Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

Vuosia sitten tarjosin apua yksin jääneelle pienten lasten äidille. Halusin todella auttaa, sillä hänen tilanteensa tuntui kestämättömältä. Arjen pyöritystä välillä pitkiäkin aikoja yksin, ilman hetken hengähdystä. Vapaina viikonloppuina totaalinen väsymys ja kasa tekemättömiä hommia. Hänen vastauksensa jäi mieleen: - Kiitos, tosi mielellään. Mutta mä en sitten pysty auttamaan sua. En vaan repeä tästä. 

Vastaus hämmensi minua. En nimittäin odottanut vastapalvelusta. Se nyt olisi ollut hassua koko tilanteessa. Kuormittaa kuormittunutta lisää. Mutta sellaiseen rooliin hän oli kasvanut ja tottunut. Elämä heitteli niin, että oli pakko toimia uudella tavalla. Hoitaa vain omat asiansa ja ottaa apua vastaan niihinkin. 

Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn.

Minulle oli iso oivallus ymmärtää lapsuuden perheen roolituksen merkitys ihmissuhteiden kannalta. Se määrittää mielestäni enemmän, kuin vaikka omaa sukupuolta olevan vanhemman malli. Passaajaksi oppinut passaa parisuhteessakin ja palveluksia vastaan ottamaan tottunut, ottaa niitä sujuvasti vastaan myös parisuhteessa. Tahtipuikon heiluttaja haluaa määrätä ja sopeutumaan tottunut sopeutuu. 

Tämä on edelleenkin jotenkin tosi pysäyttävää. Kuinka vähän lopulta muutummekaan? 

Nyt olen itse samassa tilanteessa, kuin ystäväni vuosia sitten. Minun täytyy opetella uusi rooli ja kestää reaktiot, jotka ne synnyttää. Tai se, ettei mitään reaktioita synny. Kun en ehdi tai jaksa tehdä niin paljon kuin itseltäni odotan. Haluaisin auttaa ja ilahduttaa, koska pelkään, ettei minua muuten hyväksytä. Että se ei riitä, mihin näillä resursseilla pystyn. Eikä se kaikille riitäkään. Mutta mitä sitten? kysyn itseltäni ja alan itkeä. Niin, mitä sitten. Voisinko vain päättää riittää itselleni? 

Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta?

Olen kasvanut perheessä, jossa oli aina tekemistä. Lukemattomat kerrat olen lapsena tiskannut äidin kanssa käsin kahvikuppeja kello kaksi yöllä viimeisten vieraiden lähdettyä. Olisin voinut mennä nukkumaan, mutta en halunnut. Halusin auttaa, sillä koin silloin olevani tärkeä. Äidin rinnalla minulla oli tehtävä ja paikka. Se oli palkitsevaa. Olen laittanut iltapalaa niin piispalle ja tohtorille kuin ilmaista leipää hakeville työttömille, yösijaa tarvitseville ulkomaalaisille ja puhumaan kykenemättömille kehitysvammaisille. Lapsuudenkodissani oli ovet avoinna kulkijan tulla. 

Näillä spekseille en pysty enää samanlaiseen kuin aiemmin. Lapset vievät omansa, menetykset ottavat vielä aikansa ja omasta hyvinvoinnistakin pitäisi huolehtia, että jaksaa. Huomaan tuottavani paljon pettymyksiä, eikä se ole kivaa, kun ennemminkin haluaisin ilahduttaa toisia ihmisiä. Elämä ei enää tarjoile tuttua roolia, mutta opinko enää uutta? Pystynkö muuttamaan vanhaa vai meneekö vain kaikki sotkuun mietin, kun taas olen sanonut ei, en pysty. 

Tosiasia on, että enää en edes halua. Sopeutujan tie on kuljettu loppuun. Ehkä tosiaan olen muuttunut ja toisenlaiset roolit odottavat minua. Sellaiset, joissa saa olla rajallinen ja riittävä.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Loma on vähän niinkuin parisuhde, johon helposti latautuu paljon odotuksia ja toiveita. Epärealistisia mielikuvia elämästä, jota ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Loma pakottaa kohtamaan sen, mitä on. Ja miltä se tuntuu. Eikä se ole aina helppoa. Siksi loma myös ahdistaa monia ja sen loppuminen on helpotus. Arki tuo mukanaan touhun ja roolit, joiden taakse on helppo paeta. 

Heti alkuun on silti pakko sanoa, että minulla on takana onnistunut loma. Se oli ihana ja vietin sen pääosin lasten kanssa hyvin rauhallisesti kotona. Valvoin myöhään, nukuin pitkään ja sain tehtyä monia tekemättä jääneitä asioita. Tärkeitä sekä oikeasti niitä välttämättömiä, kuten lasten kanssa lautapelien pelailua, uimista ja saunomista. Hiihtämäänkin päästiin! Ihaninta oli kuitenkin kiireetön yhdessäolo. Eronneena vanhempana loma olikin monin tavoin yksinkertaisempi, kunhan siitä joulusta päästiin yli. (Sekin meni hyvin.)

Loma pakottaa kohtamaan sen, mitä on. Ja miltä se tuntuu. Eikä se ole helppoa. Siksi loma myös ahdistaa monia ja sen loppuminen on helpotus.

Niin, kun asiaan latautuu paljon odotuksia, syntyy myös väistämättä pettymyksiä. Loma paljastaa sen, missä ihmissuhteissa mennään. Kun ei ole arkikiireitä, tulee väistämättä näkyväksi se, mitä läheisille ihmissuhteille kuuluu. Loma voi siksi olla myös pelottavaa aikaa. Toisen odotukset voivat tuntua ylivoimaisilta ja loman mahdolliset seuraukset kauhistuttavat. Tilastot kertovatkin, että eniten eroja syntyy juuri tammikuussa ja elokuussa. 

Vaikka loma oli onnistunut ja odotukset sille oli aika helposti täytettävissä, niin silti sain kiinni siitä tunteesta, kun loma ei mene niinkuin kuvittelee. Siitä pettymyksestä, ettei elämä ole niin helppoa, aurinkoista ja auvoista, kuin facebookin lomakuvat antavat ymmärtää. Lapsiperheessä loma onkin helposti jankuttamista, rajoittamista ja kyllä itkemistäkin. Eilen mietin, miten vaikeaa voikaan olla aamupuuron syöminen! Tai omien vaatteiden korjaaminen lattialta. Ja miten väsynyt olen tähän papukaijana olemiseen, joka kaiken lisäksi menettää aika ajoin hermonsa. 

Tärkeää on, ettei loma olisi vain törmäilyä. Vai pitäisikö puhua loman sijaan yhdessäolosta? Sillä sitähän loma on, aikaa olla yhdessä. Törmäysten ja etäisyyden jälkeen täytyy luoda ja etsiä myös kohtaamisen ja yhteyden hetkiä, rakentaa suhdetta toiseen. 

Tämäkin puoli on elämässä tärkeää ja myös sille pitää olla oma tilansa ja paikkansa. Rajat ja erillisyys ovat läheisyyden edellytys. Elämään kuuluvat myös kielteiset puolet ja kaikkein raskainta on olla aina aurinkoinen. Tiedän sen itse aivan liian hyvin. Tärkeää on, ettei loma olisi vain törmäilyä. Vai pitäisikö puhua loman sijaan yhdessäolosta? Sillä sitähän loma on, aikaa olla yhdessä. Törmäysten ja etäisyyden jälkeen täytyy luoda ja etsiä myös kohtaamisen ja yhteyden hetkiä, rakentaa suhdetta toiseen. 

Miksiköhän on niin vaikea hyväksyä, että molemmat puolet kuuluvat hyvään lomaan ja hyvään elämään? Mikä saa kaipaamaan johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa ei ole ristiriitaisia toiveita, pahaa mieltä tai erimielisyyksiä?  

Tästä artikkelista voi parisuhteessa olevat poimia eroasiantuntija Marika Rosenborgin vinkit parempaan lomaan. Sen eteen työskentelyn voi aloittaa heti, vaikka arki olisikin jo alkanut. Hyvä loma pohjustetaan nimittäin arjessa. Laatuaika on nimittäin turhaa haaveilua, jos yhteys arjessa on katkennut. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tätä on vaikea myöntää, mutta usein odotamme toisen tekevän meidät onnellisiksi. Vaikka kuinka tiedostaisimme sen, ettei toinen ole tai edes voi olla onnestamme ja oloistamme vastuussa. Silti syytämme toista omasta onnettomuudestamme. Saamattomuudesta, laiskuudesta, suunnattomuudesta ja epävarmuudesta. Se on se helppo selitys. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi? Ainakin se tuntuisi ihan varmasti paremmalta. Omalta ja oikealta. Sillä niinhän siinä käy, kun alkaa kantamaan vastuuta, tekemään valintoja. Tietoisia valintoja. 

Mitäpä jos onnen ottaisikin omiin käsiin? Olisiko se mahdollista? Ensin pysähtymällä ja  ajattelemalla. Loppuisi se haikailu ja voivottelu. Alkaisi toiminta. Millaiselta elämä silloin näyttäisi?

Hesarissa oli tänään kiinnostava juttu painonnoston suosiosta. Itse lajia kiinnostavampaa oli Hakaniemessa painonnostosalia pyörittävän Matti Vestamanin ajatukset elämänmuutoksesta. Hän on selvästikin oivaltanut sen, että kaikki todellinen muutos lähtee pienestä. Tärkeintä on, että suunta on oikea. Silloin kynnyksen täytyy olla tarpeeksi matala, sillä isot muutokset vaativat todella paljon. 

Myös formulalääkärinä tunnettu Aki Hintsa puhuu tästä samasta asiasta Oskari Saaren kirjoittamassa kirjassa Voittamisen anatomia, jossa esitellään Hintsan hyvinvointifilosofia. Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat muuttuvat rutiiniksi. Muutoksen pitää nimenomaan olla riittävän pieni, että sitä jaksaa pitää yllä riittävän kauan. 

Luin pari vuotta sitten Hintsan kirjan ensimmäisen kerran ja sen innoittamana vähensin iltapäivän kahvinjuontia, aloin tavoitella 10 000 päivittäistä askelta ja yritin rauhoittaa iltoja. Viimeksimainittu oli ja on iltavirkkuna minulla edelleen vaikeaa. Vaikka minulla ei ollut uniongelmia huomastin selvästi näiden rutiinien myötä unen laatuni parantuvan ja olevani sen myötä virkeämpi. Unen merkitystä korostetaankin Hintsan kirjassa hyvinvoinnin ja menestyksen edellytyksenä. 

Kaikkea ei kannata muuttaa kerralla, vaan valita tietoisesti kolme pientä muutosta, joita toteuttaa sinnikkäästi kolmen kuukauden ajan. Siinä ajassa tavat jo muuttuvat ja tulevat rutiiniksi.

Ensi vuonna voisin yrittää tarttua edelleen arkiliikunnan lisäämiseen. Elämäni on ollut aikamoisessa muutoksessa, joten myös liikuntarutiinit pitäisi päivittää. Lisäksi aion rauhoittaa iltoja työn tekemiseltä, jotta nukkuisin levollisemmin. Tajusin vasta jokin aika sitten, miten paljon keskittymistä vaativa työ, jota tykkään illan rauhassa tehdä, voi kuormittaa yöunta. Kolmanneksi yritän tehdä asioita, jotka saavat hyvän ja virkistyneen mielen, kuten käydä keikoilla, näyttelyissä ja teatterissa. Ne ovat asioita, jotka helposti jäävät tekemättä, mutta harvoin kaduttavat. Kantamalla vastuun omasta hyvinvoinnistani helpotan varmasti myös läheisteni elämää.

Uutta vuotta ja arjen valintojen pohtiessa mieleeni nousi vanha tyyneysrukous: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mihin suuntaan sinä haluat elämääsi ensi vuonna viedä? Mistä asioista muutos sinun elämässäsi alkaa?  

Toivovaisin terkuin, Annele 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Olenko ainoa, jolla jouluun valmistautuminen tuntuu menevän aina vähän ohi? Pipareita me ei olla leivottu vielä kertaakaan, lahjat on ostamatta ja jouluruoat tekemättä. Piparkakkutalosta ei ole tänä vuonna edes haaveiltu. Joululauluja on kuunneltu, laulettu ja soitettu, mutta kauneimmista joululauluista löydän itseni varmaan vasta loppiaisena. Jos silloinkaan…

Tässä vaiheessa meinaa ja usein iskeekin paniikki ja älytön tarve tehdä joulu. Sellaistahan se on. Juhlaan valmistautuminen. Siihen kuuluu kiirekin tai vähintäänkin touhuaminen. Enää en kuitenkaan halua tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä, vaan haluan nauttia joulusta siihen valmistautuessanikin. Sillä odottaminen on monesti sitä parasta osaa. 

Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua mietin: Voisinko luopua paniikinomaisesta touhuamisesta ja tehdä tästä vuoden ihanimman viikon? Joulujuhlaviikon, paketoimisviikon ja jouluhässäkkäviikon. Nauttia joka hetkestä ja päättää, että se riittää, mitä ehditään.

Olennaista on tehdä ero odottamisen ja odotusten täyttämisen välillä. Odottaminen ei nimitttäin uuvuta tai lannista. Odottamisesta tietää, että jotain tosi kivaa on tulossa. Väistämättä. Riippumatta yrittämisestä, sillä suorittaminen vie ilon. Aina. 

Jos jotain hyvää ero toi tullessaan niin vapautuksen jonkin oman päänsisäisen mallin toteuttamisesta. Kun homma on jo lähtökohtaisesti säpäleinä, on suorittamiselta ikäänkuin pudonnut pohja pois. Onkin ihanaa vaan antaa mennä. Melkein jo naurattaa, että mitäpä jos pipareita tulee leivottua vasta hiihtolomalla pakastimen kätköistä löytyneestä piparitaikinasta. 

Tähti näkyy kauas ja muistuttaa aamuin illoin ensimmäisen joulun valosta, joka johti vieraat pienen perheen luokse. Juuri oikeaan aikaan. Miten oppisin, että oikeasti kaikki tärkeä tapahtuu.

Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua mietin: Voisinko luopua paniikinomaisesta touhuamisesta ja tehdä tästä vuoden ihanimman viikon? Joulujuhlaviikon, paketoimisviikon ja jouluhässäkkäviikon. Nauttia joka hetkestä ja päättää, että se riittää, mitä ehditään. Eron myötä monet tavalliset hetket ovat tulleet kultaakin kalliimmiksi, sillä itsestäänselvyys on elämästä kadonnut. En halua pilata näitä ihania, touhukkaita päiviä täysin turhalla stressillä. 

Joulutähti on sentään ollut ikkunassa ensimmäisestä adventista asti tuomassa valoa. Se on tärkeä ja siksi se varmaan tulee aina ikkunaan laitettua. Tähti näkyy kauas ja muistuttaa aamuin illoin ensimmäisen joulun valosta, joka johti vieraat pienen perheen luokse. Juuri oikeaan aikaan. Miten oppisin, että oikeasti kaikki tärkeä tapahtuu. Niin paljon voisi tehdä ja se voisi olla kivaakin, mutta silti toissijaista. Ja turhaa. 

Ensimmäinen Joulu yllätti työssään uurastavat paimenet kedolla ja kuningasta etsivät tietäjät matkallaan. Se yllätti tuoreet vanhemmat ja kenties eläimet tallissaan. Löytäisinpä minäkin taas joulun lahjan. Osaisinpa pysähtyä, nähdä ja kuulla. Olla kuin lapsi, jolla ei ole muuta annettavaa, kuin itsensä, katseensa ja hymynsä. Suostua siihen, että elämä väistämättä antaa niin hyväilyjä kuin haavojakin.  

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat