Kirjoitukset avainsanalla tyhjyys

Lumen keskellä, tunturin suojassa ja hämärän sylissä oli hyvä sukeltaa syvälle. Kuva: Annele Rantavuori

Olen lomalla Lapissa ja ensimmäisenä työnä olisi mökin portaiden lumityöt. Aamulento painaa kuitenkin ja menen päiväunille. Homma lykkääntyy. Parin päivän päästä huomaan, ettei olisi kannattanut. Tamppaan nimittäin kulkiessani lumen tiukaksi matoksi portaiden päälle. Pakkasten helpottaessa se tulee jäätymään . 

Irrottaessani kovettunutta lunta mietin miten kevyt, pehmeä pakkaslumi voikaan kovettua näin paksuksi ja kovaksi. Kuinka helppoa olisikaan ollut putsata kevyt pakkaslumi heti portailta pois. Käykö näin myös ihmisten välillä? Kun asioita ei käsitellä ja kohdata, niin hyviä kuin pahoja, vaan työnnetään sivuun ja kätketään, niin se mikä olisi ollut kevyttä ja helposti hoidettavaa, muuttuu raskaaksi ja painavaksi, pahimmillaan vaaralliseksi ja jääkylmäksi. 

Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Olen viettänyt aikaa täällä mökillä äitini kanssa, joka rakennutti tämän mökin iäkkäänä lapsien ja lastenlapsien iloksi. Mökki on vaatinut häneltä käsittämättömän määrän työtä. Äidin tapa rakastaa oli teot, lahjat ja palveleminen. Kauniit sanat eivät kuuluneet niihin, paitsi vähän vieraammille. Sehän oli myös sitä sen ajan kasvatuskulttuuria, jossa pelättiin lasten ylpistyvän. Mikä siinä onkaan, että usein niille kaikkein läheisimmille on vaikeinta näyttää rakkauttaan?

Jo teininä kipuilin asiaa tädilleni ääneen: - Miksi äiti ei koskaan kehu meitä, vaan aina vaan muita. Palatessani tuohon hetkeen, järven rannalle luulen, että yritin sanoa: - Minusta tuntuu, etten riitä, että en ole tarpeeksi. Nyt mietin, jos en tuntenut riittäneeni hänelle, miten voisin ikinä tuntea riittäväni kenellekään. 

Muistan vieläkin hyvin tätini yllättyneen ilmeen hänen vastatessaan: - Ainahan se teitä  kehuu ja on niin ylpeä kaikista teistä. Tuntui hyvältä, että asia sanottiin ääneen, vaikka osa minussa sen tiesikin. Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista.

Palaan muistoissani äidin viimeisiin päiviin. Kukaan ei tiennyt, että ne olivat äidin viimeiset päivät talossa, joka oli hänen kotinsa yli kolmekymmentä vuotta. Mutta jokin minussa aavisti. Tiedän sen siitä, että olin edellisenä päivänä huutanut huoltani Jumalan puoleen ja kirjoittanut ylös sanat, jotka nousivat sydämelleni: Nämä ovat viimeiset päivät.

Äiti ei ollut enää oma itsensä. Tunnelma oli omituinen, mutta kummallisen läheinen. Aivan kuin hän olisi jo jossain muualla, kuin taivas olisi auki. Yhtäkkiä äiti sanoo lapsilleni: - Voi että mä rakastan teitä. Säpsähdän! En muista koskaan kuulleeni äidin sanovan niin kenellekään. Sen sanominen on ollut vaikeaa minullekin. Meillä kudotaan villapaitoja ja -sukkia, leivotaan kakkuja, ostetaan lahjoja ja kirjoitetaan kortteja. Joskus harvoin tiukassa tilanteessa sanotaan: - Kyllähän sä tiiät.    

Sitten hän jatkaa, lapsilleni edelleen: - Mutta tota teidän äitiä mä vasta rakastankin. 

Kyyneleet tulvivat silmiini. Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista. Avannut lukemattomista lahjoista ja tuntenut niinä väsyneinä illan hämärän tunteita, kun olemme yhdessä palvelleet toisia yhtä kodittomia. 

Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua.

Sanat murtavat minut. Äidin viimeinen lahja. Hän ei päässyt taivaan rauhaan ennen kuin oli sanonut tämän minulle. Sanat, joita olen odottanut kauan. Suhteemme on ollut niin läheinen ja niin vaikea. On ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt menemään kotiin tai olemme vain huutaneet toisillemme. Muutama kuukausi aikaisemmin hän läksytti minua erostani kuin lasta. Olen kuullut ankaria sanoja, jotka jo nuoren tytön mieli ymmärsi tulevan kaikuna jostain kaukaa, hyvin erilaisesta maailmasta. Silti ne satuttivat. 

Tämä itku on hyvää itkua, joka puhdistaa. Raskas fyysinen työ helpottaa. Koko kropassani tuntuva kipu auttaa ymmärtämään. Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua. Tämä on minun elämäni. Nämä haavat ja rosoiset reunat tekevät minusta minun. Erityisen ja rakastetun. Ikuisesti rakastetun.

“Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Ilm. 2:17

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Kuuntelin eilen Juha Tapion vanhan haastattelun uudestaan, jossa hän kertoo kappaleensa Rakastettu taustoista. Suosittelen!

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Sanoja yliarvostetaan. Kun äitini sairastui Alzheimeriin ja menetti lopulta sanat eikä aina muistanut edes nimeäni, hän tiesi kuitenkin aina, että rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Että tuo nainen, minä, hänen vuoteensa ääressä on hänelle rakas. Viimeinen katseemme oli täynnä rakkautta. En kaivannut sanoja, tiesin muutenkin.

Samoin kosketus kertoo luotettavammin rakkaudesta kuin sanat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat