Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Kuva: Mikko Huotari

Olen aikuinen sinkkunainen. Meitä aikuisia sinkkuja on vaikka kuinka paljon. Aikuinen tarkoittaa tässä kohtaa neljänkympin rajapyykin ohittanutta keski-ikäistä henkilöä. Meissä on eronneita, karanneita ja sinkkuina esiintyviä (heitä ei lasketa).

Monella aikuisella sinkulla on elettyä elämää takana. Ihan kaikenlaista elämää. On eksiä ja lapsia ja elämänsotkuja ja kiitoksen aiheita. Ei ole helppoa löytää kumppania, joka sopisi niin sanottuun semivalmiiseen kattaukseen, puolin ja toisin.

Nimesin tekstini salaisiksi kansioiksi siksi, ettei moni toisenlaisessa elämäntilanteessa ehkä tiedä, miltä maistuu eron jälkeinen elämä sinkkuna. Pelkkää iloa, ihanuutta ja vapautta?

Ei todellakaan. Tämän allekirjoittaa moni muu minun lisäkseni. Silti sinkun elämä voi olla (monen mielestä on!) antoisampaa kuin huonossa liitossa rämpiminen ja kuihtuminen.

Moni aikuinen sinkku painii taloudellisesti yksin. Usea tuntemani lapsellinen sinkkuihminen joutuu tekemään kahta tai useampaa työtä, jotta saa raha-asiat pysymään jotakuinkin tasapainossa. Otapa tuohon rumbaan vielä ihminen, joka tarvitsee aikaa ja huomiota.

Yksinään oleminen tarkoittaa vastuun kantamista lapsista ja kodista, aina yksin. Tätä on todella vaikea niiden ymmärtää, joilla ei ole kokemusta vastaavasta. Monen aikuisen sinkun lapset ovat jo lentäneet kotipesästä, mutta monen ei. Jo treffien sopiminen voi olla todella vaikeaa. On vuoroviikot ja –viikonloput ja muut systeemit. Aikuinen sinkku tarvitsee rinnalleen ihmisen, joka todella tietää ja ymmärtää.

Keski-ikäinen sinkku on saanut köniinsä ihan riittävän monta kertaa. Moni meistä on niin haavoilla ja satutettu, että reaktiot uuden ihmisen lähellä saattavat olla joskus aika mielenkiintoisia – reaktiivisuus kukkii ja kukoistaa, tullaan lähelle ja mennään pois. Uskotaan ja toivotaan ja petytään. Eronneen ja melkein kaiken kokeneen lähelle pitäisi asettaa kyltti, jossa sanotaan ”Tätä on satutettu jo tarpeeksi”.

Sinkku elää puutteessa fyysisesti ja psyykkisesti. Iho ja mieli itkevät ikävää ja moni pohtii, tuleeko enää koskaan ketään, joka jakaisi arki- ja sänkyelämän. Ihan aito pelko monella on, että jää loppuelämäksi yksin. Kaikkein mieltä ylentävintä ei ole lauantai-ilta yksin kotona, kun KAIKKI MUUT elävät onnellista perhe- ja parisuhde-elämää. Tinder laulaa ja epätoivo kasvaa, ylilyöntejä tulee ja taas itketään. 

Ja sitten voi tulla se kaunis päivä, kun rinsessa ja ritari kohtaavat. Moni asia sopii yhteen ja rakkaus yllättää taas. Järjestäkää sinkuille treffiseuraa, yllätä itse iloisesti se, jota olet kaukaa katsellut, mutta johon et ole uskaltanut ottaa yhteyttä, suositelkaa ihmisiä toisilleen (älä suosittele p..päätä kenellekään). Tehdään rakkaudesta yhteinen juttu. 

Terveisin, Miia Moisio

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Perheneuvoja Anne Anttonen on kirjoittanut hienon tekstin otsikolla ”Jos parisuhde on kahden kauppa, mihin kolmatta tarvitaan”. Luin tekstin pariinkin kertaan, koska se sisälsi asioita, joista kuulin ensimmäistä kertaa ja tajusin, että nyt tässä on asiaa, jota todella haluan pohtia lisää. Anne kuvasi parisuhdetta, jos oikein ymmärsin ”siksi kolmanneksi osapuoleksi”.

Ajatus parisuhteesta kolmantena avaa minulle ihan uuden parisuhdemaiseman. Puhutaan paljon siitä, että parisuhteessa on hyvä olla kaksi itsenäistä, omilla jaloillaan seisovaa ja itsestä vastuuta kantavaa ihmistä. Olen kyllä ymmärtänyt tämän, mutta en ihan sitä, miten läheisyys-etäisyysjuttu asemoituu tuohon.

Minä olen minä ja sinä olet sinä ja yhteinen tonttimme tai kohtaamispaikkamme on parisuhde. Näin kun ajattelen, ymmärrän. Parisuhde on paluuta kerta toisen jälkeen tuon kolmannen ääreen, etääntymistä ja lähentymistä. Jos on jo lapsena ollut kokemusta siitä, että on saanut kokemuksen siitä, että on itse kolmion yksi osanen, on ehkä helpompi mieltää itsensä parisuhteeseen. Kolmio tässä tarkoittaa äidin ja isän suhdetta, jossa lapsella on oma paikkansa. Jos ei ole ollut toista vanhempaa tai vaikka sisaruksia, voi lähtökohtaisesti olla hankala mieltää itsensä parisuhteeseen ja parisuhteen alueeksi, joka on kuin puutarha, joka kaipaa hoitamista.

Suurin henkilökohtainen oivallukseni on se, mitä tarkoittaa vastuunotto parisuhteesta. Moni pohdiskelee sitä, mitä vielä voisi tehdä parisuhteesta eteen. Se toinen loistaa poissaolollaan ja vastaanotolle hakeutunut haluaa saada lisäeväitä suhteen hoitamiseen.

Jo lähtökohtaisesti tuossa on jotain pielessä. Hyvin moni tuskailee sitä, ettei puoliso halua tehdä suhteen eteen töitä vaan on hyvin itsekäs ja ajattelematon, touhuaa omiaan eikä anna huomiota yhteisille asioille.

Jos ajattelee suhdetta kolmantena osapuolena, on selvää, että se joka vähät välittää parisuhteesta, ei välitä pitää huolta yhteisestä kohtaamisalueesta. Toki kyse voi olla muustakin kuin välinpitämättömyydestä. Uupunut, väsynyt tai muuten huonosti voiva ihminen jaksaa huonosti hoitaa itseään eikä hänelle ehkä jää (väliaikaisesti) panoksia suhteen hoivaamiseen. Joku on jo niin loukkaantunut ja etäällä, ettei häntä kiinnosta tai kynnys yhteiselle alueelle on jo liian korkea. Kysymys voi olla myös silkasta kykenemättömyydestä, viittaan nyt edellä esitettyyn kolmionäkökulmaan.

Joskus sen kolmannen sijan ottaa toinen ihminen, työ, harrastus, joku joka kiinnostaa enemmän kuin parisuhde. Se joka vielä haluaa hakeutua parisuhdekuplaan, kärsii valtavasti, kun toinen on poistunut parisuhteesta. Parisuhde tavallaan on, mutta sitä kannattelee kahden sijasta yksi.

Itselleni syntyi mielikuva paikasta, johon molempien tekee mieli tulla virkistäytymään ja iloitsemaan yhteydestä, yhteisestä hyvästä, rakkaudesta ja kaikesta, mitä siihen liittyy. Kun toinen ei ymmärrä paikan tärkeyttä, käy toinen vähän väliä katsomassa tyhjyyttä – tänäänkään hän ei tullut ja ikävä, suru ja tyhjyys sisällä alkavat kasvaa. Tuttua?

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Minua kiinnostavat parisuhteiden äärellä niin sanotut yhteiset nimittäjät. Ihmissuhdetyötä tekevänä kuulen niin paljon elämäntarinoita, että väkisinkin alkaa saturaatiopiste tulla näkyviin eli teemat, jotka esiintyvät usein.

Kissa kiertää kuumaa puuroa. Mikä ihme on se juttu, joka on tuo puuro. Mikä on se ydin, minkä äärellä moni meistä kulkee? Mistä tuskasta on kysymys silloin, kun toinen ei ole läsnä eikä paikalla? Ei koske, pitää itsestäänselvyytenä. On itsekäs, ei huomioi, ei ole kiinnostunut. Ja itse voi huonosti ja kipuilee, ihmettelee, miksi on paha olla, vaikka kaikki on niin sanotusti hyvin.

Minulle itselleni sanottiin taikasanat ja sitten oivalsin.

”Minä haluan sinut”

Varmaan lähes jokainen meistä haluaa, että toinen haluaa juuri minut. Ja minä haluan juuri sinut. Kaikki miten parisuhteessa ollaan ja ei olla, on noiden taikasanojen heijastumaa. Ja kipu jota koetaan, liittyy siihen, että on tultu tilanteeseen, jossa pelätään ja petytään siihen, ettei toinen osoita erityistä asemaani vaan minut hylätään monella tavalla.

Lauseen kuultuani oivalsin myös sen, miksi viimeisin sydänsuruni on ollut niin syvä ja kipeä. ”Minä haluan sinut” annettiin minulle ensin kultalautasella ja sitten otettiin sellaisella tavalla pois, mitä mieleni ei pysty ihan kokonaan vieläkään käsittämään. Tuo peruslähtökohta voidaan suhteessa karsia pois pikkuhiljaa tai sitten se otetaan rajusti. Aina se sattuu.

Kuulen työssäni usein sitäkin pohdiskelua, että tuntuiko suhteen alussakaan siltä, että jalat menivät alta. Eikö tuo kysymys ole silloinkin sitä, että mietitään, halusinko sen toisen edes suhteen alussa kokonaan vai epäilinkö jo silloin. Moni kuitenkin sitoo itsensä suhteisiin, joista ei lähtökohtaisestikaan ole ihan varma: siksi että pelkää jäävänsä loppuelämän yksin, lisääntymisikä on käsillä ja on tottunut siihen, ettei ole kaiken hyvän arvoinen.

Jos kipuilet parisuhteessasi, mieti tuota. Haluatko sen toisen? Ja oletko se, joka halutaan. Ja jos tiedät, että toinen on sinulle the Ihminen, sano se ääneen.

”Minä haluan juuri sinut” on kaunein lause maailmassa.

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Ankarat ja lempeät opettajat, sielunkumppanit

Uskon vakaasti siihen, että jokainen ihminen, joka vastaani tulee ja koskettaa (tavalla tai toisella) on opettajani. Joskus opettajat ovat lempeitä peilejä, toisinaan hyvinkin ankaria opettajia. Haastavien opettajien herättämät tunteet ovat tärkeitä ja usein hyvin satuttavia. Tällaisiin matkakumppaneihin olen törmännyt kuluneiden vuosien aikana useasti ja ihan viime aikoinakin. Heidän aiheuttamansa kipu on joskus melkein sietämätöntä. Itseäni haastavat eniten heikon tunneälyn omaavat, ajattelemattomat, itsekkäät ja omat tarpeensa kaiken edelle asettavat ihmiset. Parisuhteen isoin kipu liittyy viimeiseksi jättämiseen, kylmään hylkäämiseen ja läsnäolottomuuteen. Tätä kipua jakaa kanssani hyvin moni.

Kuka ihminen herättää sinussa voimakkaita tunnereaktioita?

Uskon siihenkin, että ne kaikkein lähimmät ihmisemme ovat parhaita opettajiamme; puolisot, lapset ja lapsuudenperhe. He haastavat näyttämään omat kipumme ja haasteemme – asiat joiden kanssa itsellä on vielä työstettävää tai keskeneräistä.

Läsnäolotaitojen äärellä puhutaan reaktiivisuudesta. Ihmiset lähellämme, tietysti myös monet muut asiat, herättävät meissä tunteita. Tunteet voivat olla negatiivisia tai positiivisia, jos niitä halutaan niputtaa eri koreihin. Mutta tunteisiin voi suhtautua myös aivan kuin niissä ei olisi miinus- tai plus-etumerkkiä. Tunteet ovat vain tunteita. Ihmisen mielen on taipumus vältellä negatiivisia tunteita ja etsiytyä positiivisia tunteita aiheuttavien asioiden äärelle.

Reagoimme asioihin yleensä automaattisesti eli tiedostamatta sitä, mitä meissä tapahtuu. Tuttu äänensävy, maku, tuoksu saattaa laukaista tunteen silmänräpäyksessä. Ja mikä parasta ”jäämme kiinni” tunteeseen, vatvomme ja pyöritämme asioita unettomuuteen ja uupumukseen saakka.

Kuulostaako tutulta?

Ei ole läheistemme syy, jos he herättävät meissä tunteita. Jos meissä herää tunne, olemme tunteesta myös vastuussa. Parisuhteessakin usein asetumme syyttelyasentoon silloin, kun vaikeat tunteet heräävät. Toki molemmat ovat vastuussa myös omasta käyttäytymisestään. Reaktiivisuuden hallintaa voi harjoitella. Se on taito, jonka voi opetella. Helppoa tuo ei ole, mutta todella kannattaa harjoitella. Tunteelta voi kysyä esimerkiksi:

Mitä haluat minulle tänään minusta itsestäni kertoa?

Joskus vastaus ei miellytä. Ja herää uusi ajatus ja uusi tunne, joista olemme jälleen vastuussa ja joiden äärellä voimme tehdä kasvamis- ja kehittymistyötä. Minusta tämä on äärimmäisen kiehtovaa. Kun alkaa nähdä tunteet viesteinä jostain, syntyy uteliaisuus, ehkä ilo ja hyväksyntäkin. Lopulta voi syntyä myös kiitollisuus sitä opettajaa kohtaan, joka auttoi vaikeaa tunnetta heräämään ja syntymään.

Joskus isoimmat oivallukset syntyvät eron jälkeen

Parisuhde nostaa meissä pahimmat peikot pintaan ja parisuhteen vahvuus mitataankin siinä, siedetäänkö yhdessä sitä, mitä asioita astuu yhteiselle näyttämölle. Kummankin kuuluu katsoa tarkkaan, mitä itsessä herää. Usein suhteessa tulee tuijotettua enemmän sitä toista. Oppimista tapahtuu parisuhteen aikana, mutta paljon myös sen jälkeen. Eron jälkeen työstetään monia asioita ja tietoisuus monesta asiasta lisääntyy.

Jotkut onnelliset saavat elää hyvässä suhteessa lähes koko aikuisen elämänsä, useimmille meille tarjotaan monia opettajia. Särkynyt sydän sattuu ja varmaan ihan syystä – rikki revitty sydän on niin auki, että se mahdollistaa taas uuden matkan rakkauteen, sydämeen joka on taas hiukan isompi ja elävämpi. Mikään matka ei ole turha. 

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat