittua tai, ettei voi koskaan saada parempaa.

Olen Kasperin kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, ettei vastuu voi olla vain meidän. Kyse ei saa olla siitä milloin taustasta kerromme tai missä. Mikään vaihe, tilanne, paikka, aika, ratkaisu tai asia ei oikeuta väkivaltaan. Ei fyysiseen, henkiseen eikä hengelliseen. Kokemamme väkivalta ei ole meidän vastuullamme. Koko yhteiskunnan täytyy puuttua tilanteeseen, jotta se muuttuu. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen miten meitä sukupuolivähemmistöön kuuluvia katsotaan ja kohdellaan. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen millaista toimintaa oikeutetaan sekä siedetään. Meidän tulee muuttaa tämä tilanne yhdessä.

Deittailu on jo itsessään vaikeaa. Me emme tarvitse siihen ympärille enää kulttuuria, joka pakottaa lukemattomat määrät ihmisiä pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Me emme tarvitse siihen enää niin monia kauhutarinoita ja ikäviä kokemuksia, että ystävät ympärilläni toteavat tottuneensa siihen julmaan kohteluun, sanovat, että heitä on vain uhkailtu tai, että ovat jo hyväksyneet, etteivät kelpaa. Me emme tarvitse sellaista! Me tarvitsemme muutosta ja siihen, me tarvitsemme meistä jokaista. Ei vain yhteisöstämme vaan myös sen ulkopuolelta.

p.s. Meinasin pahoitella raflaavaa otsikkoa, mutta ehken sitä teekään. Sillä se ei ole klikki-otsikko, vaan liian monelle totisinta totta.

Pyytävin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Sumuinen ja harmaa isänpäivän aatto. Päiviä lymyillyt ahdistus puskee päälle. En uskalla ajatella sitä, mutta se on läsnä koko ajan kaikessa. Aivan kuin työntäisin sitä koko ajan käsilläni kauemmaksi. Huominen tulee olemaan tyhjempi, kuin ikinä. Enkä tiedä, miten käsittelisin sitä. Siksi vain olen. Otan vastaan, mitä tulee.

Tämä on minun viikonloppu lasten kanssa, mutta täytyyhän lasten ja isän saada viettää isänpäivää yhdessä. Emme ole kuitenkaan sopineet siitä. Tyypillistä meille. Me kaksi sanavalmista emme ole osanneet puhua toisillemme pitkään aikaan. Nyt meidän on pakko, koska lapset.

Eteisessä se taas puhkeaa. Minulla on homma sekaisin ja toinen odottaa ovella. Kaksi tappelee, kolmas huutaa ja neljäs pakenee paikalta. Voit päättää roolit, miten haluat. Meillä kaikki on kokeilleet vuorollaan kaikkia. Yhtään aikuista ei tällä kertaa eteisestä löytynyt. 

Kun pieni asuntoni on tyhjä en mahda itselleni mitään. Soitan pikapuhelun perään ja annan tulla. Miksi sä aina, mikset sä koskaan… Puhelun jälkeen vain nyyhkytän. Häpeän ja soimaan itseäni. Pieni tyttö sisälläni tarvitsisi niin paljon enemmän, kuin mitä sille osaan antaa. Tarvitsen apua. Ystävä, joka on yhtä tyhjässä kodissa kuin minä, lohduttaa kuin pientä lasta. Tunnen, miten jotain paranee.

Aamulla pyydän perhettäni lounaalle, koska en halua olla yksin. Jotain teemme oikein, kun kaiken tämän keskelle pystymme myötätuntoon. Hetken kaikki on kuin ennen. Vain aikuisten haavoittuneista katseista voi päätellä, että olemme hukassa tämän uuden tilanteen keskellä.

Lähden lasten kanssa isän haudalla, johon muutama kuukausi sitten peittelimme äidin maallisen majan. Kivi on lähtenyt kaiverrukseen, kukkia ja kynttilöitä on siellä täällä. Hauta erottuu siistien, hyvin hoidettujen rivistöstä. Se on yhtä myllätty, kuin elämäni. Välitilassa.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat