Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Kuva: Mika Wallasvaara

Jos kirjoittaisin kaiken, mitä olen oppinut parisuhderakkaudesta viimeisen puolentoista vuoden aikana, siitä syntyisi kokonainen kirja. Sydän särkyneenä kirjoittelen varmaan monta tekstiä ja jaan oivalluksiani.

Minulle parisuhderakkaus on ollut iso unelma. Ja kuitenkin olen kerta toisen jälkeen jäänyt ajattelemaan ja tuntemaan, etten osaa parisuhdetta. Minulla ei ole lapsuudesta suhdemallia, jota olisin halunnut omassa elämässäni toteuttaa. Sorruin käytökseen, jonka olin oppinut sivusta seuraamalla. Niin lapset tekevät – imevät itseensä asioita, jotka näkevät ja kuulevat.

Avioeroni jälkeen, kuusi vuotta sitten, aloin katsoa peiliin ihan tosissani. En osannut aikaisemmin. Ymmärsin, miten käyttäydyn ja miksi. Aloin tiedostaa sen, miten sopeutin käytöstäni ja pienensin itseäni, jotta en tulisi hylätyksi.

Luin, pohdin ja sitten pääsin parisuhteen korkeakouluun. Siihen suhteeseen jossa lapsuuden haavani nostettiin pintaan ja katsottavaksi. Olen nyt nähnyt, mitä hylkääminen ja torjuminen minulle tekevät ja miltä minusta tuntuu silloin, kun jään viimeiseksi. Olin kuin hukkuva, en aluksi ymmärtänyt, miksi.

Sitten aloin nähdä. Näin, mitä minulle lapsena tapahtui ja mitä olin kokenut. Ja minä opin parisuhdetta. Opin puhumaan ja olemaan rohkea. Ja mikä tärkeintä, opin rakastamaan toista ehdoitta – itsestä tuntui hyvältä se, että hyväksyin toisen kokonaan. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa keskinäinen kunnioitus ja tahto. Ja mikä merkitys on parisuhteen liimalla, seksillä.  

Vastavuoroisuus on sana, joka jää nyt elämään. Parisuhteessa kuuluu olla sanat sinulle ja sinulta. Minulle ja minulta. Ei vähempää.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Taakse jääneen kesän aikana huomasin itsessäni hienoisen vihlaisun, kun näin ystävien facebook-päivityksiä pitkistä liitoistaan. On aikuiset lapset, ehkä lapsenlapsia, yhteinen historia ja nyt taas aikaa kahdestaan. Ja ne ehkä jo vähän syvemmälle sormeen uponneet sormukset – niissä on jotain liikuttavaa. Monta kertaa huomasin kesällä sanovani ääneen, kun eri ihmisistä puhuttiin, että niilläkin on tosi pitkä parisuhde. Sisin taisi työstää teemaa, joka nyt on noussut tietoisuuteeni.

Minusta on ihan käsittämätöntä ja niin hienoa, että monet ovat osanneet luotsata itsensä ja toisensa läpi nuoruuden hölmöilyistä ja kypsymättömyydestä siihen kohtaan, että eletään ties kuinka monetta kymmenettä hääpäivää.

En osaa olla kateellinen, mutta suren. Erosin kuusi vuotta sitten ja surin ihan kaikkea mahdollista, mutta tämä on ihan uusi ja yllättävä suru. Minäkin unelmoin siitä oikeasta ja loppuelämän kestävästä rakkaudesta. Maalailin prinsessaunelmia jo tyttönä enkä ole oikeastaan vielä lopettanut haaveilua, vaikka ikäni huomioiden vähän huonolta näyttää siihen, että vielä ehtisin kokea pitkän ja onnellisen liiton.

Erityisesti ihailen niitä pariskuntia, jotka ovat käyneet pariterapiassa ja yhdessä ohjaavat parisuhdekursseja. Mikä juttu sekin on? Oma haaveeni tietysti tuossa kummittelee. Rakastan ajatusta kumppanuudesta ja yhteisestä kiinnostuksesta parisuhteen kehittämiseen. Minusta on mahtavaa, kun vanhat parit tekevät työtä suhteen elävyyden säilyttämiseksi.

Totuus pitkissä liitoissaan elävistä on tietysti moninainen. Kaikissa liitoissa eivät elä ”Herttaset” vaan on kaiken maailman änkyräliittoja ja puhumattomuuden saarekkeita. Eronneen ja pitkän avioliiton haaveen pakkohaudanneen näkökulmasta vuosikymmeniä kestäneiden parisuhteet näyttävät silti niin ihanilta ja ruusunpunaisilta.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Minna Tuominen

Olen pyöritellyt päässäni tyytyväisyyttä - ja onnellisuutta. Toiset kun näyttävät tyytyvän ulkonaisesti kovin vähään ja ovat siitä huolimatta tyytyväisiä. Jopa onnellisia. Miten tämä kaikki vähä riittää heille? Mökki kotikylästä, puoliso naapurista ja ammatti perittynä vanhemmilta. 

Ulkonaisesti menestyneet taas voivat olla sisäisesti tyhjiä ja menestys voi olla ulkoaohjautuvaa. Ja mikä nyt sitten on menestystä? EIkö pienessä punaisessa tuvassa tyytyväisesti asustava ole enemmän menestynyt kuin hän, joka ajautui rahan, maineen, vallan tai muuten vaan riittämättömyyden oravanpyörään? Olen tavannut tällaisia vähään tyytyneitä tyytyväisiä eritoten maalla. Useimmiten he ovat vanhoja kuin nuoria. Iloitsevat kasvimaan antimista ja tuoreesta leivästä enemmän kuin ulkomaanmatkasta.  Monet heistä eivät haluaisi lähteä kodista minnekään. 

Monille heille nauretaan. Pieni ja kapea maailma sanotaan. 

Tekisi hyvää nähdä vähän maailmaa totesin minäkin meidän kylän naiselle, joka pikkukaupunkimme  keskustan virastossa tuli kertomaan, että tietää kyllä kuka minä olen

- Mitä?
- Niin olet sen miehen rouva, joka laittaa takkinsa kiinni vasta kadulla.           Sillä sinun miehelläsi on aina niin kiire. Minä katsoin ensin, että onko se normaali ollenkaan....

Me olimme miehen kanssa tietämättämme tulleet kuuluisiksi siksi, että meillä on niin kiire viipottaa eestaas, ettei takkiakaan kiinni ehdi laittaa. Kyllä ovat varmaan supisseet kyläläiset keskenään, ettei tuollainen elämäntahti hyvää tee.  Oikeassahan he olivat. 

Silloin seitsemän vuotta sitten silmätikuksi jouduttuani ajattelin, etten taatusti tule tänne kyläpahaseen sopeutumaan.

Toisin kävi. 

Tänään toivon, ettei mieleni keksisi uusia ideoita tekemisistä ja projekteista. Jättäisi vaativa mieleni jo minut ja puolisoni vihdoinkin rauhaan. Ei kokoajan ole pakko uudistua. Ja tehdä.  Olen mieluummin jämähtänyt ja rauhassa itseni ja mieheni kanssa kuin muuttamassa vimmatusti maailmaa. Tai muuttamassa anyway. Mieli please älä keksi mitään uutta. Anna meidän olla rauhassa. 

Tänään mietin, miksi meille syötetään ajatusta sitä, että jatkuvasti pitäisi olla uusia unelmia ja uusia tarpeita ja tavoitteita toteuttamassa? Mitä pahaa on tyytymisessä?

Mitä jos ihan oikeasti on omassa pienessä elämässään vaatimattomalla tavalla onnellinen  eikä kaipaa mitään laajennusta mielensä komeroihin? Vai onko huoli siinä, ettei tyytyminen tuota tarpeeksi? Se  ei lisää kansantaloutta paitsi sitä kautta, että tyytyväiset parit tuottavat tänne lisää lapsia.  Onnelliset parit hellivät toisiaan, rakastelevat keskenään vähintään kerran viikossa ja mahdollisten lapsien lisäksi tuottavat ympärilleen hyvää mieltä.

Tavoiteorientoituneessa suoritusyhteiskunnassamme toivoisin meidän kaikkien olevan tavoitteellisempia omissa perhesuhteissamme. Hymyyn vastataan hymyllä myös kotona. Sitä voi harjoitella joka päivä. 

 

Lämpimin terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva bixabay

Olin viikonloppuna juhlissa, jossa vietettiin samalla pariskunnan 60-vuotispäiviä ja 30.vuotishääpäivää. Upea pari, jotka iloitsivat selkeästi sekä vieraista, toisistaan että tähänastisista eletyistä vuosista. Heistä huokui ilo ja tila ja se, että he olivat onnellisia siitä, mitä olivat yhdessä saavuttaneet. He olivat onnellisia. Heidän seuraan mahtui hyvin itsekin olemaan omana itsenään. Teki mieli tanssia. Heidän ilonsa säteili meihin vieraisiin. Ei heillä ollut aina ollut helppoa.  Juhlissa tuli esille myös haastavat elämänvaiheet, niitäkään ei peitelty. 

Viime viikolla tapasin myös tulevan viikonlopun vihkiparin.  Tämä pari on puolet nuorempi kuin viikonlopun pariskunta. NOIn kolmekymppisiä. Heidän seuraansa oli "ulkopuolisen" myös helppo asettua. Juttu lensi ja pari kertoi vuoroin vaikeuksistaan ja vuoroin he kehuivat toisiaan ja kertoivat, kuinka ovat kasvaneet yhteen. Ilo ja suru olivat samaan aikaan läsnä. 

Jäin miettimään näitä kohtaamisia. Ilmaa ja keveyttä.  Yleensähän pariterapeuttina tapaan enimmäkseen kriisissä olevia pariskuntia, heitä, joilla juuri nyt on solmuja avattavana. Silloin kolmanneksi asettuminen vaatii tulkkina olemista ja pahan olon kantamista ja sietämistä. Onnellisten parien kohtaaminen näin intiimisti on minulle ei niin arkipäiväistä. Näitä molempia onnellisia pareja kuunnellessa esille tuli se, että he eivät olleet syntyneet kultalusikka suussa tai kaikki ei ollut aina ollut helppoa ja kaunista. Kipu oli muovannut heistä tiimin ja he olivat suostuneet kasvuun ja muutokseen - yhdessä. 

Iso kysymys minulle on se, miten toiset onnistuvat kääntämään kivet timanteiksi ja avaamaan omat solmunsa riittävästi ja miksi kaikki eivät onnistu? Eletystä elämästä tyytyväisyys ei onnistu vain tahdolla ja läpi harmaan kiven sinnittelyllä. Onnelliset parit olivat usein olleet surullisia ja heilläkin oli ollut vaikeita vastoinkäymisiä, kaikenlaista. Mutta he olivat onnistuneet tukemaan toisiaan. Ja siksi heidän lähellään on helppo myös vieraan olla vain ja saada osansa siitä tuesta, mitä he toisilleen antavat. Molemmista pareista aistin, että aina ei ole ollut näin, mutta muutos on mahdollista. Ja siihen he olivat tarvinneet tahtoa. He olivat löytäneet myös tarvittavat taidot. 

Laulujen laulun kohta soi mielessäni juhlista kotiin lähtiessä: 

"Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan."

laul.l. 7:6-7

Onnellisten ihmisten lähellä voi itsekin olla onnellinen. Mietin omia tilanantamisen taitoja, kykyä kohdata ja kuunnella ja tukea. Erityisesti mietin näitä suhteessa omaan puolisooni. Täytyykin tarkistaa häneltä, mitä mieltä hän. Onko hän onnellinen? Ja mitä voisin tehdä, että hän olisi vielä onnellisempi?

Onnellisin miettein,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat