Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään se vasta onkin mielessä. Äidin ikävä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä on ohi. Asiat, joita en tehnyt. Surun raskas viitta edelleen painavana päällä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea. Tämä perinne sai näin arvoisensa lopun.  

Ei kulunut kahtakaan kuukautta, kun äiti oli pois. Tuo elämäni tärkein ihminen. Se oli viimeinen perunamaa hänelle. Viimeinen äitienpäivä yhdessä.

Huomaan tyttäreni herättävän äitiin liittyviä muistoja. Laittaessani hänen hiuksia muistan miten tiukasti äiti harjasi saparot. Touhutessamme keittiössä mietin olinko yhtä innokas auttamaan ja oliko äiti väsyneenä yhtä kireä kuin minä. Peilaan itseäni häneen aivan samoin, kuin äitini itseänsä minuun.  

Tuskaillessani muutamaa neulanpistoa tytön esiintymisasuun tulee mieleeni mekot, jotka äiti yöllä ompeli minulle ja pikkusiskoilleni veljeni rippijuhliin. Miten erilaisessa maailmassa me olemme eläneetkään. Hän kasvoi maatalossa, jossa oppi hoitamaan lampaat ja lypsämään lehmät. Tekemään itse ja keksimään keinot. Isosiskonsa kanssa hän jakoi huoneen avioliittonsa asti.

Minä taas olen kasvanut aivan eri tavoin yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin, vaikka monin tavoin köyhää oli lapsuuteni verrattuna oman tyttäreni elämään. Esimerkiksi en koskaan käynyt vanhempieni kanssa ulkomailla. Sitä ei edes osannut kaivata, koska se ei vaan kuulunut meidän perheen tapoihin. Me kävimme mökillä. Pidimme kasvimaata ja keräsimme marjoja. Aika usein mietin saavatko lapseni liikaa kaikkea. Hekin elävät omaa todellisuuttaan.

Tyttäreni avulla saan kiinni myös haavoistamme. Kun sanon tai en sano jotain. Kun jokin on vaikeaa. Tunnistan mallit ja vaille jäämiset. Tavat ja tottumukset. Sen kun tekee kipeää. Kun en osaa ja haavoitan. 

Tästä on niin vaikea puhua, koska haluamme nähdä äidit niin toisenlaisina. Se on niin raastavaa, koska lapsi ei ymmärrä. Lapsi vain on, antaa itsensä. Mitä muutakaan hän voisi? Lapsi tuntee äidin haavat, kulmat ja säröt. Niistä tulee osa häntä. Ne kertovat omaa hiljaista tarinaansa menneestä maailmasta. Siitä toisenlaisesta, jonka lapsi vain aavistaa.

Laitoin eilen lasten kanssa perunat maahan. Tähyilin taivaalle monta kertaa. Aivan kuin lähettääkseni terveiseni sinne jonnekin, toiseen todellisuuteen. Sillä ei hän ole kokonaan pois. Tunnen äidin rohkeuden ja voiman. Ainutlaatuisen rakkauden. 

Muistan viimeisen kohtaamisemme lapsuudenkodissani. Viivytin lähtöä kuin olisin aavistanut. Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä. Mutta mentävä oli. Sillä kertaa se oli minun vuoroni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Annele Rantavuori

Edellisessä blogissa pohdiskelin, mitä eronnut ystäviltä tarvitsee. Eräässä kommentissa ehdotettiin pitäisikö ystävän uskaltaa myös kysyä parin valinnasta ja sitoutumisesta. Onko ystävän rooli siis haastaa? Esittää kipeitä kysymyksiä, jotka sattuvat? Varmasti se voi olla sitäkin. Tosin helposti voi käydä niin, että ollaan entisiä ystäviä.

Elämä on heittänyt tielleni jo vuosia eronneita tai eroa harkitsevia ihmisiä. Heidän kanssaan olen käynyt lukuisia keskusteluja liittyen eroon, sen syihin ja seurauksiin, ennen ja jälkeen. Ne ovat olleet syviä kohtaamisia kysymyksistä, joihin ei löydy oikeaa vastausta, vaan lähinnä näkökulmia. Aika usein on ollut nessupaketillekin käyttöä.

Eroa läpikäyvän ihmisen mielessä pyörii iso kysymys: Miksi? Miksi minä?

Helppo, hetken toimiva vastaus on toisen syyttäminen, jossa usein on mukana kumppanin vaihto lennossa. Ikävä tosiasia elämässä vaan on, että kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Näyttämö vaihtuu, mutta samat ongelmat säilyy. Itsensä kanssa kun täytyy tämä elämä elää. Ongelmia kantaa mukanaan, kunnes ne on jollain tavoin ratkaistu. Tarvitseeko sitä sanoa, että kumppania vaihtamalla ne eivät ratkea. Ne omat ongelmat.  

Väitän, että yhä edelleen ero tuottaa monille valtavan epäonnistumisen ja häpeän kokemuksen. En pystynytkään siihen, mitä halusin, yritin ja toivoin. Siksi eroon liittyvistä asioista on vaikea puhua. Myös ystävälle. Tuomion mahdollisuus on aina läsnä. Haavoittunutta on niin helppo iskeä. Siksi suojaudumme.

Tässä kohtaa hyvä ystävä on kullan arvoinen. Hän voi toimia turvallisena peilinä näille vaikeille kysymyksillä, jotka helposti suistavat väärille raiteille joko toivottomuuteen tai toisten syyttelyyn. Miksi minulle kävi näin? Mitkä asiat johtivat tähän? Olisinko voinut valita toisin? Mihin pystyin vaikuttamaan? Mikä ei ole minun kannettavana? Mitä en halua toistaa? Missä tarvitsen apua?

Edellisen blogini listaukseen voisin hyvin lisätä viidennen kohdan turvallinen peili. Viisas ja lämmin ystävä voi auttaa eronnutta ymmärtämään jotain tärkeää omasta toiminnastaan kysymällä näitä tärkeitä kysymyksiä hänen kanssaan. Toimimalla turvallisena peilinä hän voi näyttää eronneelle ystävälleen tämän arvon, mutta myös kasvunpaikan.

Tulevaisuuden kannalta on tärkeää huomata, ettei meille vain tapahdu asioita, vaan me myös valitsemme. Tässä on kyse oman osuuden ymmärtämisestä ja vastuun kantamisesta omista valinnoista, omasta osuudesta. Vastuu vie muutokseen ja kasvuun, joka johtaa parempaan tulevaisuuteen, toimivimpiin ihmissuhteisiin.  

Ajattelen niin, että tässä kohtaa tapahtuu paljon asioita. Vauhti on kova, vaikka sitä on vaikea nähdä niin ulkoa kuin sisältä päin. Voi näyttää ja tuntua siltä, että samaa suota sitä edelleen rämmitään. Uudestaan ja uudestaan. Mihinkään etenemättä. Mutta muutos tapahtuu aina ensin salassa. Se tulee näkyviin hitaasti.

Tällä matkalla ystävät ovat valoja pimeyksien reunoilla. Sillä pimeyksiä ne totta totisesti ovat. Kuilut sisällämme. Pimeät, synkät onkalot, joihin eksymme. Kaipaus, joka ei hellitä. Ikävä, joka repii sydämen rikki. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ai siis mitä? Mulle olisit ainakin entinen ystävä jos alkaisit haastaa. Samoin puoliso olisi entinen puoliso jos alkaisi haastaa. Mitä varten sinun yleensä edes pitäisi puuttua ystäväsi eroon millään lailla tai miksi tunnet itsesi niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin ystäväsi että ajattelet pystyväsi "kasvattamaan" häntä. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Eroaminen on muutosprosessi, joka myllertää eroavan ihmisen ja hänen läheisten maailman. Eronnut ihminen on myrskyn silmässä erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Usein hän on myös tarvitseva ja herkkä, mikä asettaa paineita myös ystävyyssuhteille.

Mitä eronnut sitten toivoo ystäviltä? Itselleni ovat parasta olleet aktiivisesti yhteyttä pitäneet ihmiset, jotka ovat antaneet myös tilaa. Olen oppinut jo pienestä selviytymään itsenäisesti, joten avun pyytäminen ei ole kovin luontevaa. En tietenkään voi puhua kaikkien eronneiden puolesta, mutta tässä muutama ajatus.

 

1. Lempeää katsetta

Luulen, että eroa kokemattoman ihmisen on mahdotonta täysin ymmärtää sitä myllerrystä, mitä eronnut käy läpi. Musertavaa yksinäisyyttä, tunteiden kirjoa ja menneisyyden läpikäymistä. Mitä on kantaa yksin koko elämä ilman toisen tuomaa turvaa. Tai mitä on luoda oma elämä uudestaan. Silloin ei aina pysty valitsemaan, vaan selviytyy. Joskus se on hyvinkin alkukantaisten vaistojen varassa toimimista, koska suojan tarve on niin suurta. Armollinen, lempeä katse parantaa ja luo toivoa epätoivon keskelle.  

 

2. Kuulevia korvia

Ero tuo mukanaan paljon vaikeita tunteita. Useimmilla myös taloudellinen tilanne muuttuu. Moni asia tuottaa epävarmuutta ja turvattomuutta. Vaikeisiin tunteisiin en kaipaa helppoja vastauksia tai ratkaisuja, kuten ainahan ne asiat järjestyy. Niin, tottahan se on. Mutta on eri asia ottaa vastaan tilanne ennen niiden asioiden järjestäytymistä yksin, kuin kaksin. Useimmiten kuunteleminen riittää. Että joku jaksaa ottaa vastaan tunteen, jota en yksin pysty kohtaamaan.

 

3. Anteeksiantavaa sydäntä

Eronnut ihminen ei todennäköisesti pysty olemaan sinulle se sama, ihana ystävä, kuin ennen eroa. Anna anteeksi, jos hän ei muista soittaa takaisin tai jaksa vastata viestiisi. Soita uudestaan. Älä ota henkilökohtaisesti. Et tiedä kuinka monta tuntia hän on saanut nukuttua edellisenä yönä. Elämä voi olla eron jälkeen yllättävän pitkään selviytymistä. Eronnut ystäväsi voi tarvita paljon tilaa, eikä hän ehkä pysty vastamaan odotuksiisi. Hänen maailmansa on mennyt uusiksi ja sen rakentaminen vie paljon aikaa ja voimia. Se ei tarkoita hylkäämistä, joten ole kärsivällinen. 

 

4. Turvallista syliä

Parasta on se, kun joku on tullut kylään, viettämään iltaa tai vapaapäivää yhdessä. Vienyt jäätelölle tai kävelylle. Koputtanut ovella tuore leipä tai glögipullo ja piparit kainalossa. He ovat täyttäneet edes hetkeksi sen tyhjän tilan, joka eronneen kodissa väistämättä vallitsee. Antaneet läsnäolonsa, rakkautensa. Ilman odotuksia tai vaatimuksia. Tämä on ollut kaikkein kalleinta minulle. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Roomassa ei voi olla törmäämättä Neitsyt Mariaan. Tuohon kristillisen perinteen tärkeimpään feminiiniseen hahmoon pääosin maskuliinisen jumaluuden rinnalla. Minulle tutuinta on ikonien kuvat Mariasta, joka sädekehä pään ympärillä pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Joskus pidin niistä kovasti, mutta nyt ne tuntuvat siloitelluilta kuvauksilta äitiydestä. Kaunishan asetelma on ja näin äiti halutaan nähdä. Lapsen lähellä, rauhallisena ja läsnäolevana.

Todellisuus on kuitenkin usein muuta. Pikemminkin äitiys on ristiriitaisten tarpeiden ja odotusten taistelukenttä. Suhteessa mieheen ottelevat äitiys ja naisellisuus, kun taas suhteessa lapseen äitiys ja työminä. Ulkopuolelta tulee lisää erilaisia paineita liittyen kotiin, parisuhteeseen ja jopa oman itsen toteuttamiseen.

Neitsyt Maria on ihanteena mahdoton ja inhimillisesti saavuttamaton. Missä lie maskuliinisessa todellisuudessa se on luotu, kun on yhdistetty äiti ja neitsyt samaan kuvaan. Riisuttuna seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta. Lihasta ja verestä, joka kuitenkin pääsiäisessä, kristittyjen tärkeimmässä juhlassa, on käsinkosketeltavaa.

Neitsyt äitinä on samanlainen utopia kuin täydellinen elämä. Kiiltokuvaelämä, joka nykyisin esiintyy tarkoin valituissa ja rajatuissa kuvissa instagramissa. Virheetöntä pintaa ja taitavasti luotua mielikuvaa. Elämää ilman säröä, kipua ja virheitä. Vai pitäisikö sanoa epäelämää.  

Mitä tämä mahdottomien ihanteiden tavoittelu ja esittely kätkee sisäänsä? Miksi tämä ontto instaelämä houkuttelee? Kuka näitä utopioita tarvitsee? 

Pietarinkirkossa on Michelangelon veistämä Pietá, jossa Marialla on sylissään kuollut poikansa. Siinä ei olla mahdottomien ihanteiden edessä, vaan kohdataan elämän karu todellisuus. Tätä se on. Veitsi lävistää sydämen, joka antautuu rakkaudelle.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat