Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

Näenkö tummat, synkät puut vai valon, joka kajastaa? Kuva ja ajatus: Minna Varpula

Tiedättehän sen tyypin, joka kylvää pahaa karmaansa ympärilleen. Se on se tyyppi, joka muistuttaa, että itku pitkästä ilosta, eikä ole asiaa, josta hän ei huonoa puolta löytäisi. Hän ajatuksensa juoksee sen kaikkein huonoimman vaihtoehdon kautta, eikä hän epäröi muistuttaa toisia, huolettomampia vastuuttomuudesta, jonka myönteisyyteen liittää. Hän vie toiselta ilon, koska ei pysty itse iloitsemaan. 

Ankeuttaja on porukassa oikea kiusankappale laskiessaan tunnelmaa pelkällä läsnäolollaan. Ihmiset ovat oppineet oleman varuillaan hänen lähellään, sillä nimensä mukaisesti hän ankeuttaa tilanteen kuin tilanteen. Parisuhteessa hän varsinainen “lahja” onkin. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi tai riittävän hyvää, sillä ankeuttaja löytää asiasta kuin asiasta huonot puolet, eikä säästele sanojaan ilmaistessaan sitä. 

Unelmilla ja peloilla on taipumus toteutua.

Ankeuttajan tunnistaakin siitä, että hän ei huomaa hyvää, eikä kannusta eteenpäin. Auta armias, jos hän huomaa jonkun etsivän myönteistä näkökulmaa. Kielteisyydellä kyllästetty ankeuttaja tuhoaa onnen ympäristöstään, joten siksi häneen kannattaa pitää etäisyyttä. Minä hellin häntä monen monta vuotta, kunnes tajusin, miten pimeäksi se maailmani teki. Toivo katoaa, sillä ankeuttajan maailmassa mitään ei kannata tehdä, sillä kaikki menee lopulta kuitenkin huonosti.

Pessimismi voi toimia petollisena turvapaikkana jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle se vie voimat, innon ja ilon. Usein se pukeutuu kriittisyyden valeasuun. Pessimismi on nimittäin kaikkien mielestä, noh ankeaa, mutta kriittisyyttä arvostamme. Ilman eteenpäin menon myönteistä kehittävää voimaa kriittisyys latistuu kuitenkin toivottamaksi valittamiseksi, joka johtaa vain umpikujaan.    

Minut pysäytti nuorena aikuisena erään opettajani sanoma lause: -Unelmilla ja peloilla on taipumus toteutua. En halunnut antaa peloilleni valtaa ja siksi aloin kamppailla niitä vastaan. Opettelin sanomaan itselleni: - Tämähän meni ihan hyvin. Yhä edelleen tiedostan oman sisäisen ankeuttajani olemassaolon, mutta tietoista tilaa en enää halua sille antaa. Paitsi ehkä joskus huumorin kautta. Parasta vastalääkettä pessimismiin onkin unelmointi ja toiveikkuus. Ettei suostu siihen, että tämä epäonnistuminen olisi jotenkin todiste tai merkki kaiken muunkin epäonnistumisesta. Sillä jos nyt meneekin huonosti, niin ei se ikuisesti jatku. Sillä ajat muuttuu. Ne todella muuttuu. 

Tänä päivänä olenkin ajoittain ihan onnistunut itseoppinut optimisti. Toiset saavat optmismin luonteenlahjana, kun taas meille toisille se on oppimisen mahdollisuus.

Optimistisuuden treenamisessa ollaankin positiivisen psykologian ytimessä nimittäin hyvän huomaamisessa. llman sitä en selviäisi tästä eron mukana tuomasta elämänvaiheesta, jossa on paljon työtä, vähän onnistumisia ja paljon selviytymistä. Tänä päivänä olenkin ajoittain ihan onnistunut itseoppinut optimisti. Toiset saavat optimismin luonteenlahjana, kun taas meille toisille se on oppimisen mahdollisuus. Se kannattaa, sillä optimistit ovat terveempiä, tyytyväisempiä ja toipumiskykyisempiä

Jostain syystä mieleni käsittelee nyt näitä erityisen vaikeita hahmoja. Kirjoitinhan muutama viikko sitten uhriutujista ja sitä ennen naisen narsismista. Ehkä näillä hankalilla teemoilla on oma viisautensa, mutta sen pohdinta on toisen tekstin aihe. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: pixabay

Ennen eroamme minun oli vaikea nähdä, miten suuri identiteettikriisi se oli ja on. Etukäteen mietin identiteettiin liittyviä ulkoisia asioita ja tietenkin tämän kaiken vaikutusta lapsiin. En tajunnut, miten suurien kysymysten kansaa tulisi painimaan sisimmässäni. Kuka olen? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minulle tärkeää? Mihin voimani riittävät? 

Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat esiin monissa muissakin elämän eteen tuovissa kriiseissä. Ajoittan tunnen voimakkaan halun vain paeta niitä. Kadota elämästäni. Valitsemisesta, jossittelustani, pitäiskö vielä - kysymyksistäni. On vaikea ymmärtää, miten vastuu itsestä, omista tunteista voi tuntua niin raskaalta. Mutta niin se vain on. Voi kun olisi rasittuneiden kesäsiirtolaa, jossa saada lomaa elämästään, vaatimuksista ja vaikeista tunteista! 

Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään.   

Viulisti Raakel Lingnell kertoi viikonloppuna koskettavasti omassa elämässään toistuvasta teemasta: itsensä unohtamisesta. Hän kuvaa sitä näin:  -Väkivaltaisessa suhteessa hylkäsin itseni, mutta myös suuren perheen arki antoi mahdollisuuden ohittaa omat tunteet. Kuka minä olen? Miltä minusta tuntuu? Noita kysymyksiä olen juossut karkuun ja kovaa koko elämäni.

Miksi itsensä kohtaaminen sitten on niin vaikeaa? Eihän se vaadi kuin pysähtymistä! Lemppariteologini, katolinen pappi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa itsensä kohtaaminen on. Katseen kääntyessä sisäänpäin emme useinkaan kohtaa tyyneyttä ja levollisuutta, mikä on mielikuvamme harmonisesta mietiskelijästä. Sen sijaan mielemme melskeestä nousee erilaisia sisäisiä ristiriitoja, vaikeita tunteita ja häpeällisiä ajatuksia. Ristiriitaa odotuksen ja todellisuuden välillä voi olla vaikea kestää. 

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel.

Raakel oli varmasti aivan Super siinä, mitä teki. Hän kuvaa hauskasti sitä, miten suurperheen äitinä kävely postilaatikolle oli sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tilanne oli tietenkin aivan eri, kuin väkivaltaisessa parisuhteessa nöyryytettynä ja alistettuna. Mutta sama vaikeus löysi tiensä tähänkin. Mietin, että ehkä kuitenkin äitiydessä ja lasten puolesta uhrautumisessa oli myös jotain parantavaa? Jotain vahvistavaa. Se vain meni liian pitkälle. Omia rajoja ei löytynyt.   

Tunteet eivät katoa kiireeseen eikä liikuntaan. Näinhän me helposti yritämme säädellä tunteitamme, hallitsemalla järjellä tai pakenemalla milloin mihinkin. Yritämme suojautua oman mielemme levottomuudelta, ristiriidoilta ja pimeydeltä ulkopuolisiin virikkeisiin, kun ei tahdo jaksaa kypsytellä vaikeita valintoja tai kohdata keskeneräisyyttään. Rajatusti "pakeneminen" on varmaan usein ihan viisas valinta. Juuri sitä lomaa oman mielen melskeeltä.

Mitä enemmän pysähtymistä tarvitsee, sitä kiireisempi on askel. Rasittuneiden kesäsiirtolana minulle toimii parhaiten kävely metsässä, marjojen ja sienten poimiminen. Saaliista viis, kunhan mieli rauhoittuu. Asiat ja tunteet asettuvat paikoilleen. Päätökset kypsyvät. Mieli lepää.

Toivovaisin terkuin, Annele 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay

Alakoulun opettajana selvitellessäni erilaisia tilanteita, kuulin aika usein: - No mutku toi… Selitys omalle väärälle teolle löytyi toisesta. En tiedä, kuulevatko parisuhdeterapeutit näitä vuorosanoja, mutta minulle tulee mieleen nämä: - Sä et koskaan!  -Miks aina mä?! - Noku toi on aina tollanen. Nämä ovat monille meistä tuttuja. Näitä kuulemme liian usein jopa omasta suustamme. Toisten syyttelyyn sortuu helposti, kun haluaa turvallisen selityksen asialle, eikä jaksa miettiä omaa käytöstään. 

Mutta näinhän se oli jo luomismyytissäkin. Muistattehan ikivanhan omppu-kertomuksen. - Nainen, jonka sinä minulle annoit… Mies syyttää naista ja nainen syyttää käärmettä. Kumpikin vierittää vastuuta pois itseltään. En minä, vaan tuo toinen. 

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa tai ainakin velvoittaa suhtautumaan myönteisesti. Olen uhri! Syytön!  Uhrin rooli suojaa, sillä jos olen uhri, minulle ei voi asettaa vaatimuksia. Uhriutuminen onkin mielestäni aikamme ilmiö, jota näkee siellä sun täällä. Se antaa oikeutuksen olla passiivinen, velloa itsesäälissä ja omassa surkeudessa.

Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa. 

Uhripositio suojaa myös vastuulta, joka usein on kovaa, epäkiitollista työtä. Kädet likaantuu väistämättä, kun ryhtyy työhän. Uhri taas  on jonkin muun, toisen uhri, joten häneltä ei voi odottaa vastuunkantoa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan uhrin suojaksi rakennettu tarina. Sillä vastuuta voi kantaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä se estä myötätuntoa tai tsemppausta. 

Uhriutuminen on houkutteleva, sillä uhrin positio antaa etuja. Samaan aikaan se on  tuhoisaa, sillä uhriutuminen jättää ihmisen oman asetelmansa vangiksi. Jos ympäristön ymmärrys on sidottu uhriuteen, niin sen ymmärryksen menettää, kun alkaa kantaa vastuuta. Kun syy ei olekaan kokonaan jonkun muun, vaan tunnistan oman osuuteni siinä.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää.

Oman osuuden esiin tuominen herättää uhriutujassa aggressioita. Usein jo pelkästään vastuun näkökulma riittää. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen nähnyt sen tapahtuvan. En ole kovin hyvä vastaanottamaan vihaa, joten useimmiten on niin paljon helpompaa jäädä sympatiseeraamaan pinnallisesti tilanteita, yhtyä valituspuheeseen, joka ei johda yhtään mihinkään.

Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää. Oikeasti hän on valinnut valittamisen ja on tyytyväinen tyytymättömyyteensä. Eikä häntä voi auttaa niin kauan, kun hän ei itse auta itseään. Tässä kolumnissa Väestöliiton johtava asiantuntija Heli Vaaranen tarjoaa vinkkejä, joilla uhriajattelun voi kääntää päälaelleen. 

Uhriutujan lähellä on levollisuus kaukana, sillä syytöksen uhka on ilmassa koko ajan. Kun ei itse uskalla kantaa vastuuta valinnoistaan, täytyy löytyä joku, joka jaksaa kantaa. Syntipukin rooli ei ole järin palkitseva, joten suosittelen kantamaan vastuuta itsestään ja poistumaan takavasemmalle mahdollisimman nopeasti. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixaby

Tästä on jo aikaa, mutta muistikuva on selvä. Istun terapeutin sohvalla erään päättyneen suhteen jälkimainingeissa. Terapeutti ehdottaa minulla, että kävisin ostamassa talvikengät. Lumi oli jo maassa ja minulla jatkuvasti jaloista kylmä. Minä, toisten auttajaksi mielelläni profiloitunut ihminen, en osannut auttaa itseäni. En pystynyt kantamaan vastuuta itsestäni. En saanut ostettua talvikenkiä ilman terapeutin neuvoa.

Huomaan, että tämä osittain vitsikäs tarina on minulle edelleen kipeä. Se osuu johonkin tosi syvään. Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa. Ja sehän on narsismin alkusyy. Ettei osaa olla sellainen, kuin on. Omankokoisensa, omanlaisensa. Narsismi on kadoksissa olemista itseltään, jolloin myös yhteys toiseen ihmiseen väistämättä vääristyy.

Itseasiassa narsismi on jokaisen ongelma. Varsinkin sen, joka ei sitä tunnista. Painimme sen kanssa hakiessamme tasapainoa itsekkyyden ja muiden huomioimisen välillä. Maaret Kallio kirjoittaa tästä mielitekoja sarjassaan kuvaten hyvin, miten vahingollista narsismi on molemmissa ääripäissään: liiallisena se murtaa muita ja liian vähäisenä se murtaa itseään.

Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa.

Monesti naisen narsismi verhoutuu kiltteyteen, sillä se on se rooli, mikä meille naisille annetaan. Niin minullekin. Narsismi on silloin piilossa, kuorrutettuna hyvään ja siten kenties jopa vaarallisempaa. Piilonarsistia onkin vaikea tunnistaa, sillä ylisopeutuvaisena, joustavana ja helppona hän on miellyttävää ja hyödyllistä seuraa muille. Kun taas julkinarsistin, josta yleensä puhutaan narsistina, kuulee ja näkee jo kauas. 

Piilonarsismi ja julkinarsismi ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin. Lisäksi kyseessä ei ole joka-tai-tilanne, vaan molemmat narsismin puolet voivat näyttäytyä samassa ihmisessä ja roolit voivat vaihdella jopa saman parisuhteen sisällä. Tästä on kiinnostava radio-ohjelma Yle Areenassa.  

Narsismin selättämisessä olennaista on tiedostaminen ja vastuun kantaminen. Uskallanko päästää pienen tytön sisälläni vapaaksi? Kuulla hänen huolia ja pelkoja? Ottaa hänen suru vastaan. Pystynkö suremaan hänen kanssaan? Kykenenkö toimimaan toisin? Olemaan aikuinen ja huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani? Irrottautumaan epäterveistä ihmissuhteista ja rooleista, vetämään rajoja hylkäämisenkin uhalla?  

Piilonarsisti ja julkinarsisti ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin.

Minä harjoittelen suremista lasteni kanssa. Pitämällä heitä sylissä, otan syliin myös pienen Annelen, joka jäi äidin sairauden ja pikku sisarten syntymän jalkoihin. Raskaaksi sen tekee vuosien surematta jääneet surut, jotka nousevat niin valtavina aaltoina, että on vaikea pysyä pinnalla. Vaille jäämisen työstäminen voi tehdä ihan fyysisestikin kipeää. Siitä huolimatta sanon, että se kannattaa, sillä tuskan aaltojen takana odottaa keveys ja vapaus. Läsnäolon ilo ja rakastamisen riemu. Se on myös Sinua varten, joka vasta aavistelet. 

Aina en edes tiedä, mitä itken. Ehkä itken äitini suruja, sillä en nähnyt juuri koskaan hänen itkevän. Hän nauroi paljon, huusi tarvittaessa kovaa ja valittikin joskus, mutta itkevän en hänen nähnyt. Joskus tuntuu, että itken kaikkia niitä itkemättömiä itkuja, joita sukuni vahvat naiset ovat sisäänsä padonneet

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Ihailen, miten valtavan koskettavasti, taitavasti ja elämänmakuisesti kuvaat eroon liittyviä tunteita, ajatuksia ja elämää. Monessa tekstissäsi olet sanoittanut minulle tunnistettavalla ja todella tavalla elämää eron keskellä ja sen jälkeen. Toivottavasti jatkat pitkään blogin kirjoittajana. Kaikkea parasta elämääsi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat