Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

kuva: Tarja Kinnunen

Kyyninen lausahdus nuoruudesta poikaystävän suusta kuultuna on pyörinyt mielessäni viime päivinä:  -Siksihän parisuhteessa ollaan, että on joku jota syyttää. Muistan vieläkin, miten ahdistavalta se kuulosti. Nyt mietin olisiko siihen kannattanut suhtautua realistisena huomiona. Omassa perheessäni tutkijakoulutuksen saaneelle isälleni usein naureskeltiin, joskin hyväntahtoisesti, hänen perusteellisuudelleen ja hitaudelleen. Havaintoni mukaan näin tapahtui myös muissakin tuttavaperheissä. Lapsuudesta muistan miesten suhtautuneen rooliinsa rennon humoristisesti. Toisenlaisiakin nyansseja kuvioissa todennäköisesti oli.

Nykyään näen miten vahingollisia tällaiset roolitukset ovat. Isän rooli ei liene kovin houkutteleva miehelle, joka on kasvanut perheessä, jossa isä on syyllinen. Elämä on tuonut eteeni myös tilanteita, joissa perheen äiti kantaa syyllisyyden taakkaa. Ja suree ja kärsii. Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.

On tärkeätä erottaa perheen roskiksena toimiminen siitä, että kuulee ja näkee toisen tunteet. Esimerkiksi lapsen paha olo ja negatiiviset tunteet täytyy ottaa vastaan, mutta roskiksena oleminen ei ole sitä. Kyllä lapsenkin täytyy oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Itselleni tämä on ollut tärkeä oivallus. Saan ja minun pitää vaatia kunnioitusta myös äitinä. Tunteiden käsittely ei ole toisen hyväksi käyttämistä, eikä syyllisyyden vierittämistä toisen niskaan omasta olostaan. Sillä siitähän siinä on kyse.

Pitkässä suhteessa roolit lukittautuu helposti. Toinen syyttää ja toinen syyllistyy. Kumpikaan rooli ei liene kovin palkitseva, vaan johtaa puolustautumiseen. Syyttäjä pelkää ehkä enemmän ja siksi suojautuu syyttämällä. Syyllinen taas joutuu asetelmaan, jossa on vaikea toimia muuten, kuin puolustautumalla. Negatiivinen vuorovaikutuskehä on valmis ja syvenee kerta kerralta. Huomio on siirtynyt asiasta ihmiseen. Ei puhuta miten ja miksi, vaan kuka ja kenen syy. Asetelma on vahingollinen ja ratkaisemattomana tuhoava.

Mieleeni piirtyy kuva kahdesta ihmisestä jumittuneena vastakkain, pääsemättä eteenpäin. He ovat niin sotkeutuneita toisiinsa ja negatiivisten tunteiden verkkoon, että näkökulma jää kapeaksi. Itseään toistavaksi samaksi sotkuksi. Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa. Pelko ohjaa toimintaa ja alkukantaiset vaistot suojautumisen tarpeesta on herätetty. Tässä kohtaa ei järjellä ole sijaa, eikä etuotsalohkon toiminnanohjauksella aikaa.

Monet meistä keikkuvat elämässä pelon ja luottamuksen välillä. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin ei ole ihme, että pelko valtaa alaa. Pelon ohjaamina myös suojamekanismimme ovat aktiivisia ja johtavat meitä väärään suuntaan, vääriin valintoihin. Pelot on uskallettava kohdata, jotta saa katkaistua vallan niiltä. Luottamus täytyy valita, uudestaan ja uudestaan. Haluanko uskoa hyvään? Luotanko, että toinen vierelläni yrittää parhaansa?

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija

Hyvää pohdintaa. Tuota syyllinen- kuviota mietin itse aikoinaan vanhempien kuoleman jälkeen, äiti oli ollut meidän perheen räyhäävä juoppo ja siis syyllinen. Vasta joitakin vuosia vanhempien kuoleman jälkeen tajusin, miten isä oli pitänyt äitiä ja minua avuttomina ja osaamattomina, ollut se läheisriippuvainen joka ei nähnyt omassa toiminnassaan vikaa, olihan meillä täydellinen sylkykuppi perheessä. Isähän oli se hyvä ihminen - ja kadotti itsensä toisen rinnalla kokonaan..

Kun osaisi aina nähdä oman osuutensa, tarkastella kuviosta lähinnä sitä eikä toisen osuutta. Koska niille toisten valinnoille ei kuitenkaan mitään voi, ainoastaan omilleen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Tarja Kinnunen

Vajaa vuosi sitten eroseminaarin ohjaaja kuvaili sitä, miten eron rytinässä menee helposti uusiksi moni muukin iso asia elämässä työstä ja asunnosta lähtien. Olin juuri muuttanut omaan asuntooni aivan perheemme yhteisen kodin lähelle ja mietin, että näinköhän. Minun elämässäni ei muutu muu kuin parisuhdestatus ja sekään ei tule elämässäni paljon muuttamaan. Vähänpä tiesin.

Olin miettinyt omaa ratkaisuani pitkään. Juurikin tästä syystä. Ettei muuttuisi niin paljon. Jo vuosia sitten oli ystäväni selittänyt, miten halusi eron tullen säilyttää edes samat maisemat, arkireitit ja lenkkipolut. Että kaikkea ei pidä muuttaa kerralla. Se oli minusta viisautta jo silloin ja tätä pidin omana johtotähtenäni. Olimme työstäneet eroa niin kauan ja huolellisesti, että kuvittelin erilleen muuton olevan meille aikuisille vain pieni askel.

Tajusin käyväni läpi itsenäistymisprosessia ja ottavani vastuuta omasta elämästäni. En vaan tiennyt, miten perin juurin joutuisin sen tekemään. Onneksi.

Nimittäin lähes varoittamatta olikin äidin vuoro jättää minut. Tai tietenkin meidät kaikki. Mutta minuun se otti lujimmin. Muutama hassu kuukausi, eikä ollutkaan enää lapsuudenkotia. Juhlapyhät olivatkin yhtäkkiä kovin tyhjiä. Ei ollutkaan enää ketään, jolle soittaa ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia. En tiedä olisiko tunne ollut yhtään vähemmän raastava vanhassa kodissa. Mutta ainakin olisimme olleet yhdessä. Jokin olisi ollut niinkuin ennen.

Yhtäkkiä yksinäisyys olikin totaalista. Yhteisen kodin kautta jakaa yllättävän monia asioita, vaikka parisuhde vetelisikin viimeisiään. Onko tämä yksi siihen, miksi eroaminen on niin vaikeaa? Olenkin ikuisesti kiitollinen entiselle puolisolleni siitä, että vietimme äidin viimeiset päivät tiiviisti yhdessä. Tarvitsin sitä.

Myöskään työrintamalla ei askelmerkit menneet niinkuin kuvittelin. Syksyllä piti taas hypätä uuteen. Torstaina työhaastattelu ja perjantaina ensimmäinen työpäivä uusien työkavereiden kanssa. Lauantaina äidin hautajaiset. Maanantaina koulutus ja tiistaina oppilaiden koulu alkoi. Myönnän. Se viikko meni totaaliseksi selviytymiseksi. Päivä ja hetki kerrallaan. Katsellessani mennyttä vuotta ihmettelen, mistä voimat jokaiseen päivään tulivat.  

Kuva: Tarja Kinnunen

Aavistinko tämän muutostuulen ja hyppäsin sen kyytiin? Vai veikö se mennessään? Mikä oli minun päätöksieni ja tekojeni seurausta? Mikä taas oli jo kauan sitten astuttujen askelten väistämätön, katkera seuraus? Päästinkö irti ja annoin vain virran viedä, kun olin aikani tapellut vastaan? Miksi tämä kaikki juuri nyt? En tiedä. Minulla on paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia.

Hullu vuoteni on nyt ohi. En antaisi sitä pois, vaikken haluaisi elää sitä uudelleenkaan. Selvisin siitä. Sisäinen rauhani viestii minulle lohdullista viestiä, että asiat ovat jollain kummallisella tavalla menneet niinkuin niiden piti mennäkin. Hyväksyn sen, vaikka en täysin ymmärrä.  

Toivovaisin terkuin, Annele  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Kaksi vuotta sitten aloin pitää bujoa. Bujo on bullet journal eli eräänlainen kalenterin, päiväkirjan ja muistivihkon yhdistelmä. Sitä markkinoidaan arjenhallintamenetelmänä. Minulle siitä ei muodostunut ensisijaisesti kalenteria tai tallessa pysyvää muistilistaa. Se on minulle tapa kuunnella itseäni, suunnitella tulevaa ja kirjata ylös ajatuksia.

Viikko sitten pakatessani löysin kuukausia hukassa olleen bujoni. Juuri sopivaan aikaan uudeksi vuodeksi. Erikoista, että se on ollut juuri tämän “hullun vuoteni” lähes kokonaan käyttämättä. Vuoteni on ollut niin täynnä kaikenlasta, että en ole edes kaivannut sitä. Haikeana katselen tyhjäksi jääneitä sivuja ja mietin, voisinko jälkikäteen tallentaa joitain välähdyksiä tästä vuodesta.

Tasan vuosi sitten kirjoitin, että aion tulevana vuonna olla rohkea. Enpä ihan tajunnut, miten paljon olenkaan rohkeutta tänä vuonna tarvinnut. Mutta joku minussa tiesi, mitä tulen tarvitsemaan. Olemme paljon viisaampia, kuin ymmärrämmekään. Kyse on vain siitä kuuntelemmeko ja luotammeko sisimpäämme. Selaillessani bujoa  tajuan, että vuosi 2017 valmisti minua tähän vuoteen.

Olen toissa vuonna kirjannut ylös paljon ylös asioita, joista olen kiitollinen. Bujostani löytyy myös paljon myönteistä ajattelua. Olen työstänyt monin eri tavoin vahvuuksia ja unelmia, jotka ovat vahvistaneet minuuttani. Kasvatukseen liittyvästä luennosta olen vajaa vuosi sitten kirjannut ylös:

Oma ajattelu kuntoon! Se heijastuu kaikkeen. Luo pohjan kyvylle auttaa.   

 

Tajuan nyt kirkkaasti, miten paljon ajatukset vaikuttavat. Ne työstävät tulevaisuutta tiedostamattomassa ja suuntaavat toimintaa. Oikein pysähdyn miettimään mille kaikella ja ennenkaikkea kenella annan vallan elämässäni ajatuksillani ja huomiollani. Tuota kirjoittaessani mielessäni on todennäköisesti ollut, miten voisin ohjata ja auttaa paremmin oppilaitani tai lapsiani. Mutta voisinko auttaa myös itseäni? Uusi vuosi onkin hyvä aika pysähtyä myös sen äärelle, millä ruokin sydäntäni ja mistä ammennan voimaa. Mihin käytän aikaani? Miten ja mihin valinnoillani ohjaan itseäni? 

Reissussa rähjääntynyt bujoni. Kuva: Annele Rantavuori

Viime aikoina olen miettinyt sitä, mitä ajattelen ajasta. En halua ajatella kuluttavani aikaa tai pelätä ajan pian loppuvan. Tänä vuonna aion kiittää uusista päivistä. Jokainen päivä antaa lisää aikaa, uusia tilaisuuksia ja uusia mahdollisuuksia. En halua olla menettämässä koko ajan, vaan saamassa lisää. Ajattelutavan muuttamista tämäkin.

Varsinainen uudenvuodenlupaukseni on tämä. Tänä vuonna aion harjoitella myötätuntoa. Tuota ihmeellistä, salattua voimaa, joka sisältää valtavan muutosvoiman. Myötätuntoa ei voi puristaa itsestä tai pakottaa. Ajattelen niin, että meitä kaikkia seuraa katse, joka on täynnä rakkautta ja lempeyttä. Pysähtymällä tähän uskon, että myötätuntonikin lisääntyy. Luulen, että tulen tarvitsemaan sitä tulevana vuonna.

Mitä hyvää sinä annat itsellesi tänä vuonna?    

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Aija Wist

Arki sujuu jo hyvin, mutta pyhät on ihan toinen juttu. Etukäteen Joulu tuntuu pahimmalta. Mitä tehdään, kenen kanssa ja kuinka paljon on säätöä. Päiviä on monta ja ne vietetään perheen kanssa. Tietenkin. Ero tuo väistämättä yksinäisyyttä ja kaipausta moneen jouluun. 

Minä lähdin joulua ”pakoon”, sillä tämä joulu olisi muuten liian koditon.  Nykyisessä väliaikaisessa kodissa en halunnut olla, eikä lapsuudenkotiakaan enää ole. Joulua suunnitellessa yksinäisyys ja kodittomuus tuntui musertavalta. Äidin poismenon myötä loppuivat myös traditiot, jotka olisivat erityisesti tänä jouluna kannatelleet. Tuntuu kuin joulu ja sen onnistuminen olisi yksin minun varassa. No, eihän se näin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu. Tästä joulusta tulisi yksinäisempi kuin ikinä. Siksi halusin pois, kauas pois.  

Ajoin lasten kanssa eilen koko päivän, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ajoimme pimeydestä pimeyteen niinkuin esikoiseni eilen kiteytti. Kilometri kilometrilta mieli rauhoittui. Tunnelma tiivistyi tuntureiden siintäessä ja joulun tuntu saapui sydämeen. Se tuli odottamisesta ja pysähtymisestä. Ei ole yhtä, ainoaa oikeaa tapaa viettää joulua. Joulu on joulu silloinkin, kun se on erilainen. Hämärän syli otti lempeästi vastaan väsyneet matkalaiset. Pimeyttäkin on erilaista niinkuin yksinäisyyttäkin.

Tänä aamuna, jouluaattona, mietin joulun kuvastoa ja sen armollisuutta. Ensimmäinen joulukin oli koditon, yksinäinen ja täynnä väliaikaisuutta. Se lohduttaa. Kaiken tämän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä on kuvasto, jossa nököttää pieni lapsi eläinten ruokakaukalossa. Joulun salaisuus. Ihme, joka tapahtuu syrjässä, piilossa ja odottamatta. 

Elämä on aika usein selviämistä ja joskus joulukin.  Me lähdetään nyt etsimään kuusta ja takkapuita. Rakennamme ja elämme Joulun sillä, mitä on. Otan vastaan tämän joulun lahjan.

Hyvää ja armollista Joulua ihan kaikille! 

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat