Kirjoitukset avainsanalla musiikki

Kaupallinen yhteistyö
Kuva: Jaakko Kaartinen

Balladit, runoelmat ja kaikenlaiset mitat ovat olleet hyvässä käytössä, kun taiteilijat ovat kuvanneet tunteitaan rakastetuilleen. Riimittely ja laulujen kirjoittaminen on kuitenkin jokaisen tuntevan ihmisen oikeus. Rohkaisisin kokeilemaan. Julkaisukynnys alas!

 

Hei rakkain, kultapää
aivan liian paljon sinua minulta näkemättä jää
Olen varhain aamulla jo lähtenyt
enkä esimerkiksi sitä nähnyt
miten heräsit ja otit päivän ensimmäisen askelen
tai torkutitko vielä ja nukuit ohi herätyksen
ja sitten vasta nousit ja keitit kahvin
Ja minä mietin aika usein, että jättäisin
aamun työt sikseen ja lähtisin
nopeasti kotiin ja josko ehtisin
sinun viereesi vielä takaisin
Tulisin peiton alle ja siihen sulaisin
kasvot painettuna hiuksiisi tuoksuviin
 

Aa, lokakuu soljuu eteenpäin
minä nautin niin paljon tästä
vierelläsi eletystä elämästä
 

Kun poikkean päivällä kaupungille
mietin mitä laittaisin viestiksi sinulle
löytäisinkö sellaista, josta ottaa kuvan
ehkä sydämenmuotoisen kiven, kukan tai sulan
Ja mieluiten kävelisin kanssasi yhdessä
käsi kädessä jotakin kaunista nähdessä
Näyttäisin sinulle kädellä viittoen
ja sinua naurattaisi se, että olen niin iloinen
Joo, taidankin soittaa puhelun sinulle
sinun äänesi on sukua hopeakelloille
Vastaat, ja tunnen että jee, me ollaan yhdessä
Haluaisin olla samaan aikaan kanssasi paikassa kymmenessä
Minulle lähelläsi oleminen on parasta elämässä
 

Aa, lokakuu soljuu eteenpäin
minulle sinä ja elämä
olette synonyymejä
 

Viime kuussa nähtiin joutsenia ja kurkia
katseltiin taivaalle ja kuunneltiin niiden huutoja
juuri jotain sellaista villiä ja suloista
on mahtavasti valtoimenaan sinussa
Se on jotain, mitä vien aina aarteenani aamusta päivään
koska haluan oppia tarkemmin ja tarkemmin näkemään
kaikilta puolilta sinut
ja minut tekee onnelliseksi se
että joka päivän lomitse
kulkee aina luoksesi reitti
hyvinpä elämä minut heitti
hei hyvinpä elämä minut heitti

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jos kertoisin voimabiiseistä, joita soittolistani tällä hetkellä toistaa, kirjoittaisin Raappanan  Lopussa kiitos seisoo- biisistä tai Elokuun ihanan kepeästä  Saatilla-biisistä. Mutta en kirjoita niistä. Tai kirjoitin jo, mutta vain todeten.

Toteaminen ei riitä musiikista kertomiseen. Haluan kirjoittaa tunteen kautta.

Tunteet tulevat heti, kun katselen hetkiä Savonlinnan taidelukion rumpuluokassa. Oli 80-luvun loppu.  Pieni koppi, jossa rumpujen äärellä jumitti nuori tyttö aina siihen saakka kun koulun ovet illalla sulkeutuivat. Viereisissä huoneissa oli kaverit. Sen jälkeen ne menivät opiskelijakämpille ja kuuntelivat musiikkia, puhuivat ja soittelivat lisää.

Koululla vieraili runoilija, joka opetti tekstien tekoa. " Olkaa rohkeita ja olkaa totta! Jos teidän teksteissä purjeet kyntää merta, on tilanne todella huolestuttava"- runoilija sanoi. Kaikki oli samaa heimoa - intohimoista ja pelkäämätöntä. Muistan, mitä se tyttö elämästä mietti. Jos musiikista tai tekstien kirjoittamisesta ei tulisi  elämän keskipistettä ja isointa juttua, elämä olisi mennyt hukkaan.  Todellinen ja vilpitön ajatus.

Muutamia vuosia soittaminen kulki mukana ja sitten se jäi. Jotain pientä siitä oli välillä havaittavissa -elämän reunamilla- ei läheskään keskellä. Ei isona juttuna. Oli kaikkea muuta tärkeää.

Tekisi mieli palata tytön luo ja sanoa  sille, että ei elämä hukkaan ole mennyt, turhaan huolehdit. Mutta minun ei tarvitse. Sen kuitenkin haluan sanoa tytölle, että jos sielu ja sydän on viritetty joillekin taajuudelle, ei se taajuus koskaan katoa. Sen läpi katsoo kaikkea elämässä. Toisaalta ei sitäkään ehkä tarvisi sanoa, kyllä tyttö sen jossain sisällään tiesi.

Nyt tulen voimabiisi- teemaviikkoon ja vuoteen 2017. Oudolla tavalla vahva, hauras ja rento  J. Karjalaisen Stindebinde. Vähän riipaiseva kappale. Se on voimabiisini nyt.

Se on sitä tällä hetkellä siksi, että muutama viikko sitten soitimme sen neljän terapeuttiystävän kanssa yhteisessä illanvietossa.  Soittaminen oli seurausta monen vuoden kypsyttelystä ja leikkisästä unelmoinnista. Iltaa edelsi lukuisia kysymyksiä itselle: Onko oikeasti kaikella aikansa ja pitääkö osata luovuttaa? Voisiko vaan olla aikuinen ja elää aikuisen elämää?

Ja mitähän tekemistä sillä on aikuisuuden kanssa?  Sitten, ihana arkipäiväisyys ja luonnollisuus palasi. Ihan kuin kapulat olisi aina kulkeneet repussa  -kaikki nämä vuodet. Kulunut, mutta lämmin ajatus "kotiin paluusta" kuvaa parhaiten oloa. Löysin taajuuden ja löysin takaisin taidelukion tytön luo. Tai se löysi minut, ihan kummin vaan.  Ja löysin kaverit - eri kaverit kuin silloin, mutta samasta tutusta ja rakkaasta heimosta. Kiitos heimoveljille- ja siskoille. Kiitos  musiikille, sanoille ja intohimoiselle runoilijalle. Ja kiitos Stindebindelle.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minun ja rakastettuni tarina lepää musiikin vuoteella, on musiikin pieluksiin pedattu ja soi lauluja. Silloin alun hämärässä, kun ei tuntunut löytyvän selkeitä ajatuksia, löytyi paljon musiikkia, joka osui ja kannatteli. Musiikki antoi vastauksia ja johdatteli.

Me olemme jakaneet keskenämme kymmeniä ja satoja musiikkikappaleita. Miksi juuri ne valikoituivat, joita lähettelimme toisillemme, kertoo meistä kahdesta. Jakamalla musiikkia keskenämme jaoimme mieltymyksiämme ja sitten toisaalta myös sisintä itseämme, ja siksi myös haaveitamme ja tuntojamme toisillemme.

Kaikista niistä biiseistä tuli tämän rakkaustarinan soundtrack. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna tein kahdestakymmenestäneljästä ensimmäisenä jaetusta kappaleesta tupla-cd:n ja laitoin sen lahjojen joukkoon.

Sitä on aika hätkahdyttävää kuunnella nyt. Viisi ja puoli vuotta sitten jaettu musiikki ontunteikasta, hellää ja intiimiä, ja avointa ihan sulalle rakastumiselle ja rakkaudelle. Siinä on monta kauneimmista kappaleista, jotka tiedän.

Jotkut hetket, joina kuuntelin ensimmäistä kertaa sähköpostiin tulleen linkin päässä olevan musiikin, ovat jääneet unohtumattomina mieleen. Emma Salokosken Veden alla -kappaleen kuuntelin työpaikan portaikossa; oli kirkas valo, jyrkät varjot ja minä olin kauhean liikuttunut. Rintaa puristi se musiikki ja sen lähettäjä.

Yhden kerran istuin pöydän ääressä ja puristin sen reunaa molemmin käsin. Silloin kuuntelin tätä.

Joan as Police Woman lauloi niin huimausta herättävällä äänellä. Ja sen kappaleen sanoista tuli minun elämäni todellisuutta.

”Be reckless with me, ’cos I’m real life. And you’re real life. And we’re real life.”

Kun kuuntelin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa, se oli minulle jonkinlainen järkyttävän syvä kysymys. Se jäi soimaan kaiken taustalle, eikä häipynyt. Nyt se on minulle rakkauslaulu sille, mihin aloimme ja keitä meistä on tullut ja mitä kohti kuljemme.

Musiikilla on melkein sama voima kuin rakkaudella, koska rakkaus lataa sen merkityksellä.

Bruce Springsteenillä on No surrender -kappaleella mahtava säe, jossa hän toteaa, että ”me opimme kolmen minuutin biisistä enemmän kuin koskaan opimme koulussa”. Tietyssä mielessä ajattelen niin itsekin: hyviin biiseihin kytkeytyy sellaisia avainkokemuksia ja kuulemishetkellä olennaisia elämänsisältöjä, että yksi biisi voi tuntua kertovan kertoa omasta elämästä enemmän kuin lähes mikään muu.

Kuuntelen tuota Real Lifea nytkin, ja kun kuuntelen, iho alkaa kihelmöidä, hengitys tihenee. Rakastumisen tunne. Tuhansia kuvia mielessäni. Suloinen rakastumisen tunne.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

“I’ll love you with all the madness in my soul…” Sain joululahjaksi Bruce Springsteenin omaelämänkerran (kiitos, sisko!) ja olen ahminut sitä mielenkiinnolla.

Lukiessa palautui vähä vähältä mieleen, kuinka syvällisesti Brucen levyt ja musiikki vaikuttivatkaan minuun varhaisessa nuoruudessa, 13-vuotiaasta alkaen. Monenlaisetkin jutut siinä vaikuttivat, mutta erityisesti palavuus ja kiihko, joka tuntui vakavalta ja todelliselta.

Ne olivat samalla niitä aikoja, jolloin aloin katsella itseäni entistä tarkemmin, havainnoiden ja miettien, että tällainen minä olen. Millainen sitten? Huomasin olevani muun muassa voimakkaasti tunteva ja kiihkeä ja eläytymiskykyinen. Ne laulut olivat lupaus siitä, mitä elämä voi olla.

Joitain lyhyitä elämänjaksoja lukuun ottamatta, joina koetin vastoin luontoani ja menestyksettä olla stoalaisen tyyni ja hillitty, olen arvostanut ja vaalinut myrskyisästi aistivaa sisimpääni.

Rakkauden suhteen tuo asia tosin teki minut nuoruudessa levottomaksi. Minä myrskyilin jo itse ja mielikuvitukseni oli lentäväinen; pelkäsin, että jos olisin rakastunut aivan päätä pahkaa, koko minuus olisi kadonnut kuohuihin ja tyrskyyn. Sellaiset epätoivoiset rakkaudet, jotka lauluissa toteutuivat sydän karrella, kiehtoivat minua kyllä, mutta aluksi juuri musiikin ja elokuvien ja kirjojen suodattamana.

Sitten kun rakastuin ja rakastin, myrskyisää se kyllä olikin. Tuntui kovasti ja paljon. Toisen ja oman itsen kohtaaminen jäi aina kuitenkin keskeneräiseksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että nuorena tosiaan oli vielä aivan kesken.

Ihminen on sisäisesti teini pitkän aikaa. Lopulta saattaa aikuistua. Jos aikuistuu, voi rakastaa ihan kokonaan. Se ei tarkoita, että myrskyisyys ja tuntevuus vähenisivät. Oikeastaan päinvastoin. Aikuistuminen on merkinnyt minulle sitä, ettei tarvitse enää peljätä oman minuutensa puolesta. Voi tuntea kaikki tunteensa aivan identiteettinsä syvyyksissä saakka. Temperamenttierot ja elämänkohtalot lienevät syitä siihen, että jotkut arvostavat enemmän tyyneyttä ja toiset myrskyä, yhdet rauhaa ja toiset eläväisyyttä.

Minulta nuorena kuullut laulut eivät ole jääneet taa. Ne ovat kulkeneet aina mukanani. Morrisseytä mukaillen, lauluja, jotka saivat kyyneliin ja pelastivat elämäsi, et unohda. Minä olen elänyt elämäni tuntien sisäistä yhteyttä dramaattiseen ja tunteelliseen, etsien vastinetta mielikuvilleni ja kokemusteni painolle.

Kun ajattelen, miten olen elänyt, se on ollut etsimistä: olen etsinyt paikkaa ja tilaisuutta olla niin tunteva kuin minussa aistia riittää. Elämän keskellä sellainen sitten lopuksi aukesikin, yllättäen. Tämä rakkaustarina, jota nyt elän, oli kuin monen monien laulujen summa.

Rakastavaisten matka kulki takakujien kautta valoon ja tästä tuli myös parisuhde. Parisuhteiden pitäisi toimia aika lailla samalla tavalla kuin aikuisuuden: hyvä parisuhde tukee ihmistä sellaisena persoonana ja sellaisin piirtein kuin hän on. Saa kukoistaa ja kasvaa omana itsenään.

Kun rakastettuni alkoi aikanaan katsoa minua, kirjoittaa minulle ja flirttailla kanssani, sanoin että kohta saattaa käydä niin, että sytyn hänestä kokonaan, ja sitten sydämeni palaakin kuin polttouuni. Ja niin se palaa. Katsahdan rintaani, ja siellä tuo tuli kohisee. Minä kohisen.

Aluksi oli 13-vuotias poika ja kiihkoisia rock-biisejä elämästä ja rakkaudesta. Silloin aavistelin, nyt elän. Nyt kaikki hanat ovat auki ja se nyt tuntuu oikealta ja hyvältä.

Oh oh, come take my hand
We're riding out tonight to case the promised land
Oh oh oh oh, Thunder Road

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat