Kirjoitukset avainsanalla Kesä

Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Toukokuu on täynnä ajanjaksojen loppuja ja jäähyväisiä. Se huipentuu ensi viikonlopun Suvivirteen, kun juhlimme erityisesti lakkiaisia ja peruskoulutaipaleen päättäviä nuoria. Moni lapsi antaa jäähyväiset myös opettajalle tai koululle. Ilma on sakeana haikeutta. Alkukesän vehreys on tässä. Omenpuut kukassa. Syreenien tuoksu ja valtava kielokimppu pöydällä. Ihan kohta on kesä ja loma. Vapaus vaatii kuitenkin jäähyväiset ennen kuin se koittaa. 

Joskus mietin onko luopuminen yksi tärkeimmistä taidoista, jota elämä minulle opettaa. Että osaisin päästää irti luottavaisena, kun on sen aika. Etten takertuisi menneeseen tai luopuisi liian kevyesti. Haikeus nousee, kun jokin tärkeä päättyy. Kun tajuaa, että tämä ei tule takaisin enää koskaan.

Toukokuu sopii mielen maisemaani hyvin. Luopumiseen liittyvää tunnetyötä olen tehnyt koko koululaisen lukuvuoden. Se on ollut sopeutumista paitsi uuteen elämäntilanteeseen, niin myös uuteen ikään. Kurottelen kohti keski-ikää, josta käsin moni asia näyttää erilaiselta. On kuin olisin elämän lakipisteessä, josta katselen vuoroin menneeseen ja tulevaan.

 

Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta.

Keski-iän kipu ja vapaus konkretisoituvat alkusyksystä, kun muutaman päivän sisällä saattelin äidin viimeisellä matkalla ja siunasin kuopukseni koulutielle. Oli päästettävä irti molemmista. Luovuttava. Äidin elämän päättyessä tyttäreni itsenäinen taival otti ensimmäisiä askeleitaan. Toinen piti loppuun saakka kiinni elämänsä rippeistä antaen itsensä täysin viimeisiin tietoisiin henkäyksiin asti elämänvoiman hiipuessa vääjäämättä pois tehtävänsä täyttäneestä kehosta.

Toinen taas malttamattomana, täynnä energiaa on kuin lentoon lähdössä odottaen sitä kaikkea uutta ihanaa, mitä vapaus tuo tullessaan. Minä olen siinä välissä pysyen paikallani tyhjän tilani kanssa. Nyt on minun vuoroni jäädä. Vilkuttaa ja antaa heidän mennä. Mitä muutakaan voin? Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta. Siunaan ja päästän irti. 

Kaipaus puristaa rintaa ja haikeus valtaa mielen. Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä. Tunnen sen selvemmin kuin koskaan.

Teen surutyötä kuin kullan huuhdontaa. Katselen kuvia ja käyn läpi vuosia, vuosikymmeniä. Yritän epätoivoisesti saada tärkeimmät hetket talteen. Kuvia on liikaa ja olen huono niiden tallentamisen kanssa. Ne ovat sekaisin siellä ja täällä. Etsin kultahippuja, jotta muistaisin. Siitäkin huolimatta, että oikeasti kaikki tärkeä on jo tallessa. Se kulkee mukana tiedostamattomassa minussa, kehossani, ajattelussani, katseessani. Sinä rakas, minulle tärkeä, elät minussa. Sinun rakkautesi luo uutta edelleen. Kaikki tärkeä jää.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lähdimme iltakävelylle etsimään satakielen laulua. Eilen rakastettuni oli kuullut sen ensimmäisen kerran tänä keväänä, ja minäkin halusin kokea sen taas. Kävelimme pitkän kierroksen polkuja rantametsän laitamilla ja hiekkatietä, joka kierteli tuuheina kukkivia tuomia ja tiheitä pajukkoja. Viljelypalstojen aukealla pysähdyimme kuuntelemaan, siinä se oli ollut eilen, mutta tänään ei.

Me jatkoimme matkaa pidemmälle, kiersimme kanahaukan lähimetsän ja katselimme hanhien aurojen kuviointia hiljaksiin tummuvalla taivaalla. Vanhankaupunginlahden kaislikoista ja tervalepiköistä kaikkialta soi ja soi ja soi. Välillä lintujen laulua oli ilmassa niin paljon, että tuntui kuin olisimme uineet siinä, emme kävelleet. Ilma oli laulusta niin tihentynyt.

Kun lenkki kaartoi takaisin saman palsta-aukean reunaan toiselta puolelta, satakieli aloitti.

Minä en osaa sanoa, mikä siinä on, mutta se pakahduttaa. Se on voimakas laulu, siinä on kaikkea. Kuulostaa, että se todella pulppuaa sydämentäydestä tunnetta ja kokemista. Hiivimme oksan alle katsomaan, ja seisoimme siinä konsertissa. Joka säe on kirjottu eri tavoin. Lintu käännähtelee oksalla, värisee ja vavahtelee oman laulunsa vahvuudesta.

Tämä laulu on vain tässä alkukesässä. Se muistuttaa minua siitä miltä tuntuu.

Minun rakastettuni on se kevät, johon satakieli laulaa laulunsa. Rakastettuni on kevätilta, johon satakielen laulusta soi.

Kun kuuntelen satakieltä, ajattelen, että se laulu kuulostaa samalta kuin minusta tuntuu, kun kevätöisin havahdun hetkeksi ja hamuan itseni lähemmäs rakastettuani, ja painaudun aivan liki. Hän on ihana, minä tunnen, miten kaunis hän on. Tunnen rakkauden kiihkoisuutta ja tunnen kirkasta iloa siitä tunteesta. Minusta tuntuu, että olen täynnä elämää ja että elämä on tällaista alkukesää.

Tuntuu juuri sopivalta. Tuntuu fantastiselta. Tuntuu hiukan liikuttuneelta, kuunnella satakieltä yhdessä. Tuomet tuoksuvat. Maa tuoksuu, ja kaiken vihreys. Rakkauden hedelmää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Parasta on… hauskojen uusien asioiden tekeminen ensimmäistä kertaa, yhdessä rakastetun kanssa. Sellaista sattuu aikuisuudessakin aina silloin tällöin. Palasimme juuri sellaiselta retkeltä, jossa tehtiin hauska asia yhdessä ensimmäistä kertaa, ja siitä jäi iloinen ja riemukas mieli.

Menimme veneretkelle, ja ajoimme läpi kanavasta sulkuineen. Käännyimme ja tulimme toiseen suuntaan. Yhteen suuntaan vesi solisi alas, toiseen suuntaan se nousi kohisten. Ensimmäinen sulku molemmille.

Minusta se oli älyttömän hauskaa. Hauskuus oli vielä hauskempaa jakaa rakastettuni kanssa, jota puolestaan minun innostukseni syvästi huvitti, kuten monesti vastaavanlaisissa tilanteissa.

Sitä paitsi hauskuus meni vielä tuota hetkeä pidemmälle. Minusta tuntui samalla tavalla innostuneelta kuin silloin, kun lienin kuusi-seitsenvuotias. Olin innostunut sellaisella tavalla, että minusta tuntui koko kehossani siltä pojalta.

Sellaisia kokonaisvaltaisia muistumia meissä on tallentuneena – kun voi aika tarkalleen muistaa, millaiselta tuntui olla siinä ja siinä tilanteessa ja millainen itse oli. Tuo uteliaan kuusi-seitsemänvuotiaan riemastuneen ihmettelyn kokemus on minulle kallisarvoinen muistuma. Siinä on tallentuneena jotain olennaista hyvästä elämästä.

Rakastettuni kanssa emme ole jakaneet yhteistä lapsuutta. Tapasimme, kun olimme aikuisia. Olemme tietysti jakaneet kertoen elämäämme varhaisimpia muistoja myöden, mutta sellainen jakaminen tapahtuu puhuen ja kuvailuina. Muistoihin eläytyminen kuunnellen on vain osittaista.

Mutta nämä hetket, joissa se, mitä parhaillaan tapahtuu, yhdistyy muistumaan siitä, millaista oli olla kauan aikaa sitten, ovat erikoista ajan alkemiaa. Niissä hetkissä vanha ja uusi sulautuvat yhteen. Olen taas tenava, elän viimeistä vapaata kesää ennen koulua, ja minulla on älyttömän hauskaa, ja tuossa on tuo tyttö, josta tykkään. Olen tässä ja menneessä. Tänään meillä oli kuin olikin yhteisen lapsuuden hetki.

On jotain perin juurin onnellista meidän olemisessa, kun voi kokea tällaista aikojen sekoittumista juuri hauskuuden äärellä. Merkityksellisesti onnellisen mukana kannetun menneen ja ensimmäistä kertaa koetun hauskuuden perfect mix. Ihan kuin kahden järven vedet kanavan sulussa, tai kahden pallon jäätelö, supertiikeri ja vanilja. Tyttö, josta tykkäsin ja nainen, jota rakastan.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat