Kirjoitukset avainsanalla Parisuhde

Sulje puhelimesi, padisi ja tietokoneesi. Ota kuppi kuumaa ja istu rakkaimpiedi kanssa alas. Olkaa yhdessä, ihan rauhassa. Kuva: Nicole Honeywill, Unsplash

Elämä ja arki voivat olla joskus täynnä kiirettä ja stressiä. On suuria tunteita, paineita ja haasteita. Puhelin piippaa ja koko ajan täytyisi olla saavutettavissa. Työt saattavat valua kotiin tai vapaa-aikakin muuttua akataulutetuksi kaaokseksi. Juostaan paikasta toiseen tai näpytellään menemään kunnes lamaantuneena romahdetaan sänkyyn tai sohvan pohjalle. Kumppani jää lähes huomiotta, luultavasti itsekin sekä mahdollisesti muutkin perheenjäsenet. Se kaikki taas lisää stessiä ja mahdollista syylisyyden tunnetta entisestään. Entä jos silloin, entä jos nyt, laittaisitkin sen kaiken tauolle?

Takanani on pari monin eri tavoin raskasta viikkoa ja viime päivinä olen erinäisistä syistä huomannut olevani puhelimella alinomaan. Kuvitellut, että se tarkkaaminen saisi stressin, huolet, paineet ja laukkaavat ajatukset rahoittumaan. Väärässähän minä siinä olin. Niinpä tänään suljin puhelimesta ilmoitukset ja siirsin eniten vilkuillut sovellukset kaikista kaukaisimmalle välilehdelle. Läppärin jätän hyllyyn ja velvollisuudet siirrän paperille kirjartuna ensi viikkoon. Pistän kaikki paineet, velvollisuudet ja kaaokset hetkeksi tauolle. Ansaitsen sen. Suhteeni asaitsee sen.

Stressaantuneena, uupuneena ja kaikenlaisten puuhien ja tunteiden keskellä ei useinkaan pysty olemaan parasta itselleen tai muille. Joskus ei edes erityisen hyvä. Huonoja hetkiä saa olla eikä aina todellakaan tarvitse olla täydellinen. Joskus kuitenkin ansaitsemme tauon. Sanoisin, että jopa useammin kuin uskommekaan. Tauon niistä paineista, jotka siirtävät meidät pois itseltämme sekä tärkeiltä ihmisiltämme stressin, kiireen ja poissaolon maailmaan. Ansaitsemme aikaa, jolloin voimme olla läsnä itsellemme sekä toisillemme. Ilman mitään muuta.

Mitä jos tänään siis laittaisitkin puhelimesi ilmoitukset pois, sovellukset piiloon, velvollisuudet kalenterin väliin ja laukkuun sekä kaikenlaiset murheet myöhemmin käsiteltäviksi? Mitä jos hetken keskittyisit vain itseesi, rakkaimpiisi ja teille tärkeisiin asioihin? Pienen hetken, tämän illan tai vaikka koko viikonlopun ajan. Olet ansainnut sen. Suhteenne on ansainnut sen.

Hiljentyvin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Niinpä! Hieman oon miettiny, että josko jättäisikin piiloon tyystin. Käy itse katselemassa, kun siltä tuntuu tai tarve vaatii. Kuinkakohan paljon energiaa oikein jäisikään kaikkeen muuhun.

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Lapsena kuulin usein etelä-pohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjolaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.

Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.  

Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.

Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme. 

Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.

Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa. 

Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?

Hetkinen!  Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: - On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jr Korpa, Unsplash

Olen viime aikoina, omia ja läheisteni eroja miettiessä, pohtinut, että ovatkohan kaikki merkitykselliset erot aina kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa erotaan konkreettisella tasolla ja vasta myöhemmin jollain syvemmällä tunnetasolla. Ensin toteutetaan ero ja vasta sitten sisäistetään se.

Olen ollut sekä jättäjä, että jätetty. Olen myös seurannut sivusta niin jättämisiä kuin jätetyksi tulemisia. Erityisesti kovin merkityksellisten suhteiden kohdalla tuntuu usein tulevan, niin jätettynä kuin jättäjänä, tovi varsinaisen eron jälkeen, ikään kuin eron toinen aalto. Tuossa eron toisessa aallossa tai vaiheessa alkaa vasta oikeasti sisäistämään eron merkitystä syvemmällä ja konkreettisemmalla tasolla. Ymmärtämään, ettei kyseessä ole tilapäinen ratkaisu tai yhteinen näytelmä vaan jotain, joka on todella tapahtunut ja joka saattaa mitä luultavimmin olla pysyvää. Tajuaa mitä kaikkea se merkitsee.

Jätettynä on luullut jo prosessoineensa eroa varsin pitkälle. Luullut suurimpien kipujen jääneen jo taa. Kysyttäessä voisi vaikka vannoa, että on aidosti sisäistänyt sen mitä juuri on tapahtunut. Kunnes se sitten iskee. Eron toinen vaihe. Oivaltaa, että onkin pitänyt syvällä sisimmässään elossa haaveita, joissa palataan yhteen tai ajatusta, ettei tämä kaikki olekaan totta. Tajuaa kuinka ne kaikki lopulta murskautuu. Joutuu päästämään irti. Oikeasti. Vaikka on luullut kerran sen jo tehneensä. Joutuu luopumaan uudestaan jostain, josta ei tiennyt pitäneensä kiinni. Tajuamaan mitä ero todella tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla.

Jättäjänä on luullut miettineensä kaiken läpi kotaisin ties kuinka monet kerrat. Olevansa varma. On haastanut itsensä kysymyksillä ja mielestään sisäistänyt eron lopullisuuden. Päättänyt, että on valmis päästämään irti. Luullut sen jo tehneensäkin. Itkenyt, surrut ja saanut itseään kasaan kunnes huomaa, että on pitänyt sittenkin kiinni vielä jostain. Kiinni ajatuksesta, että ehkä joskus kuitenkin. Toiveesta, ettei tarvitsisi ajautua kauemmaksi, hetkeksikään, vaikka joutuukin eroamaan. Unelmasta, ettei jäisi tyhjän päälle. Turvaverkosta, vanhoista haaveista tai tottumuksesta. Kenties huomaamattaankin on pitänyt kiinni, kunnes jossain vaiheessa se iskee vasten kasvoja. Täytyy hyväksyä ratkaisujensa lopullisuus. Kohdata se minkä oli valmis kohtaamaan. Hyväksyä mitä ero tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla ja päästää irti. Oikeasti.

Eron toinen aalto sattuu ja suututtaa. Tuntuu julmalta astua toipumisessa taaksepäin. Turhauttaa joutua itkemään uudestaan. On kivuliasta käsitellä asioita, joiden luuli jo olleen selviä. Ja kaiken todellisen kokoluokan oivaltaminen sekä suhteesta yhä vahvempi luopuminen satuttaa. Se riipii sydäntä ja pelottaa. Kuitenkin kenties tarvitsemme sitä. Kenties merkityksellisten suhteiden päättyminen on jotain niin suurta ja kipeää, ettemme voi ottaa sitä kantaaksemme kerralla. Kenties ensin täytyy itkeä itse tapahtuman sekä siinä hetkessä käsiteltävät kivut. Toipua niistä ja vasta sitten, kun on jälleen voimaa, joilla toipua tuskista sekä taistella, niin vasta sitten puristua eron mahtipontisuuden sekä lopullisuuden alle. Rikkoutua monta kertaa, jotta voisi kuitenkin lopulta toipua kokonaan.

Pohtivin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Oleg Laptev, Unsplash

Joskus puhutaan kuinka entisten suhteiden kivut tai sotkut saattavat ikään kuin tuoda entiset kumppanit mukaan suhteeseen. En kuitenkaan usko ongelman rajoittuvan vain entisiin kumppaneihin. Suhteeseen saattaa ilmestyä myös perhe, ystävät, työtoverit, ihastukset tai vaikka koko yhteiskunta. Enkä usko sen liittyvän vain kipuihin tai sotkuihinkaan. Kyse voi myös olla mielipiteistä, odotuksista, ohjeista, säännöistä tai arvoista.

Yksi toivoo suhteeltamme yhtä ja toinen toista. Kolmas kertoo kuinka sen pitäisi näyttää joltain ja neljännen mielestä joltain aivan muulta. Joku tahtoo antaa ystävällisen neuvon kuinka asiat täytyy hoitaa ja toiset ovat aina muistaneet opettaa millainen on se ainoa oikea tie. Meidän kaikkien suhteille kohdistuu erilaisia paineita, odotuksia, neuvoja ja oletuksia. Ne kohdistetaan suoraan meille tai yleisesti kaikille. Ne saatetaan sanoa suoraan tai välillisesti. Ne on voitu osoittaa jo kauan ennen suhteiden alkua tai vasta sen aikana. Ne kaikki voivat kuitenkin olla omiaan vaikuttamaan suhteisiimme. Vaikuttamaan siihen, miten itse sen koemme ja kuinka itse siinä toimimme.

Tuskin monikaan tahtoo pahaa kertoessaan vain tietyntyylistä tarinaa siitä millaisia suhteiden tulisi olla. Kertoessaan kuinka ne muodostuvat, miltä niissä tuntuu, kuinka niissä toimitaan, miten niihin tulee suhtautua ja kuinka tuon kaiken tulee tapahtua juuri tietyillä tavalla. Kuitenkin joskus nuo ihmiset tulevat tuolla kaikella niin syvälle ihon alle, ettemme enää pääse heidän sanoistaan eroon. Unohdamme suhdetta muodostaessa miettiä mitä itse koemme, tunnemme ja ajattelemme. Mitä toivomme ja kuinka kaikkeen suhtaudumme. Sen sijaan kuulemme meille omaa narratiiviaan kertoneiden ihmisten äänet. He ilmestyvät suhteemme arkisiin, helliin ja kiperiin hetkiin. He puhuvat äänellämme, toimivat kauttamme tai huutavat sisällämme. He luovat rajoja, ohjaavat sekä muovaat meitä ja suhdettamme. He ilmestyvät osaksi suhdettamme. Ja näin siinä ei ole vain me, jotka suhteeseen ryhdyimme vaan myös kaikki he, jotka sitä välillisesti ohjaavat.

Antaessamme vallan sisällä huutavien läheistemme, ympäristön tai yhteiskunnan äänelle, päästämme heidät myös helposti suhteeseemme sisään. Osaksi aamupalapöytäämme, suukkojamme sekä riitojamme. Ja mitä enemmän kuuntelemme vain heitä itsemme sijaan, niin sitä suuremman tilan he vievät. Ja mitä useammassa asiassa ja mitä useammalle äänelle tilaa annamme niin sitä pienemmäksi käy oma tilamme. Joskus voi lopulta kotimme kaikki nurkat olla jo niin muiden kertomien ohjeiden, odotusten sekä vaatimusten täyttämiä, ettei suhteen oikeille osapuolille ole siellä enää sijaa. Voimme huomata pitävämme yllä kaunista tarinaa, joka ei enää ole kuitenkaan meidän omamme vaan niiden kaikkien äänien, joille annoimme vallan.

On vaikeaa toimia toisin kuin on neuvottu, käsketty tai odotettu. Antaa äänien pauhata ja oppia hiljentämään ne. Kuitenkin uskon, että sitä vaikeutta tärkeämpää on aidosti pysähtyä kuulemaan mitä itse siitä kaikesta ajattelet. Rakentaa niiden suhdetta, jotka suhteeseen ovat ryhtyneet. Jottei päätyisi ajamaan suhteen aitoja osapuolia lopulta nurkkaan, luomaan vain muiden sanoittamaa kaunista harhakuvaa tai jotta ääntenkin mukaan toimiessa voisi tietää sen tulevan myös omasta itsestään.

Rakentavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat