Kirjoitukset avainsanalla Sini Saavalainen

Tyhjän sylin muistopaikka Seinäjoella Kuva: Sini Saavalainen

Mikä on joka toista tai kolmatta naista elinaikana koskettava ikävä tapahtuma, josta ei juurikaan puhuta? Olen huomannut, että keskenmeno on sellainen. Kun sain ensimmäisen keskenmenoni, luulin olevan yksin kokemukseni kanssa. Kun kerroin asiasta raskaudestani tienneille, moni kertoi kokeneensa myös itse keskenmenon. Pääosin minuun suhtauduttiin siis yllättäen hyvin myötätuntoisesti ja empaattisesti. Yksityisyydestään huolimatta asia tuntuikin olevan hyvin yleinen.

Joitain ikäviä ja vähätteleviäkin kommentteja sain: ”Se on niin yleinen juttu, että ei siitä nyt pidä noin kovasti ottaa” tai ”ei niistä ennen vanhaankaan puhuttu”. Mietin että näiden kommenttien pelkäämisen takia aika moni salaa raskautensa mahdollisimman monelta ja mahdollisimman pitkään – ettei tarvitsisi myöhemmin kestää niitä ikäviä möläytyksiä. Ensimmäisen (keskenmenneen) raskauteni aikana sain neuvolassa viisaan vinkin: kerro raskaudestasi ainakin niille, jotka voivat tukea sinua, jos tulee keskenmeno. Tämä osoittautui hyväksi neuvoksi sitten, kun kävi ikävästi.

Keskenmenokriisini keskellä kaipasin aiheesta tehtyä kristillistä laulua. Kun sellaista en löytänyt, tein itse sellaisen suruprosessini aikana keskenmenon herättämistä tunteista. Tässä ovat sen sanat:

 

1.Pienen pieni enkeli
lähti sitten Taivaaseen,
ei lupia keltään kysellyt,
kun lähti ikuisuuteen.

Älä sano tyhjiä sanoja.
Älä sano päivä kerrallaan.
Älä sano sillä oli kai vamma.
Anna mun nyt itkeä suruni pois!

2. Syyllisyys ja häpeä,
viha, syvä ahdistus.
Mä mietin mitä väärin tein
kun kuolit sisälleni.

Me kun kaikki tehtiin kai oikein,
sua rakastettiin, ja rukoiltiin.
Mutta herra päättikin toisin,
kun sä kuolit ennen syntymääsi.

3. Elämä ja kuolema,
ne ei oo meidän käsissä.
Hauraina me kuljetaan
täältä ikuisuuteen.

Mä en ymmärrä Herran tahtoo,
tässä ei oo mitään logiikkaa.
Silti tahdon mä tahdon käteni liittää
ja jotain suurempaa nyt ylistää.

 

5. Pienen pieni enkeli,
sä muutit meidän elämän.
On ikuisuus ja kuolema
ain läsnä suhteessamme.

 

Vaikka olenkin jo selvinnyt keskenmenoistani ja ne ovat osa elämänhistoriaani, en voi kävellä kuvassa olevan muistokiven ohi Seinäjoen Törnävän siunauskappelin luona ilman, että jokin liikahtaisi sisälläni. Olkoon vaikka keskenmenneet ihmisenalut sisälläni olisivat olleet vain tuulimunia tai sekavasti jakaantuneita solurykelmiä, olivat ne minulle hetken rakkaita lapsia, joita kannoin sisälläni. Vaikka nykyinen raskaus on mennyt hyvin, on siinä väistämättä mukana kaiken ilon ja onnen keskellä häivähdys surua ja menettämisen pelkoa.
 

 

Listaus tyhjän sylin muistopaikoista Suomessa löytyy kootusti Simpukka ry:n kotisivuilta. Kirkossa keskenmenon kokeneita voivat tukea monet kirkon työntekijät, erityisesti sairaalapastorit. Kenenkään ei pidä jäädä yksin, jos keskenmenosta selviäminen tuntuu haastavalta. Lapsettomien lauantaina eli äitienpäivän aattona joissain seurakunnissa pidetään tyhjän sylin rukoushetkiä, jonne voi tulla turvallisessa ilmapiirissä suremaan keskenmenneitä tai saamatta jääneitä lapsia ja tyhjää syliä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maisema Ylistarosta Kuva: Sini Saavalainen

Ensinnäkin small talk. Täällä Seinäjoella ja erityisesti Ylistarossa, jossa suurimman osan työajastani työskentelee, siihen kuuluu kaksi kysymystä: Mistä olet kotoisin? Onko sinulla perhettä? Tästä keskustelu jatkuu useinmiten sen selvittämiseen, löytyykö yhteisiä tuttuja tai sukulaisia. Kysymykseen perheestä paikalliset ovat yleensä tyytyväisiä lyhyeen vastaukseen: ”Aviomies on ja lapsia ei vielä”. Tästä ei paikallinen lähde enää utelemaan lisää, ainoastaan kerran, kun sanoin tämän surullisella äänellä, eräs seurakuntalainen lupasi myötätuntoisella äänellä ruveta rukoilemaan perheeseemme lasta. Ylistarossa minut on yhdistetty onnekseni lähinnä kahteen seurakunnan ruustinnaan, joista toinen on jo edesmennyt ja pidetty. Minut on siis pohjalaisessa juurevassa ajattelutavassa yhdistetty mukavan ihmisen synnyinpaikkakuntaan ja sen pohjalta olen päässyt positiivisten ennakko-oletusten piiriin. Perhe ja juuret ovat tärkeitä ja niistä puhutaan, mutta paikallisessa mentaliteetissa niitä myös kunnioitetaan. Jokainen tuntee jonkun, joka on jäänyt tahattomasti lapsettomasti ja sen tiedetään olevan kipeä asia. Paikalliseen tapaan kuuluu sanoa kipeistä asioista tunkeilevalle melko napakasti takaisin. Sen takia eteläpohjalainen uteliaisuudestaan huolimatta kunnioittaakin melko syvästi toisen perhettä.

Pääkaupunkiseudulla vastaavaan keskusteluun en joutunut kovin usein, mutta sen sävy oli toinen. Silloin harvoin, kun pääkaupunkiseudulla puhutaan perheestä, voi keskustelusta tulla melkein minkälainen tahansa. Kun olen kertonut lapsettomuudestani, olen saanut monesti kannustusta ”Mutta sulla on vielä aikaa ja onhan niitä kaikenlaisia lapsettomuushoitoja!”. Pääkaupunkiseudulla tyypillinen tapa etsiä asioihin myönteinen ratkaisu on sinällään hyvä ja lausahduksen kannustus on varmasti vilpitön, mutta se särähtää itsellä ikävällä tavalla. Aihe on kuitenkin aika yksityinen. Entä jos aikaa ei ole ja sopivaa lapsettomuushoitoa ei löydettäisikään minulle. Nämä ovat niin yksityisiä aiheita, että en ole yleensä viitsinyt jatkaa keskustelua.

Olen nyt asunut töiden puolesta Seinäjoella reilun puolen vuoden ajan. Omalta taustalta olen keskipohjalainen, lähtöisin vain noin sadan kilometrin päästä koilliseen nykyisestä työympäristöstä. Käytännössä olen kuitenkin syntyperäisin pääkaupunkiseudulta ja asunut siellä lähes koko aikuisikäni.

Isänmaa, perinteet ja oman kotiseudun arvostus ovat lakeuksilla kunniassa. Omien sanojen asettelun kanssa saa olla joskus varovainen, erityisesti puhuttaessa jostain uudesta asiasta. Mutta silloin, kun löytää jonkin perinteen, johon vedota, paikalliset ovat tyytyväisiä. Kun asiasta on eri mieltä ja sen haluaa ilmaista, on täällä tärkeää löytää ensin liittymäkohta toisen mielipiteeseen ja vedota sitten siihen. Helsinkiä ja Seinäjoen kaupunkikeskusta ei Ylistarossa välttämättä kovin paljon arvosteta. Siksipä olen tottunut esittelemään itseni keskipohjalaiseksi ja perustelemaan asuinpaikkavalintani Seinäjoen kaupunkialueelta sillä, että sieltä löytyi vuokra-asunto nopeasti ja muutin sille Ylistaron puoleiselle kulmalle.

On Pohjanmaalla omat rasittavuutensakin ja kaipaan tiettyjä asioita pääkaupunkiseudulta. Niistä yksi on autoton elämä. Täällä oma auto on jo etäisyyksien ja harvakseltaan ja suppeasti toimivan bussiliikenteen takia välttämättömyys. Autoon liittyy taas usein yllättäviä korjauskuluja. Jos oma auto ei suostu starttaamaan aamulla, ovat vaihtoehdot yleensä melko vähissä ja korjaus voi maksaa satoja euroja. Joskus lyhyetkin matkat taitetaan täällä autolla, koska niin on yksinkertaisesti vain tapana. Toisaalta autoilun myönteisenä puolena on tietty vapaus – ainakin silloin, kun auto toimii moitteettomasti. Paikalliseen yhteisöllisyyteen kuuluu myös se, että toista autetaan auto-ongelmien kanssa. Kerran paikalliset jopa lähtivät ajamaan perään, kun huomasivat minun kääntyneen vahingossa umpikujaan johtaneelle pikkutielle. Pääkaupunkiseudulla en voisi olla yhtä varma paikallisavun saatavuudesta.

Autoilun lisäksi paikalliseen vapaudentunteeseen kuuluu riittävän ison talon hankkiminen. Kun itse mietin, miten saan raivattua riittävästi tilaa tulevalle vauvalleni kaksioon, miettivät raskaana olevat mammat täällä, riittääkö kolme makuuhuonetta kahdelle aikuiselle, koiralle ja vauvalle, vai tulisiko ostaa vieläkin isompi talo. Niinä hetkinä ero oman ja paikallisten todellisuuksien välillä tuntuu absurdilta.

Jossain tilanteissa pohjalainen yhteisöllisyys kääntyy myös rasittavaksi. Erityisesti Keski-Pohjanmaalla minut määritellään lähisukulaisten ja ystävieni, ei itseni kautta, ja minun käyttäytymiseni vaikuttaa myös siihen, miten heidät määritellään. Omat tekemiseni vaikuttavat siis lähipiirini, jossain tilanteessa jopa entisen kotikyläni maineeseen. Sen olen kokenut aina melko rajaavana ja ahdistavana. Vaikka kaikki vaikuttaakin kaikkeen, haluan tulla tunnetuksi ensisijaisesti omana itsenäni. Toisaalta en halua painostusta enkä siipeilyä sen pohjalta, mitä olen tai mitä teen. Pääkaupunkiseudulla olen nauttinut siitä vapaudesta, että minut tunnetaan ensisijaisesti omana itsenäni yhdistämättä minua kuin niihin lähipiirini ihmisiin, joihin itse haluan tulla yhdistetyksi. Seinäjoella leimautuminen oman pihapiirin papiksi on toisaalta imartelevaa, mutta johtaa ajoittain tilanteisiin, jossa joku loukkaantuu, kun joudun lähteä kiireellä työtehtäviin, enkä ehdi juuri sillä hetkellä pysähtyä kuuntelemaan tai rupattelemaan.

Tiedän, että vaikka tällä hetkellä kaipaankin pääkaupunkiseudulle mieheni, ystävieni ja vapaamman olemiseni pariin, minulle tulee ikävä pohjalaista yhteisöllisyyttä, Seinäjokea ja Ylistaroa.

Terveisin pastori Sini Saavalainen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sini Saavalainen
Kuva: Sini Saavalainen

Joskus elämä yllättää. Viikko sitten vietettiin juhannusta Jeesuksen sukulaispoika Johannes kastajan muistoksi. Hän oli pitkästä lapsettomuudesta kärsineen pappisperheen yllätysvauva Israelissa pari vuosituhatta sitten. Tänä juhannuksena minun oli poikkeuksellisen helppo eläytyä kirkkopyhään, kun oma hartaasti toivottu yllätysvauva siirtyi toiselle kolmannekselle.

Vuosi sitten angstasin kahden suurimman unelmani toteutumista: pappeuden ja äitiyden. Papin töiden haun osalta oli ensimmäisen papin paikan ja sitä kautta saatavan pappisvihkimyksen haku kiivaana. Olin lähettänyt kymmeniä hakemuksia ja ollut muutamaan otteeseen vähällä tulle valituksi. Äitiyden osalta taustalla oli kaksi rankkaa keskenmenoa ensimmäisellä raskauskolmanneksella. Lisäksi ikäni alkaa lähestyä kolmenkympin puoltaväliä ja aikaa biologisen lapsen saamiseen ei välttämättä olisi enää kovinkaan montaa vuotta.

Viime syksyllä minut valittiin nopealla prosessilla Seinäjoen Ylistaroon seitsemän kuukauden määräaikaiseen työsuhteeseen. Työt aloitin uuden vuoden päivänä. Muutin yksin töiden perässä Etelä-Pohjanmaalle ja mieheni jäi pääkaupunkiseudulle, jossa hänellä on vakituinen työpaikka. Siinä tilanteessa en osannut arvata, että myös toinen suuri unelmani saisi alkunsa pian.

Pääsiäisyön messun kenraaliharjoituksissa tunsin yllättäen oudon, mutta jo kahteen otteeseen tutun vihlaisun: merkin siitä, että pieni ihmisen alku oli kiinnittymässä sisälleni. Tiesin raskaustestin näyttävän positiivista reilun viikon päästä. Olin pienessä shokissa: ei tämän pitänyt tapahtua näin, olimmehan mieheni kanssa jo menettäneet toivomme ja alkaneet puhua adoptiosta. Reilun viikon päästä vihlaisusta tein kuitenkin positiivisen raskaustestin, eikä raskaus mennyt kesken niillä viikoilla kuin aiemmat. Ensimmäisen neuvolakäynnin varhaisultrassa löytyi pieni ihmisenalku, jonka sydän sykki ja ensimmäisessä seulontaultrassa on aktiivinen sikiö.

Raskaus pisti oman ja mieheni elämän uusiksi. Olimme ehtineet jo tavallaan tottua lapsettomaan arkeen ja tietynlaiseen ennustettavuuteen: nyt pieni ihmisen alku muutti suunnitelmia ja tuotti yllätyksiä. Jouduin rankan raskauspahoinvoinnin takia usean viikon sairauslomalle. Onneksi mieheni loma alkoi silloin ja hän suostui uhraamaan hartaasti suunnittelemansa pitkän pyöräretken ja tulemaan avukseni. Sairausloman aikana oloni alkoi onneksi helpottaa ja pääsin palaamaan töihin juuri mieheni loman loputtua.

Tulevaisuutta suunnittelemme nyt pienen huomioiden ja kokonaiskuvaa pohtien. Onneksi meillä on vielä noin puoli vuotta aikaa sopeutua. Mielenkiinnolla odotan, syntyisikö pienokainen tasan vuosi sen jälkeen, kun aloitin työt pappina. Edessäni siintää muutto Helsinkiin miehen luo ja aktiivinen työnhaku nykyisen työsuhteeni loputtua noin kuukauden kuluttua.

Kaiken tämän keskellä olen kuitenkin onnellinen ja ihmeellisen levollinen tulevaisuuden suhteen. Koska Jumala on siunannut meidän perhettä tällä pienellä ihmeellä, uskon hänen myös pitävän meistä hyvää huolta.

 

Lämpimin terveisin,

Uusi bloggaaja Sini Saavalainen

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat