Kirjoitukset avainsanalla Parisuhde

Joskus kohdalle osuu joku, jonka kanssa vaan automaattisesti kulkee samaa matkaa. Kuva: Everton Vila Lurnd, unsplash

Ystäväni kyseli viime keväänä kuulumisteni yhteydessä, että miltä elo nykyisen kumppanini kanssa on tuntunut. Mietin hetken ja lopulta tiivistin sen sanoen: "Tuntuu kuin kaikki elämässä olisi ennallaan, mutta samaan aikaan kaikki olisi myös enemmän kuin koskaan ennen." Kaikki tuntuu samaan aikaan niin tutulta ja luontevalta, mutta kuitenkin myös uudelta ja kokonaisemmalta. Sitä on ollut vaikeaa käsittäkään. Oikein kumpaakaan.

Minun ja tyttöystäväni yhteiselo löysi omia tapojaan ja raiteitaan oikeastaan jo ennen kuin se oli edes kunnolla alkanutkaan. Palaset putosivat paikoilleen niin luontevasti, että on pitänyt yhä uudestaan tarkistaa, ovatko ne tosiaan siellä vai kuvitteleeko vain. Totesin joulukuussa yhteisellä matkallamme, että tyttöystäväni kanssa matkustaminen on kuin matkustaisi yksin. Hän nauroi, ettei tiedä kuuluisiko kiittää vai loukkaantua. Painotin sen olevan ehdottomasti kohteliaisuus. Monien ihmisten kanssa nimittäin viihtyy ja tahtoo viettää aika. Useiden kanssa on myös mukava matkustaa, mutta minulle ainutlaatuisin vapauden ja levon tunne on kuitenkin syntynyt aina vain yksin matkustaessa. Tyttöystäväni kanssa huomasin kuitenkin tuntevani sen saman. Päädyin jälleen myös haastamaan, että voiko yhteiselo todella olla näin luontevaa vai onko kumppanini sittenkin päätynyt vain liiaksi mukautumaan minun mieleni mukaan. Kuitenkin jälleen kaiken penkomisen alta löytyivät vain palat, joiden on hyvä olla vierekkäin.

Palaset putosivat paikoilleen niin luontevasti, että on pitänyt yhä uudestaan tarkistaa, ovatko ne tosiaan siellä vai kuvitteleeko vain

Nyt näin jälkikäteen voisin muovata hieman kommenttia, jonka tyttöystävälleni matkallamme sanoin. Hänen kanssaan matkustaminen on kuin matkustaisin yksin. Kuitenkin yhdellä erolla. Varsin merkittävällä. Nimittäin silloin en ole yksin. Olen hänen kanssaan ja se tekee kaikesta vielä kaksin verroin kauniimpaa ja hienompaa. Se on ilmiö, jonka hän tekee todeksi kaikilla elämäni osa-alueilla. En iloitse vain itse vaan saan myös jakaa iloni hälle. Enkä iloitse vain siitä mistä iloitsen vaan myös niistä hetkistä ja asioista, joista hän iloitsee. Iloitsen hänestä ja hänen ilostaan. Sama tapahtuu myös kiitollisuudessa, vaikuttumisessa sekä kaikessa muussa hyvässä ja kauniissa mitä elämä tuo tullessaan. Surua, pelkoa tai huolta en myöskään joudu kokemaan yksin. Saamme jakaa ne toisillemme, mutta myös vuoroin löytää toisistamme syyn olla vahvoina sekä jaksaa. Olemme ydessä enemmän. Onnistuessaan saavuttaa tavan olla yhdessä täysin kokonaisina ja viemättä tilaa itseltään tai toisiltaan, voivat ihmiset lopulta kasvaa itseään ja summiaan suuremmiksi. Oikeiden ihmisten välille, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla muodostuneet sopivat ihmissuhteet pitävät sisällään jotain sellaista, jonka on mahdollista kasvattaa heitä sekä elämää heidän ympärillään.

Kuitenkin jälleen kaiken penkomisen alta löytyivät vain palat, joiden on hyvä olla vierekkäin.

Luonnollisuus ja yhteensopivuus eivät kuitenkaan tarkoita täydellisyyttä. On myös sellaista jossa olemme joutuneet, joudumme sekä tulemme joutumaan tekemään töitä sekä etsimään kompromisseja. Saamme muovata sekä hioa toisiamme. Kasvamme sekä kasvatamme itseämme, toisiamme ja elämäämme yhdessä suhteessa toisiimme. Olemme kokonaisessa suhteessa myös haasteineen ja kasvunpaikkoinen. Se ei kuitenkaan vie luonnollisuutta pois, vaan voi ennemminkin muodostua myös osaksi sitä.

Luontevalta tuntuvan kumppanin rinnalla voi elämäsi päätyä pysymään samaan aikaan tuttuna ja kasvamaan silti suuremmaksi. Hänen rinnallaan voi joskus päätyä myös miettimään voiko moinen suhde olla totta ollenkaan. Kuitenkin tahoisin kannustaa mieluummin keskittymään suhteesta nauttimiseen, iloon ja kiitollisuuteen kuin epäilyyn ja pelkoon. Hän on siinä, te olette totta ja sinä olet todellakin sen ansainnut. 

Kiitollisin terveisin, Mio

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Yle

Vain elämää- sarja on mainio. Arvostan sitä, että suositut artistit avaavat myös elämänsä vaikeita asioita. . Kun menestyneillä julkkikisillakin on elämän varjopuolet,  on jotenkin helpompi katsoa myös oman elämän vaikeuksia.  Syviä tunteita on jokaisella, moni on vain tottunut peittämään ne: Piilottelemaan kaikista kauneimman ja tärkeimmän osan itsestään. Hullua.

Viime perjantaina Ville-Gallen Pysy aina pikkuveljenä teki  minuun vaikutuksen. Ville-Galle kertoi, että välit pikkuveljeen ovat poikki ja hän kaipaa veljeään. Katsojana tuli sellainen olo, että toivottavasti pikkuveli kuuntelee tämän ja välit korjaantuvat. 

Biisin myötä mietin omia sisaruksiani ja omia lapsiani - noita tappelupukareita. Tapaan sisaruksiani liian vähän ja ikävöin niitä aikoja, kun lapsena kinastelimme, kuka sai eniten karkkia. Vaikka olin muuten huono puolustamaan itseäni, sisaruksille sain sanottua, ettei tämä ole reilua. Sisarussuhteet opettavat meille puolustamista, kateuden sietämistä ja jakamista (toki paljon muutakin). Myös sietämään ulkopuolisuutta ja erillisyyttä, jotka ovat itseasiassa aika tärkeitä asioita. Kaikissa piireissä ei voi olla sisällä ja parisuhteessa on väistämätöntä olla myös erillinen yksilö.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa. Terapiatyötä tehneenä olen huomannut, että tämä on itseasiassa aika yleistä: Ihmiset pariutuvat sisarustensa ikäisten ihmisten kanssa. Merkillistä, sillä ei kai ihmisen iällä nyt luulisi olevan niin suurta merkitystä. Muutenkin on kiinnostavaa havainnoida muistuttaako kumppani muiltakin ominaisuuksiltaan sisaruksiamme. Se mihin on tottunut, siihen me helposti hakeudumme. 

Lastensa tappeluiden selvittämistä kyllästyneet vanhemmat voivat olla iloisia siitä, että lapsella on joku jonka kanssa kinastella. Riidat myös usein lähentävät - tai ainakin silloin kun ne selvitellään ja pyydetään anteeksi. Koska lapsuuden riitelymallit usein toistuvat aikuisuuden parisuhteissa, olisi siksikin tärkeää oppia riitelemään jo lapsena, oppia sopimaan jo lapsena ja oppia jotenkin osoittamaan, että olet minulle tärkeä. Painiminen esimerkiksi on hyvä tapa päästä lähelle ja ottaa rennolla otteella mittaa siitä, kumpi meistä voittaa tänään. Siinä saa myös hyvän fyysisen kosketuksen ja oppii sietämään ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Luonteva fyysinen kontakti ja  läheisyys ovat yksi elämän suurimmista voimavaroista ja stressin poistosta. Kyky olla lähellä toista ei kehity, jos ei ole ketään ketä lähellä voi olla. 

Kiitos sisarukset kun tappelitte mun kanssa silloin joskus!

 

Lämpimin terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Minua ihmetyttää se, miten eroamisesta puhutaan. Että nykyään erotaan liian helposti. Minusta tuo ei pidä lainkaan paikkaansa. Eropäätös on tavallisesti hyvin pitkä ja kipeä prosessi. Harva haluaa luovuttaa ja hypätä tuntemattomaan.

Uuteen elämänvaiheeseen on pelottavaa astua, koska tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Jokainen joka on päättänyt luopua huonosta työpaikasta, parisuhteesta ja niin edelleen, tietää, miten hirvittävältä tuntuu se tunne, kun tietää, ettei vanhaan voi jäädä, mutta uusi pelottaa hirvittävän paljon. Ja mitä jos teenkin väärän päätöksen, sitten vasta harmittaa ja kaduttaa.

Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden.

Uuteen astumista harkitseva tietää myös, että päätös joka kielii usein itsensä pelastamisen tarpeesta, saattaa satuttaa muita ja hajottaa merkittäviä rakenteita, tästä esimerkkinä ydinperhe. Syyllisyys voi olla kova ja sekin estää tekemästä päätöstä. Ja huoli muista. Miten tuleva, entinen puoliso pärjää, miten lasten käy, joutuuko joku tekemään paljon töitä siksi, että lähden. Näitä kysymyksiä päätöstä harkitseva ja tekevä usein tekee.

Ja sitten vielä sekin, että miten itsen käy. Kun etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti. Jokainen isompi menetys on kuin kuolema. Ihmismielellä on taipumus kiinnipitämiseen.

Etukäteen ei voi tietää, miltä itsestä lopulta tuntuu, kun astuu sillalle, joka kuljettaa uudenlaista elämää kohti.

Pidämme kynsin, hampain kiinni tutusta ja (ainakin näennäisesti) turvallisesta emmekä millään luopuisi ja päästäisi irti, koska tiedämme, että päätöstä seuraava tunneskaala uhkaa suistaa tasapainosta. Pidämme hyvin tiukasti kiinni tutusta, vaikkei tuttu tekisi hyvää. Mieli haluaa melkein epätoivoisesti olla hyväksymättä tosiasioita. ”Tiedän kyllä (järjellä), mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, mutta en halua hyväksyä tai pysty hyväksymään tätä”.

Se millaisia olemme temperamentiltamme, taustaltamme ja aikaisemmilta kokemuksiltamme, vaikuttaa paljon siihen, miten helppoa tai vaikeaa luopuminen on. Tutusta luopuminen, astuminen tuntemattomaan voi olla todella vaikeaa. Suru ja tuntematon tulevaisuus pelottavat joskus niin paljon, ettei meinaa millään pystyä päästämään irti. Takertuminen niin sanottuun turvasatamaan on joskus käsittämättömän vahva. Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Moni meistä uskoo, toivoo ja tekee kaikkensa ennen kuin on sisäisesti valmis päästämään irti.

Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle

Minulta kysytään usein sitä, milloin päätös pitää tehdä. Olen nähnyt eniten sitä, että päätös kypsyy hitaasti ja yhtäkkiä yllättäen se voi olla valmis.

Ehkä me ihmiset jollain tasolla tiedämme, että jotain elämässä on kuolemassa ja reagoimme siihen. Mitäpä jos asioilla onkin aikansa ja paikkansa? Mitäpä jos? Mitäpä jos joidenkin asioiden kuuluu antaa kuolla? Ilman kuolemaa ei voi syntyä uutta. Ihminen on siitä hassu olento, ettei se usko uuden kasvun voimaan. Tai kyllä, sitten kun kivulias matka on tehty. Ei voi syntyä uutta, jos ei ole tilaa uudelle. Surun yksi tarkoitus on raivata tilaa uudelle. Tunteiden ja tyhjän tilan ja siihen liittyvän yksinäisyyden kohtaaminen ja kokeminen vain on hankalaa ja kipeää.

Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan ihan uutta suhdetta.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että ne asiat joiden on tarkoitus kuolla, kuolevat ja niiden joiden tulla takaisin, tulevat kyllä takaisin. Tarkoitan tällä siis parisuhdetta. Eropäätös voi joskus tarkoittaa sitäkin, ettei eroakaan ja lähdetään yhdessä luomaan (ammattiapuun nojaten) ihan uutta suhdetta. Mutta siihen tarvitaan ilman muuta kaksi, yksin ei kahden suhde rakennu uudeksi ja toimivaksi. 

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sysksy tuo mukanaan arjen sekä mahdollisuuden vaikka puuhata kotiaskareita yhdessä liian suurissa neuleissa ja villasukissa. Nekin voivat olla yhteisen arjen onnenhetkiä. Kuva Dan Gold, Unsplash

Syksy on täällä taas ja sen myötä myös arki. Ihana ja arvokas arki. Moni pelkää arkea, erityisesti parisuhteessa. Sen mahdollisesti toistuvaa monotonisuutta ja yllätyksettömyyttä. Minä kuitenkin rakastan arkea ennen kaikkea parisuhteessa.

Lomat ja matkat ovat ihania. Yksin sekä kumppanin kanssa. Arki on kuitenkin se, jota parisuhteesta olen aina eniten kaivannut, kun en ole sellaisessa ollut. Oikein sellaista tavalliseksi ja ihanalla tavalla tutuksi muodostunutta arkea. Rakastan niitä hetkiä, kun istutaan eri puolilla huonetta omia puuhaillessa. Rakastan sitä tunnetta, kun huitelen omilla menoillani, mutta tiedän, että hän on siellä jossain. Hän on osa elämääni tänäänkin, niin kuin minä myös hänen. Rakastan sitä, kun toista ei tarvitse enää jännittää ja hänen olemassaolonsa tuntuu ihastuttavalla tavalla lähes itsestäänselvältä.

Kenties se on jossain määrin juuri se itsestäänselvyys, joka arjessa joskus pelottaa. Se, että toinen alkaa pitämään minua, tai minä häntä, niin itsestäänselvänä, ettei muista enää olla kiitollinen. Ettei pahimmillaan muista enää edes niitä syitä yhdessäoloon lainkaan. Ymmärrän sitä pelkoa, enkä voisi väittää, ettenkö joskus pelkäisi samaa itsekin. Näen kuitenkin useammin itsestäänselvyydessä vahvampana sen kauneuden. Vakan luottamuksen siihen, että toinen on siinä huomennakin. Ajatuksen, että olen hänet ansainnut samoin kuin hän minut. Tunteen, ettei tarvitse pelätä. Se on huojentavaa ja vapauttavaa.

Toinen arjen kauhu on varmaan tavallisuuden ja rutiinien tuoma tylsyys. Tunteiden mahdollinen harmaantuminen, kun aina ympäristö ei tarjoakaan uusia kokemuksia ja niiden tuomaa tunteiden ilotulitusta. Ymmärrän sen pelon oikein hyvin. Kaipaan itsekin elämääni alinomaan vaihtelua. Huomaan eläväni muutoksista ja uutuudenviehätyksen tunteista. En siis voi missään nimessä väittää, ettenkä pelkäisi arjen tylsyyttä joskus itsekin. Kuitenkin, juuri sen vuoksi että elän muutoksesta, luon elämääni alinomaan yhtä jos toista uutta. Arkeni parisuhteeni ympärillä ei koskaan näytä samalta kuin muutamaa kuukautta aiemmin. Se tuo väistämättä muutoksia myös suhteeseemme. Erilaisia tapoja jakaa sekä elää arkea yhdessä. Aina muutosten ei siis tarvitse syntyä juuri suhteesta ja sen muutoksista voidakseen tuoda muutoksia kuitenkin myös siihen ja sen mahdolliseen tunteiden tasaantumiseen.

Elän muutoksista ja tunteiden ilotulituksista. Parisuhteessa, siinä jokapäiväisen elämäni kannalta kenties lähisimmässä ihmissuhteessa, rakastun kuitenkin ennen kaikkea tavalliseen ja rutiininomaiseen arkeen. Se on kuin ankkuri muuten myllertävässä maailmassani. Siellä ihastun pysyvyyteen ja tasaisuuteen. Palan onnesta arkisten askareiden äärellä ja kietoudun tasaisuuteen, kuitenkin pyrkien pitämään samalla huolen siitä, ettei tukahduttava tunteiden tylsistyminen tai vaaralliseksi muotoutunut itsestäänselvyytenä pitäminen pääsisi hiipimään suhteeseen. Pidän kiinni itsestäänselvyytenä pitämisen kauneudesta, mutta muistutan itseäni myös siitä kuinka suhde on jokapäiväistä lahjaa, josta on hyvä olla kiitollinen ja, jonka eteen tehdä töitä. Annan muun elämäni vaihtuvuuden tuoda muutoksia myös suhteen arken sekä rakennen sille muutoksia yhdessä kumppanini kanssa. Suhteen ensimmäisissä hetkissä ja yhteisissä lomissa on oma kauneutensa, mutta arki on se, jossa suhde kasvaa kokonaiseksi. Se on se, missä suhdetta eniten todeksi eletään.

Ihan tavallisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat