Kirjoitukset avainsanalla Päivi Nurmi

Joutilaiden hetkien viljely voi tuottaa kaivattua hyvää (Kuva: Pixabay).

Istun ekaluokkalaisen lapseni kanssa odotusaulassa. Lääkärikäynnin alkuun on vielä aikaa. Pienet jalat heiluvat mukavan maltillisesti vieressäni. Tunnelma vaikuttaa otolliselta ajatustenvaihdolle ja yhdessä jaetulle hetkelle. Älylaitteet olisivat vain tiellä. Päätän repäistä- eli ihan olla vaan. Hetken istumme hiljaa. Sovin itseni kanssa, etten ota puheeksi järkyttävän kuraisia kenkiä. Lausahtaisin sen kuitenkin moitetta äänessäni. Sitä paitsi, mistä minä tiedän kuinka lystiä lapsellani on ollut kenkiä sotkiessaan!

Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä.

Päätyseinän iso ikkuna saa meidät katselemaan samaan suuntaan. Tyttöselläni ei ole kipuja ja hän asettuu ihmettelemään pilviä. Se, miltä pilvet näyttävät mielikuvituksemme muovaamina hauskuuttaa meitä. Asemoin itseäni hetkeen, jonka keskelle mieleni pyrkii tuottamaan sitä, tätä ja tuota. Pilvet. Nyt katsellaan niitä. Pieni ihminen sanoittaa omaa pohdintaansa. " Toi yks pilvi näyttäis mun pehmopossulta, jos sillä olis vielä joku nenä". Se meidän koulun keittäjä kertoi tänään, että sillä on musta kissa." " Ai niin äiti, ne kirjavat sormikkaat kutittaa mua". Tekemisiin ja suhteisiin liittyy monenmoista oloa. Lapsi kutsuu minua kuulemaan, tätä kaikkea omaansa. 

Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä.

Joutilaisuuden hetkissä nousee pintaan sitä mille arjessa ei aina löydy tilaa. Pintaan päässeelle saatetaan tarvita vielä lisää huomiota. Kun jäsennämme olojamme, tajuamme olleemme tietyissä hetkissä vihaisia, surullisia, tyytyväisiä tai hämmentyneitä. Tunteiden kirjo on läsnä. Tavoitammeko mitä meissä tapahtuu ja miksi? Vaikeassa ei tarvitse möyhiä ja velloa - lupa sen olemassaololle on kuitenkin hyvä antaa. Toisaalta kupliva ilo voi tarjota nosteen, jonka turvin vaikeat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olot eivät olekaan tulleet jäädäkseen vaan ovat ohikulkumatkalla.

Katselen lastani. Mietin, miten monenlaisia uudistavat hetket voivatkaan olla. Nyt virkistyn verkkaisasta puheesta ja samasta ikkunasta katselemisesta. Lapseni tarvitsee katsettani, jolla ei mitata tai arvioida häntä. Muistutan itseäni tästä. Lääkäri on aikataulustaan myöhässä ja tänään se sopii meille. On niin tärkeää saada vain olla - ja palan halusta varjella tätä hetkeä. 

Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä.

Josko onnistuisin mallintamaan lapselleni vaihtoehtoisia tapoja olla, ajatella ja toimia. Sitä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ratkaista. Ei nyt eikä välttämättä lainkaan. Siinä missä elämä on turhankin usein levotonta huisketta haluan vahvistaa toimettomuuden ääntä. Jos vaikka kykenisin kuulemaan mitä nousee esiin kun touhotus taukoaa. Toivon, että lapseni oppisi hallitsemaan ja karsimaan ärsykkeitä, jotka tulevat jallittamaan häntä lopun elämäänsä. Kunpa lapseni oppisi erottamaan olennaisen, tiedostamaan. Jakamaan leipäänsä ja ymmärtämään, miksi on tärkeää toivottaa toiselle hyvää huomenta. Ajattelen, että tämäkin on "pienen arjen viljelyä", josta Olavi Sydänmaanlakka kirjoittaa teoksessa Lapsen ja nuoren viha.

Elämä on levotonta huisketta, riitaa ja rähinää olisipa se voittopuolisesti jotain muuta. Sitä toivon. Ja tämän toiveen keskellä pohdin myös Anni Alatalon mietteitä sielun väsymyksestä. Miten olla ja käyttää joutenolojaan tuon väsymyksen helpottamiseksi? Kuinka muuttaa tapaansa olla siten, että se voisi useammin johtaa hyvää tekevään? Josko riittävän usein lapseni saisi vahvistusta kokemukselleen, että hän on hyvää seuraa ja iloitsemisen arvoinen.

Lääkäri kutsuu meidät sisään. Pilvet jatkavat leikkiään ja minä peiliin katsomista aikataulujeni kanssa. Jään kurottamaan kohti uutta joutilaisuuden hetkeä.

Lämpimin terveisin, Päivi

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Vladas Dirzys/ Freeimages

Saippuakuplia on ollut lapsesta asti jännittävää seurailla. Jotkut sitkeät sinnittelevät ilmassa pitkään kieppuen. Toiset ovat hädin tuskin kupliksi ehtineet haihtuessaan jo näkymättömiin. Lähes henkeä pidätellen meidänkin lapsemme katsovat, miten kuplien puhaltaminen tuottaa tulosta. Ohikiitävän hetken erikokoiset ja -näköiset pallukat kieppuvat näköpiirissämme. Ilo muuttuu haikeaksi huokaukseksi kuplan puhjettua.

Tänä kesänä olen hyvästellyt joitain ihmissuhteita joko eri suuntiin kulkemisen vuoksi tai kuoleman koskettaessa. Ajatus kaiken määräaikaisuudesta on saanut uusia ulottuvuuksia vauvan kasvettua taaperoksi, puun taimen istuttamisen myötä, esikoisen lähdettyä koulutielle, harrastuksen päättyessä, ystävästä etääntyessä ja elämän viime hetkiä hengittelevän poskea silittäessä.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus.

Tunteiden vaihdellessa saattaa huomata, että sisimmästä löytyykin levollisuutta ja rikastumisen kokemus. Jotain sellaista, jonka äärellä voi pysähtyä tarkentamaan katsettaan siihen kaikkeen, jota on toisen kautta saanut: ihmisenä kasvamista, kesänviettopaikan, hyvää työtoveruutta, unohtumattoman matkan tai vertaistukea vaikkapa yksinhuoltajuudessa jaksamiseen. On päättymisiä, joihin saa valmistautua rauhassa ja pitkään. Äkillisesti päättynyttä on onneksi lupa sulatella niin kauan kuin tarve on.

Suru ei suinkaan ole aina läsnä. On asioita, joiden päättymisen äärellä laskee aamuja – ehkä tunteja ja minuuttejakin. Ilkeästi toimineen työtoverin vaihtaessa työpaikkaa oma hengitys alkaa kulkea rauhallisemmin. Hammassärky lakkaa vihdoin lääkärin tuolissa. Lapsen itku päättyy.

Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan.

Aikaraameissa elämisen ei tarvitse merkitä turvattomuutta tai levottomuutta. On mahdollista asettua rauhassa rakastamaan, antamaan itsestään ja luottamaan. Kaikki ei pääty edes elinaikanamme.  On pitkiä ihmissuhteita, joissa voi oppia luottamaan toisen ihmisen rakkauteen ja uskollisuuteen. Pettymyksen ja loukatuksi tulemisen riski ei välttämättä elä meissä hallitsevana. Jos pelko tai muu kahlitseva tunne elää vahvana, on hyvä uskaltautua miettimään miksi. 

”Aika aikaansa kutakin”, sanotaan. Jonkin päättyessä uutta on vastassamme. Ollapa rohkeutta tunnistaa elämänsä paikalleen jämähtäminen ja astua muutokseen mahdollisuuksien mukaan. Antaa kuplan puhjeta ja nähdä maailma sen takaa. Astua realistisesti ja silti unelmiaan unohtamatta. Ollapa pitkäjänteisyyttä panostaa siihen, joka tuottaa hyvää: lastensa kanssa ajanviettoon ilman ylenpalttista määrää ärsykkeitä, itsetuntemuksen kasvuun, puolison kanssa viipyilyyn, ystävyyssuhteen vastavuoroiseen jakamiseen tai yksinoloon. Siihen, minkä juuri sinä näet tärkeäksi. Mitä se sinulle on?

 

Kuplasta ja kuplan ulkopuolelta tervehtien, Päivi

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat