Kirjoitukset avainsanalla pakeneminen

Kuva: pixabay

Ennen eroamme minun oli vaikea nähdä, miten suuri identiteettikriisi se oli ja on. Etukäteen mietin identiteettiin liittyviä ulkoisia asioita ja tietenkin tämän kaiken vaikutusta lapsiin. En tajunnut, miten suurien kysymysten kansaa tulisi painimaan sisimmässäni. Kuka olen? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minulle tärkeää? Mihin voimani riittävät? 

Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat esiin monissa muissakin elämän eteen tuovissa kriiseissä. Ajoittan tunnen voimakkaan halun vain paeta niitä. Kadota elämästäni. Valitsemisesta, jossittelustani, pitäiskö vielä - kysymyksistäni. On vaikea ymmärtää, miten vastuu itsestä, omista tunteista voi tuntua niin raskaalta. Mutta niin se vain on. Voi kun olisi rasittuneiden kesäsiirtolaa, jossa saada lomaa elämästään, vaatimuksista ja vaikeista tunteista! 

Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään.   

Viulisti Raakel Lingnell kertoi viikonloppuna koskettavasti omassa elämässään toistuvasta teemasta: itsensä unohtamisesta. Hän kuvaa sitä näin:  -Väkivaltaisessa suhteessa hylkäsin itseni, mutta myös suuren perheen arki antoi mahdollisuuden ohittaa omat tunteet. Kuka minä olen? Miltä minusta tuntuu? Noita kysymyksiä olen juossut karkuun ja kovaa koko elämäni.

Miksi itsensä kohtaaminen sitten on niin vaikeaa? Eihän se vaadi kuin pysähtymistä! Lemppariteologini, katolinen pappi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa itsensä kohtaaminen on. Katseen kääntyessä sisäänpäin emme useinkaan kohtaa tyyneyttä ja levollisuutta, mikä on mielikuvamme harmonisesta mietiskelijästä. Sen sijaan mielemme melskeestä nousee erilaisia sisäisiä ristiriitoja, vaikeita tunteita ja häpeällisiä ajatuksia. Ristiriitaa odotuksen ja todellisuuden välillä voi olla vaikea kestää. 

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel.

Raakel oli varmasti aivan Super siinä, mitä teki. Hän kuvaa hauskasti sitä, miten suurperheen äitinä kävely postilaatikolle oli sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tilanne oli tietenkin aivan eri, kuin väkivaltaisessa parisuhteessa nöyryytettynä ja alistettuna. Mutta sama vaikeus löysi tiensä tähänkin. Mietin, että ehkä kuitenkin äitiydessä ja lasten puolesta uhrautumisessa oli myös jotain parantavaa? Jotain vahvistavaa. Se vain meni liian pitkälle. Omia rajoja ei löytynyt.   

Tunteet eivät katoa kiireeseen eikä liikuntaan. Näinhän me helposti yritämme säädellä tunteitamme, hallitsemalla järjellä tai pakenemalla milloin mihinkin. Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään. Rajatusti "pakeneminen" on varmaan usein ihan viisas valinta. Juuri sitä lomaa oman mielen melskeeltä.

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel. Rasittuneiden kesäsiirtolana minulle toimii parhaiten kävely metsässä, marjojen ja sienten poimiminen. Saaliista viis, kunhan mieli rauhoittuu. Asiat ja tunteet asettuvat paikoilleen. Päätökset kypsyvät. Mieli lepää.

Toivovaisin terkuin, Annele 
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat