Kirjoitukset avainsanalla Kesä

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään on kenties kesän lämpimin ja kaunein päivä. Tänään he tulevat, tänään hänkin jää tänne. Koko päiväksi, illaksi ja yöksi. Huomista ei ole. Tänään ei ole eroa, vaan yhdessäoloa. Tänään ei ole riitaa ja railoa, vaan tyyntä ja aurinkoista. Taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Tänään hän on olemassa. Vaikka emme tiedä miten olisimme yhdessä, niin nyt me vain olemme. Nousen aamulla aikaisin hakemaan mansikoita. Haluan tarjota heille tuoreita mansikoita. Niitä makeimpia, sadon viimeisiä.  

Kun hän tulee, syttyy nuotioon tuli ja saunan piipusta nousee savua. Hän tarkistaa kaivon ja polttopuut, putsaa saunan viemärin. Naapuritkin sen huomaavat, että isäntä on saapunut mökille. Minä rentoudun. Jos jotain sattuu, hän on täällä. Tänään en ole yksin. Laitan Kuningasidean soimaan ja hyräilen mukana uudestaan ja uudestaan: 

"Ootsä olemassa enää, sano jotain et mä herään. En nää sua aamulla enää, ootsä olemassa, ootsä olemassa."

Tämän on mentävä hyvin. Varon menemästä liian lähelle, puhumasta liikaa. Ettei tämän lämpimän päivän lumous särkyisi, ettei hän katoa, puhkea kuin saippuakupla. Sillä hänen pihassaan ei kasva vaahteroita, suuria värikkäitä puita, jotka ulottavat lonkeronsa pitkälle ja kasvavat mihin sattuu. Hänen pihassaan kasvaa suoria ja kapeita mäntyjä, selkeitä puita, jotka eivät vie liikaa tilaa. Hänkin varoo minua. Kun korotan lapsille ääntä keräämättä jääneistä roskista, ne häviävät pian.  

Koko päivän me uimme, saunomme ja grillaamme. Ajamme veneellä pienen järven ympäri niinkuin aina ennen. Kaiken jälkeen olemme tässä samassa veneessä, auringon paisteessa. Käännän kasvoni lämpöön ja painan tämän hetken sydämeen. Tämän lämpimän päivän haluan muistaa. Lasten ilon. Hänen kauniit silmät, vaikka niiden katse ei ulotu enää minuun. 

 Kuva: Annele Rantavuori

Keskellä järveä lapset hyppäävät juuri sopivan lämpöiseen veteen, uudestaan ja uudestaan. Mekin hyppäämme lasten perässä veteen. Heittäydymme uuteen. Hänkin hyppää. Kerrankin on tarpeeksi lämmin. Lämpöä hän on aina tarvinnut. Työnnän pois ajatukset siitä, miksi minun lämpöni ei riittänyt. Haluan olla tässä hetkessä, en mennessä tai tulevassa. Nauramme ääneen. Lasten ilo tarttuu. Tänään heidän maailmansa on koossa ja sydän yhtenä kappaleena. Tänään olemme molemmat tässä, ihan lähellä. Ja me pystymme tähän. Minä pystyn tähän. Kanavoin tunteeni musiikkiin, etten itkisi koko päivää. 

"Nyt ja tässä niin kovin kovin pienessä hetkessä on koko maailma ja ikuisuus. Jos yhden toiveen vielä pyytää vois, seis maailma, seis seis maailma."

Ilta on lämmin ja niin kaunis. Valoa pitkän päivän keränneet lamput syttyvät pimenevässä illassa yksi toisensa jälkeen ja kertovat kesän olevan pian ohi. Lasten nukahdettua istumme vielä pitkään nuotion lämmössä. Hän huolehtii tulesta niinkuin aina. Nuotio loimuaa ja järvi on tyyni. Tämä päivä on totta. Sain tämän täydellisen kauniin päivän perheeni kanssa. Tätä päivää, ilta ja yötä ei mikään voi enää ottaa minulta pois. Sillä aamu sarastaa jo.


 Kuva: Annele Rantavuori

Aamulla tuulee. Sää muuttuu, kylmenee. Vain hetken oli veden pinta tyyni. Niin nopeasti kuluu kesän lämpimin päivä. Tuuli on vielä lämmin ja puhaltaa kohti uutta, pakottaa liikkeelle. Se on niin kova, että aalloista kertyy vaahtokasoja rantaan. Lasten kysyessä mistä vaahto syntyy, vastaan: - Tuulesta, tuuli synnyttää vaahdon. 

"Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin. Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin."

Kun auton perävalot vilkkuvat, soitan Pohjolan tuulet-biisiä. Heittäydyn kylmyyttä uhmaten lämpimän tuulen matkaan, kun isän ja lasten loma vielä jatkuu.

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Toukokuu on täynnä ajanjaksojen loppuja ja jäähyväisiä. Se huipentuu ensi viikonlopun Suvivirteen, kun juhlimme erityisesti lakkiaisia ja peruskoulutaipaleen päättäviä nuoria. Moni lapsi antaa jäähyväiset myös opettajalle tai koululle. Ilma on sakeana haikeutta. Alkukesän vehreys on tässä. Omenpuut kukassa. Syreenien tuoksu ja valtava kielokimppu pöydällä. Ihan kohta on kesä ja loma. Vapaus vaatii kuitenkin jäähyväiset ennen kuin se koittaa. 

Joskus mietin onko luopuminen yksi tärkeimmistä taidoista, jota elämä minulle opettaa. Että osaisin päästää irti luottavaisena, kun on sen aika. Etten takertuisi menneeseen tai luopuisi liian kevyesti. Haikeus nousee, kun jokin tärkeä päättyy. Kun tajuaa, että tämä ei tule takaisin enää koskaan.

Toukokuu sopii mielen maisemaani hyvin. Luopumiseen liittyvää tunnetyötä olen tehnyt koko koululaisen lukuvuoden. Se on ollut sopeutumista paitsi uuteen elämäntilanteeseen, niin myös uuteen ikään. Kurottelen kohti keski-ikää, josta käsin moni asia näyttää erilaiselta. On kuin olisin elämän lakipisteessä, josta katselen vuoroin menneeseen ja tulevaan.

Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta.

Keski-iän kipu ja vapaus konkretisoituvat alkusyksystä, kun muutaman päivän sisällä saattelin äidin viimeisellä matkalla ja siunasin kuopukseni koulutielle. Oli päästettävä irti molemmista. Luovuttava. Äidin elämän päättyessä tyttäreni itsenäinen taival otti ensimmäisiä askeleitaan. Toinen piti loppuun saakka kiinni elämänsä rippeistä antaen itsensä täysin viimeisiin tietoisiin henkäyksiin asti elämänvoiman hiipuessa vääjäämättä pois tehtävänsä täyttäneestä kehosta.

Toinen taas malttamattomana, täynnä energiaa on kuin lentoon lähdössä odottaen sitä kaikkea uutta ihanaa, mitä vapaus tuo tullessaan. Minä olen siinä välissä pysyen paikallani tyhjän tilani kanssa. Nyt on minun vuoroni jäädä. Vilkuttaa ja antaa heidän mennä. Mitä muutakaan voin? Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta. Siunaan ja päästän irti. 

Kaipaus puristaa rintaa ja haikeus valtaa mielen. Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä. Tunnen sen selvemmin kuin koskaan.

Teen surutyötä kuin kullan huuhdontaa. Katselen kuvia ja käyn läpi vuosia, vuosikymmeniä. Yritän epätoivoisesti saada tärkeimmät hetket talteen. Kuvia on liikaa ja olen huono niiden tallentamisen kanssa. Ne ovat sekaisin siellä ja täällä. Etsin kultahippuja, jotta muistaisin. Siitäkin huolimatta, että oikeasti kaikki tärkeä on jo tallessa. Se kulkee mukana tiedostamattomassa minussa, kehossani, ajattelussani, katseessani. Sinä rakas, minulle tärkeä, elät minussa. Sinun rakkautesi luo uutta edelleen. Kaikki tärkeä jää.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lähdimme iltakävelylle etsimään satakielen laulua. Eilen rakastettuni oli kuullut sen ensimmäisen kerran tänä keväänä, ja minäkin halusin kokea sen taas. Kävelimme pitkän kierroksen polkuja rantametsän laitamilla ja hiekkatietä, joka kierteli tuuheina kukkivia tuomia ja tiheitä pajukkoja. Viljelypalstojen aukealla pysähdyimme kuuntelemaan, siinä se oli ollut eilen, mutta tänään ei.

Me jatkoimme matkaa pidemmälle, kiersimme kanahaukan lähimetsän ja katselimme hanhien aurojen kuviointia hiljaksiin tummuvalla taivaalla. Vanhankaupunginlahden kaislikoista ja tervalepiköistä kaikkialta soi ja soi ja soi. Välillä lintujen laulua oli ilmassa niin paljon, että tuntui kuin olisimme uineet siinä, emme kävelleet. Ilma oli laulusta niin tihentynyt.

Kun lenkki kaartoi takaisin saman palsta-aukean reunaan toiselta puolelta, satakieli aloitti.

Minä en osaa sanoa, mikä siinä on, mutta se pakahduttaa. Se on voimakas laulu, siinä on kaikkea. Kuulostaa, että se todella pulppuaa sydämentäydestä tunnetta ja kokemista. Hiivimme oksan alle katsomaan, ja seisoimme siinä konsertissa. Joka säe on kirjottu eri tavoin. Lintu käännähtelee oksalla, värisee ja vavahtelee oman laulunsa vahvuudesta.

Tämä laulu on vain tässä alkukesässä. Se muistuttaa minua siitä miltä tuntuu.

Minun rakastettuni on se kevät, johon satakieli laulaa laulunsa. Rakastettuni on kevätilta, johon satakielen laulusta soi.

Kun kuuntelen satakieltä, ajattelen, että se laulu kuulostaa samalta kuin minusta tuntuu, kun kevätöisin havahdun hetkeksi ja hamuan itseni lähemmäs rakastettuani, ja painaudun aivan liki. Hän on ihana, minä tunnen, miten kaunis hän on. Tunnen rakkauden kiihkoisuutta ja tunnen kirkasta iloa siitä tunteesta. Minusta tuntuu, että olen täynnä elämää ja että elämä on tällaista alkukesää.

Tuntuu juuri sopivalta. Tuntuu fantastiselta. Tuntuu hiukan liikuttuneelta, kuunnella satakieltä yhdessä. Tuomet tuoksuvat. Maa tuoksuu, ja kaiken vihreys. Rakkauden hedelmää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat