Kirjoitukset avainsanalla itsemyötätunto

Kuva: Elina Vaittinen

Teineinä hauskuutimme ystävien kanssa itseämme kyselemällä kummallisia asioita kadulla ihmisiltä. Lempikysymykseni oli: Mitä ajattelisit, jos vastaasi tulisi itsestään lentelevä lenkkitossu? Monet eivät vastanneet oikein mitään. Joku kertoi ajattelevansa tulleensa hulluksi. Joku pohti, olisiko ehkä jossain piilokamerassa ja toiset etsivät myös jotain järjellistä selitystä asiaan. Aika moni vastasi: Typerää miettiä tuollaisia. 

Typerää tai ei. Elämässä on sitten teinivuosien sattunut kummallisia asioita.  Blogitekstin kuva pyörästä puussa kiteyttää mielestäni elämän kummallisuuden. Kuva on luvalla saatu ystävän facebookpäivityksestä, mutta en kauheasti ihmettelisi jos meidän perheessä noin olisi jotenkin  päässyt tapahtumaan. Selitykset olisivat varmasti kiinnostavaa kuultavaa :)  Ehkä taustalla olisi teinin killeri kavereiden kanssa?  Tai halu saada vain huomiota? Oleellista kummallisissa sattumuksissa on suhtautumiseni kummallisuuksiin. Suutunko niistä, kiellänkö niiden olemassaolon vai lähdenkö uteliaana tutkimaan, mitä oikein tapahtui. 

Tänä syksynä kotikaupungissani Porvoossa käynnistyi Kamalat äidit- ryhmä. Ryhmä on tarkoitettu murrosikäisten äideille vertaistueksi. Ryhmässä meitä on kahdeksan äitiä ja sparraamme toisiamme. Yksi oleellinen taito tässäkin ryhmässä on kehittää itsemyötätuntoa - suhtautumistamme elämän kummallisuuksiin.  Riittämättömyyden tunne ajaa helposti vaatimaan itseltä, puolisolta ja lapselta vain lisää suorituksia. Vaativalle ei riitä mikään - koska hän ei riitä itselleenkään. Suorituskeskeinen vanhempi suorittaa vanhemmuutta ja parisuhdettakin  - ja kaikki jäävät etäisiksi toisilleen. 

Myötätunto avaa väylän toisen kokemuksille ja tunteille.  Miten pyörä päätyi puuhun - ja muut elämän monimutkaisemmatkin kummallisuudet - eivät saa minkäänlaista selitystä jos en ensin kykene rauhoittamaan omaa mieltäni ja asettumaan kulolle toisen äärelle. 

Myötätuntoinen ihminen osaa pyytää myös apua. Auta mua ymmärtämään, miten tässä näin kävi? Etsitään yhdessä keinot eteenpäin. Tutkimusten  mukaan myötätuntoa voi harjoitella.  Parasta sen harjoittelu on yhdessä. Myötätuntoinen katse vaikkapa kamalat äidit ryhmässä tarttuu. Luultavasti se tarttuu ryhmästä myös kotiin. 

 

Terveisin,

Minna Tuominen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivän leikeistä unohtui nukke terassille. Kuva: Annele Rantavuori

Tuuditan isoa, pientä tyttöäni sylissä raivokohtauksen jäljiltä. Hän ei halua katsoa minuun vaan painaa päänsä kainaloni suojaan. Häpeä painaa pään piiloon, näkymättömiin. Hallitsematon tunnekuohu syöksee kuiluun, josta pääsee pois vain sylin avulla. 

Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden kanssa. 

Silitän pientä päätä ja olen täynnä myötätuntoa. Tunnen joka solullani, missä hän on nyt. Puhelen lempeästi kyyneleiden valuessa silmistäni. Tämä on samaan aikaan tuttua ja vaikeaa. Puhun yhtä lailla itselleni kuin hänelle. Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden, vihan, pettymyksen ja häpeän kanssa. 

Pitäessäni pikkuista sylissä hoidan lasta sisälläni. Häntä, joka ei tiedä, miten selvitä oman särkyneisyytensä kanssa. Häntä, joka piilottelee viimeiseen asti ja valitsee mielummin yksinäisyyden, kuin näkyväksi tulemisen tuskan.

Tunteet kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä

Kuinka usein olenkaan valinnut mitäänsanomattomuuden, kun en ole halunnut vaivata tai ottaa tilaa. Ja kuinka usein sen tähden lapsi sisälläni on murtautunut esiin. Tiedättehän sen, kun lapsi aikuisessa ottaa vallan: huutaa, kiukuttelee, mököttää tai paiskoo tavaroitaan. Tai vetäytyy omaan nurkkaansa. Kun kaikki on muka ihan ok. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. 

Sitä se on, kun sisäistä lasta ei ole kuunneltu. Kun tunteet vain sullotaan sisään, ne kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä. Sopivan pään sattuessa käteen tulee mukana paljon muutakin. Silloin paikalle sattuneet joutuvat vastaanottamaan sen, mikä on aikanaan kuulematta jäänyt.  

Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon

Jälkeenpäin häpeä. Aina. Yksinäisyys siihen päälle. Lapsi sai tilaa, lapsi tuli kuulluksi ja sai ehkä tahtonsakin läpi. Mutta jäi ilman myötätuntoa, syliä ja ymmärrystä. Sitä mitä hän eniten tarvitsisi. Sitä, mikä parantaisi. Kuka sitä pystyisi edes hänelle antamaan?  

Itsemyötätunto on taito, jota voi opetella. Se on oman sisimpänsä lempeää katselemista ja itsensä kannattelemista pettymyksen keskellä. Monia auttaa siinä ystävän rooliin asettuminen. Sen miettiminen, mitä tässä tilanteessa sanoisi ystävälleen. Sen saman voit sanoa itsellesi. 

Kun ei ole oppinut katsomaan maailmaa omista tunteistaan käsin, on sen opetteleminen työlästä. Kipeääkin. Mutta niin palkitsevaa. Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon ja nyt-hetkessä elämisen. Katseen, joka näkee syvemmälle ja ymmärtää enemmän. Avaruuden, jossa on tilaa olla näkyvä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat