Kirjoitukset avainsanalla ahdistus

kuva: Annele Rantavuori

Sumuinen ja harmaa isänpäivän aatto. Päiviä lymyillyt ahdistus puskee päälle. En uskalla ajatella sitä, mutta se on läsnä koko ajan kaikessa. Aivan kuin työntäisin sitä koko ajan käsilläni kauemmaksi. Huominen tulee olemaan tyhjempi, kuin ikinä. Enkä tiedä, miten käsittelisin sitä. Siksi vain olen. Otan vastaan, mitä tulee.

Tämä on minun viikonloppu lasten kanssa, mutta täytyyhän lasten ja isän saada viettää isänpäivää yhdessä. Emme ole kuitenkaan sopineet siitä. Tyypillistä meille. Me kaksi sanavalmista emme ole osanneet puhua toisillemme pitkään aikaan. Nyt meidän on pakko, koska lapset.

Eteisessä se taas puhkeaa. Minulla on homma sekaisin ja toinen odottaa ovella. Kaksi tappelee, kolmas huutaa ja neljäs pakenee paikalta. Voit päättää roolit, miten haluat. Meillä kaikki on kokeilleet vuorollaan kaikkia. Yhtään aikuista ei tällä kertaa eteisestä löytynyt. 

Kun pieni asuntoni on tyhjä en mahda itselleni mitään. Soitan pikapuhelun perään ja annan tulla. Miksi sä aina, mikset sä koskaan… Puhelun jälkeen vain nyyhkytän. Häpeän ja soimaan itseäni. Pieni tyttö sisälläni tarvitsisi niin paljon enemmän, kuin mitä sille osaan antaa. Tarvitsen apua. Ystävä, joka on yhtä tyhjässä kodissa kuin minä, lohduttaa kuin pientä lasta. Tunnen, miten jotain paranee.

Aamulla pyydän perhettäni lounaalle, koska en halua olla yksin. Jotain teemme oikein, kun kaiken tämän keskelle pystymme myötätuntoon. Hetken kaikki on kuin ennen. Vain aikuisten haavoittuneista katseista voi päätellä, että olemme hukassa tämän uuden tilanteen keskellä.

Lähden lasten kanssa isän haudalla, johon muutama kuukausi sitten peittelimme äidin maallisen majan. Kivi on lähtenyt kaiverrukseen, kukkia ja kynttilöitä on siellä täällä. Hauta erottuu siistien, hyvin hoidettujen rivistöstä. Se on yhtä myllätty, kuin elämäni. Välitilassa.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Alex Ivashenko, Unsplash

Minä olen arvokas.

Sitä yritin hokea itselleni maanantaina, kun suhteeni päättyi. Suhteeni, joka oli tuntunut oikeammalta ja paremmalta kuin kenties mikään koskaan. Suhde, joka katosi minulta ennalta-arvaamatta ja yllättäen.

Minä olen arvokas.

Suhde ei kuulemma päättynyt rakkauden puutteeseen. Se päättyi huonoon ajoitukseen. Minun ei siis tarvitsisi katsoa peiliin tai arvottaa itseäni toisin. Syy ei ollut minussa. Mutta sen tieto ei vie pois surua ja tuskaa. Se ei pyyhi pois pettymystä ja pelkoa tulevasta tai saa kukistettua epävarmuuden tunteita.

Minä olen arvokas.

Eron keskellä voi olla vaikeaa muistaa omaa arvoaan. Vaikeaa seistä selkä suorana, kun poimii alinomaa lattialle murenevia palasiaan. Mutta oikeasti arvosi ei katoa silloinkaan. Kaikki ne hyvät asiat, jotka pystyit itsessäsi silloin näkemään, kun olit toisen kanssa, ne ovat yhä olemassa. Eivät ne katoa suhteen myötä. Ne ovat sinua. Olet yhä se sama ihminen. Hetken aikaa kipuileva vain. Olet yhä sinä. Yhä arvokas.

Minä olen arvokas.

Hieman harmain terveisin, Mio

Kommentit (2)

Vierailija

Mio,

Olet upea. Kaikki käy vielä hyvin.
Sun elämää ja viisautta etäältä (somen ja mm. näiden tekstien kautta) seuranneena voin sanoa, että oot mun mielestä viisas ja upea. Just niinkun tässäkin kirjotit, arvokas.

Siunausta - kaikki käy vielä hyvin! 💚

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Voi, Kiitos!
Näitä sanoja tarvitsee välillä. Etenkin tälläisissä hetkissä! Siis kiitos! Merkitsee aivan valtavasti 💚

Kaikkea hyvää ja kaunista, siunausta, myös sinunkin päiviin!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kynttilä kerrallaan sammuu. Yksi liekki jää yksin loistamaan, kunnes sammutamme senkin.

Nautin pääsiäisaamun riemusta ja ylösnousemuksen ilosta, mutta sitä edeltävät tapahtuvat puhuttelvat minua joka vuosi enemmän. Esimerkiksi kiirastorstain messu iskee syvälle sisimpääni kerta toisensa jälkeen. Tänä vuonna minua on puhuttanut jo valmiiksi yksinäisyys.

Jokainen meistä kokee ainakin joskus hetkittäistä yksinäisyyttä. Ihminen voi olla yksinäinen parisuhteessa, perheellisenä, ystävien keskellä tai yksin. Aivan yhtälailla kuin hän voi olla tyytyväinen parisuhteessa, perheellisenä, ystävien keskellä tai yksin. Yksinäisyys voi olla sosiaalisten suhteiden puutetta tai emotionaalista yksinäisyyttä. Se sattaa vierailla elämässämme vain hetken tai olla ollut osa elämäämme jo musertavan pitkään. Joka tapauksessa se vaikuttaa. Se vaikuttaa terveyteen, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se kietoo lonkeronsa läpi ihmisen ja hänen elämänsä jos vain ehtii.

On valtavan koskettavaa miettiä, että Jumalamme on kokenut yksinäisyyden

Kiirastorstaina pysähdymme katsomaan iltaa, jossa yhteisen juhla-aterian jälkeen yksi Jeesuksen opetuslapsista kavaltaa Jeesuksen ja lopulta loputkin pakenevat paikalta. Uskollisuutta vannonutkin kieltää tuntenensa koko miestä. Jeesus jää aivan yksin. Ja vain hän on koko ajan tiennyt mitä tuleman pitää, vain hän on joutunut kantamaan sen harteillaan. En voi olla miettimättä, että Jeesus taisi todella tietää tuona iltana miltä tuntuu yksinäisyys. Kaiken musertava yksinäisyys.

On valtavan koskettavaa miettiä, että Jumalamme on kokenut yksinäisyyden. Sen, ettei ei ole ketään ihmistä, jonka puoleen kääntyä. Sen, kun kaikki ovat kaikonneet. Hän ymmärtää. Hän ymmärtää yksinäisyyden keskellä kipuilevaa ja kärsivää. Se ymmärrys ei, ehkä poista yksinäisyyttä tai tee sitä helpommaksi, mutta se on olemassa. Sen haluan sanoa kaikille yksinäisyyden kanssa kipuileville: Hän ymmärtää. Toivon, että yksinäisyytenne voisi saavuttaa oman käännekohtansa, hetken jossa pimeys vaihtuu valoon ja epätoivo toivoon. Kaikille jotka eivät joudu kokemaan yksinäisyyttä juuri nyt, haluan puolestani sanoa: älkää sulkeko silmiäänne. Nähkää lähimmäisenne, ne kaikkein hiljaisimmat ja syrjään jääneimmätkin, sekä ne aivan siinä lähellä. Katsokaa silmiin ja tervehtikää, ottakaa mukaan ja olkaa läsnä kokonaan. Älkää sulkeko silmiään.

Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
(Mat. 25:40)



Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Törmäsin sattumalta ystävääni joka kysyi miten vietän jouluani. Kerroin, että olin ajatellut viettää tämän joulun kahdestaan rakkaani kanssa. Jouluaterioita kynttelikköjen valossa. Käsi kädessä kävelyä jouluvalaistussa kaupungissa ja hautausmaiden lyhtymeressä. Kiireetöntä yhdessäoloa toistemme lämmössä. Ystäväni kertoi, että hän viettää ensimmäistä kertaa joulua yksin.

Olen viettänyt elämässäni monenlaisia jouluja, joulua myös tämän ystäväni kanssa. Lapsuuteni jouluina piti pelätä vain sitä, että jos lunta ei ole riittävästi, joulupukki ei pääse tuomaan lahjoja reellä. Nuoruuden monina jouluina olen ollut töissä hoitajana sairaaloissa. Olen kokenut jännitteisiä, joskus jopa riitaisia sukujouluja oman suvun ja puolison suvun kanssa. Olen viettänyt pikkulapsivaiheen touhukkaita ydinperhejouluja, mutta myös ensimmäistä eronjälkeistä joulua lasteni kanssa. Olen saattanut lapseni joulunviettoon entisen puolisoni uuteen perheeseen ja viettänyt jouluja yksin tai yksinelävien ystävieni kanssa. Olen halunnut unohtaa joulun ja lähtenyt ulkomaille. Olen viettänyt joulua myös monin samoin tavoin ja tunnelmin kuin mitä asiakkaani minulle ovat viime päivinä kertoneet tulevasta joulustaan. He ovat kuvanneet ahdistavia elämäntilanteitaan, kertoneet tarinoita yksinäisyydestä, yhteydettömyydestä, erossa olemisesta, jäätävästä kylmyydestä ja etäisyydestä, repivistä riidoista, pelosta, petetyksi ja jätetyksi tulemisesta, luopumisesta, äärimmäisestä ahdistuneisuudesta ja elämänilottomuudesta.

Niin monille on tulossa raskas joulu. Jostain syystä nuo viime päivien tarinat ovat koskettaneet minua vielä syvemmin kuin aiempina vuosina. Kenties siksi, että minun jouluni on tällä kertaa niin täynnä rakkautta ja valoa. Olen ajatellut ystävääni ja noita kaikkia ihmisiä elämäntilanteissaan. Olen miettinyt lastenkirjojen ja jouluelokuvien kertomuksia, joissa joulurauha laskeutuu kaikkien sydämiin ja joulun kirkkaus loistaa jokaiselle. Joulustressi, tekemätön joulusiivous, palaneet piparit, hankkimatta olevat joululahjat, rasittavat sukulaiset ja kaikkinainen epätäydellinen joulu, ovat tavallisen elämän ylellisyyttä. On niin paljon sydämiä, joita joulun kirkkaus ei valaise ja joulun rauha ei rauhoita.

Kysyin mieheltäni, voisimmeko sittenkin kutsua jouluumme ystäväni ja lisäksi pari muutakin yksin tai hankalassa elämäntilanteessa jouluaan viettävää ystävääni. Hän vastasi, että kyllä, tietenkin. Siksikin rakastan häntä. En kutsu jouluuni ystäviäni siksi, että olisin erityisen hyvä ihminen noin yleisesti tai edes jouluna. Kutsun heidät siksi, että he ovat lahjoja, valoja elämässäni ja siksi, että pieni tulitikkutyttö satu on niin totta monille meistä, tänäkin jouluna.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat