Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

kuva: Annele Rantavuori

Jäin kertalaakista koukkuun M/S Romantic-sarjaan. Jaksot on minulle liian pitkiä kokonaisina, mutta puolikas on juuri sopivaa unilääkettä. Hannu-Pekka Björkmanin loistavasti näyttelemä kaikkitietävä risteilyisäntä on sarjan parasta antia. Neilikka napinlävessään hän kantaa itse kehittämiään taakkojaan yrittäen stressaantuneena hymyillä ja olla kaikille sitä kaikkea, mitä luulee heidän tarvitsevan.

Nauroin eilen ääneen, kun risteilyisäntä kilahti hytissään kaapin ovelle, joka ei mennyt kiinni. Häpeän puna nousi kasvoilleni hetken päästä, kun tajusin itse olevani samanlainen lapsilleni. Stressaantuneena huomaan ajattelevani (Ja kyllä, voi apua sanon sen myös ääneen!) liian usein miksette te tottele. Siis tottele! Ihan kuin tämä naama punaisena kaapin ovea paiskova sketsihahmo!   

Stressaantuneena on vaikea kuulla omia tunteitaan, puhumattakaan niiden käsittelystä. Sitten ne saa niskaansa parhaimmassa tapauksessa kaapin ovi, pahimmassa lapsi. Nyt tuntuu siltä, että elämä heittelee ja sitä yrittää epätoivoisesti pysyä mukana. Selviytyä ja suorittaa. Suostua elämän sattumanvaraisuuteen. On vaan niin vaikea hyväksyä sitä, että omat vaikutusmahdollisuudet tiettyihin asioihin on niin vähäiset. Ja ettei aina riitä, vaikka kaikkensa yrittää.

Pettymysten ja huonojen uutisten keskellä kaipaan takaisin ydinperheeseen, jossa lähtökohtaisesti kaikki jaetaan. Yöllä yksin wilmaa lukiessa konkretisoituu, miten monia asioita se kannattelee. Vaikka ystävät ovat ihanan huolehtivaisia ja myötätunnossaan korvaamattomia, niin vain vanhemmat jakavat samalla intensiteetillä surut ja ilot. Yö on pitkä yksin valvoa, kun pienetkin murheet kasvavat suuriksi.

Mietin itkenkö lopulta vain sitä, ettei elämä mene niinkuin haluan. Miksen saavuta päämääriäni, vaikka teen kovasti töitä ja yritän parhaani? Miksi en riitä ja miksi elämä tuntuu vaativan aina enemmän? Vai minäkö itse tässä vaadin. Miksi on niin vaikea hyväksyä oma elämänsä sellaisena, kuin se eteen annetaan?

Samalla tiedostan vahvasti, että minulle opetetaan nyt jotain tärkeää läksyä. Ihan kuin minulle väännettäisiin rautalangasta, että kaikki on lahjaa. Siksi on turhaa yrittää niin paljon, sillä se on hyödytöntä. Koska kaikkihan on lahjaa. Ja lahjasta ei voi olla kuin kiitollinen ja iloita niin kauan, kuin sen saa pitää. Mutta tämä itku pitää ensin itkeä pois. Että syntyy tilaa kiittää. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Olen kasvanut suurperheessä, joten nykyinen elämäntilanteeni eronneena on outo. Olenkin miettinyt yksin oloa paljon. Sehän ei välttämättä ole yksinäisyyttä, vaan voi olla myös täynnä läsnäoloa. Jos vaan osaa olla läsnä, itselleen. Etäisesti kiintyneelle se ei ole itsestäänselvää. 

Etäisesti kiintynyt lakaisee omat tunteensa ja tarpeensa maton alle. Hän tukahduttaa ne, jotta voi olla läsnä muita varten. Etäisesti kiintyneet ovatkin usein auttavaisia. Joskus he saattavat jopa ostaa olemassaolonsa oikeutusta olemalla tarpeellisia. Huomaan olevani hieman pihalla sen kanssa, mitä minä elämältäni haluan. Yhä edelleenkin tunnen itseni onnellisimmaksi, kun saan työskennellä jonkun itseäni suuremman, tärkeän päämäärän eteen.

Eron jälkeen yksinäisyys tuntui helpotukselta. Vihdoinkin vapaa tila hengittää ja olla olemassa. Tuntuu kuin olisin kuullut omat ajatukseni kirkkaammin, kuin vuosiin. Mikä ihana vapaus! Lapsivapaina viikonloppuina pitkä aamukahvi hesarin kanssa, eikä illalla kiirettä kotiin. On kuin elämästäni olisi hetkittäin otettu pois kymmenen vuotta.

Vapaudella on kuitenkin hintansa ja se on yksinäisyys. Minulla se liittyy selkeästi tiettyihin samoihin juttuihin, joihin varmasti löytyy ajan kanssa rutiinit ja ratkaisut.  Ruuhkavuodet ovat taittaneet terän pahimmalta seurankaipuultani, mutta sosiaalinen yksinäisyys nostaa päätään lomien ja juhlapyhien lähestyessä. Vapaus päättää tuo mukanaan yksinäisen vastuun. Minulle, joka olen tottunut sopeutumaan, tyhjä tila on yllättävän vaikeaa. 

Myös isoissa taloutta koskevissa päätöksissä tunnen itseni yksinäiseksi. Kun on yksin, niin on yksin myös raha-asioiden kanssa. En yhtään ihmettele, että talous pitää monet pariskunnat yhdessä. Eläminen pääkaupunkiseudulla maksaa. Myös ero maksaa. Välillä tuntuu, että ihan kaikki maksaa! Olisi helpotus jakaa isojen päätösten tuoma vastuu toisen kanssa. Mutta nyt ei itku auta. On seistävä omilla tutisevilla jaloillaan myös taloudellisesti. 

Läsnäolo ei kuitenkaan maksa mitään ja onneksi sitä voi harjoitellakin ihan ilmaiseksi. Ero pakottaa kuuntelemaan ja kohtaamaan omaa sisintään. Sitä varjoistakin puolta. Kohtaaminen vaatii aina tilaa ja aikaa. Yksinäisyyttäkin. En tiedä mikä saa ihmisen pakenemaan itseään. Pysähtyminen voi olla ensimmäinen askel uuteen. Ehkä se on se, mikä pelottaa. Muutos. Epävarmuudenkin keskellä olen onnellinen, että uskalsin. Sillä tarvitsin sitä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (1)

Vielä yhdessä
1/1 | 

Niin, tätä lukiessani mietin jälleen, haluavatko ihmiset erota puolisostaan vai haastavasta lapsiperhearjesta? Nykyajan intensiivinen vanhemmuus johtaa tähän...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Sari Lehtosaari

Harmaat päivät kuuluvat elämään ja niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen. Eron jälkeen harmaat päivät haastavat eri tavalla, kuin ennen. Parisuhteen tuomaan tietynlaiseen varmuuteen ja tasaisuuteen tottuu. Se kannattelee. Ankeudessaankin.

Harmaiden päivien raskautta sanoitin hiihtolomalla vastikään eronneen ystäväni kanssa. Hyvänä päivänä jaksaa eron mukanaan tuomaan epävarmuuden, joka väistämättä liittyy uusiin alkuihin. Harmaina päivinä taas taakka tuntuu sietämättömältä. On kuin kävelisi jäällä, joka sulaa alta pois. Elämä on suorittamista ja selviytymistä, kun sisäinen voima on kadoksissa. Askellus on epävarmaa, kun vakaata maata ei jalkojen alla ole.

Harmaina päivinä ei pysty päätöksiin, jotka olisivat välttämättömiä tulevaisuuden kannalta. Luottamusta tulevaan ei tahdo löytyä muutosten keskellä, kun usko omaan itseen horjuu. Ristiriita oman sisäisen kokemuksen kanssa on usein suuri verrattuna siihen, miten muut asian näkevät. Tunne omasta kyvyttömyydestä vie voiton, eikä mikään vakuuttelu auta siihen. Silloin elämä yksinkertaisesta vaatii liikaa. Mutta vaihtoehtoja ei ole. On jaksettava.

Harmaina päivinä pelko saa helposti vallan. Siksi täytyy miettiä tarkkaan kenen kanssa viettää aikaa. Ankeuttajien seura vie viimeisetkin voimat, eikä auta yhtään oman, uuden elämän rakentamisessa. On ihmisiä, joille valittaminen ja negatiivisuus on elämäntehtävä. Harmaina päivinä heitä ei jaksa yhtään. Ja hyvä niin. Sillä niin unelmilla, kuin peloillakin on taipumus toteutua.

Harmaiden päivien toivo on ihmiset, jotka lämmittävät ja rohkaisevat. Ihmiset, jotka kuuntelevat ja kannattelevat. He ovat lahja, valoja pimeyksien reunoille. Kuin tulisija, jossa väsynyt matkamies voi levähtää ja lämmitellä. Hyvä olo, joka heistä jää, säilyy päiviä. He ovat ihmisiä, jotka pelastavat harmailta päiviltä.  

Eteisessä halaan ystävääni pitkään. Rämmimme samaa suota ja siksi aavistamme niin hyvin toisen tuskan. Illalla laitan viestin: Olen ihan varma, että meille koittaa vielä valoisammat päivät. Tajuan sanovani sen enemmän itselleni, kuin hänelle. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Tiedämme kaikki sen tyypin, joka katoaa elämästä, kun uskoo löytäneensä pysyvän parisuhteen. Uskollisesti hän palaa, kun parisuhde kariutuu. Tätä saattaa jatkua pitkäänkin ja kuvio saattaa toistua vielä usemmankin vuoden jälkeen. Hän on sitä tyyppiä, jolle mies riittää ja on kaikki. Ystäviä tarvitaan silloin, kun miestä ei löydy. Tai hetkinen! Eikös näin käy myös miehille?

Luonnollisesti tämä voi suututtaa, ärsyttää tai huvittaa sitä toista osapuolta, joka uskollisesti ottaa ystävän vastaan. Oikeutetusti hän kokee olevansa varalla ja eräänlainen kakkosvaihtoehto. Ihan näinhän asia ei ole, sillä puoliso ja ystävä painivat eri sarjoissa. Mutta aika on rajallista, joten siltä se näyttää ja tuntuu.

Miksi kuitenkin kannattaisi pitää ystävistä kiinni silloinkin, kun parisuhde kukoistaa ja elämä hymyilee? No, tietenkin siksi, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja kun se mitätahansatapahtuu, niin ystävä on kultaakin kalliimpi. Eikä sen tarvitse ero olla. Myös sairaudet, työmatkat, elämän vaikeudet ja vaikka epämääräiset olotilat voi olla niitä hetkiä, jolloin ystävä nimenomaan olisi se paras juttu.

Mietin myös sitä, kuinka balanssissa on suhde, jossa ystäville ei ole tilaa. Onko järkevää laskea vain yhden kortin varaan? Toki on ihanaa, kun joku löytää, usein odotuksen jälkeen, kumppanin. Ja onhan se sallittua siihen uppoutua. Mutta siihen jääminen on mielestäni typerää. Se on myös inhottavaa ystäville, jotka ehkä myös tarvitsisivat ystävää.

Tuntuuhan se imartelevalta ja ihanalta, jos toinen on vain minua varten. Mutta eikö se ole myös aika ahdistavaa? Eräänlaiseen alkusymbioosiin jäämistä, jossa ei ole kasvua, eikä tilaa hengittää. Pidemmän päälle se kapeuttaa elämää ja tekee riippuvaiseksi puolisosta. Eron tullessa sitten jäädäänkin tyhjän päälle.

Näinhän monelle miehelle Suomessa on käynyt, sillä perinteisesti nainen on hoitanut perheen sosiaaliset suhteet. Miehellä vaan ei ehkä ole enää sitä ystävää, jonka luokse palata. Tästä kertoo moni surullinen tarina.

Iloitsen valtavasti, kun näen, että parisuhteessa on tilaa myös ystäville. Se viestii terveestä tasapainosta ja turvasta. Minulle se kertoo myös kyvystä olla erillinen ja itsenäinen. Että on olemassa muutenkin kuin parisuhteen kautta. Ystävä ei ole parisuhteen uhka, vaan mahdollisuus. Ota siis rohkeasti tilaa ystävyyssuhteille ja kannusta myös kumppaniasi siihen.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat