Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

Lapin talvisessa ihmemaassa tuli hiihtolenkillä vastaan sydän. Pitihän siitä ottaa kuva, vaikka ei ollut aavistustakaan, että sitä tarvittaisiin näin pian. Kuva: Annele Rantavuori

Hidasta elämää - bloggari ja kirjailija, ihana Susanna Erätuli avasi sydämen merkitystä pisara-ohjelmassa muutama päivä sitten. Hänen viisaat sanansa avasivat jotain ja jäin pohtimaan tämän tutun sananlaskun merkitystä minulle nyt. Ohjelma löytyy areenasta ja kannattaa ehdottomasti katsoa. 

“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” Snl 4:23

Erossa sydän menee haavoille ja niitä haavoja sitten hoidetaan ja lääkitään eri tavoin. Toinen etsii epätoivoisesti syliä, kun taas toinen nuolee haavansa yksinäisyyden muurien suojassa. Niin tai näin, mutta erossa sydän menee kiinni. Virtaus lakkaa, kun sydän jäätyy. Luottamus elämään horjuu, sillä erossa jotain syvää menee aina rikki.

Susanna kuvaa ihan älyttömän hienosti, miten sydän on tarkoitettu tuntemaan. Ottamaan vastaan niin ilon, kuin surunkin, täyttymyksen ja kaipauksen. Niin kuin lapsi ottaa vastaan hyväilyt ja haavat. Olen jo pitkään ajatellut, että elämässä on kyse itsensä antamisesta. Omien vahvuuksien, taitojen ja lahjojen käyttöönotosta ja siten yhteisen, kauniimman maailman rakentamisesta. Rohkeudesta ottaa oman paikkansa. Uskollisuudesta omalle tehtävälle. 

Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin.

Omaa sydäntään on myös lupa varjella. Jos annan elämäni lähteen kenen tahansa tallottavaksi, niin se ehtyy ja kuivuu. Eikä silloin virtaa enää mikään. Nykyään ajattelen, että omaa sydäntään on jopa velvollisuus puolustaa, varjella pahalta. Samaan tapaan kuin lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan hätätilanteessa pukemaan happinaamari ensin itselle ja sitten vasta lapselle. 

Sillä vasta silloin, kun on lupa puolustautua, on turvassa. Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin. Keskeneräisenä. Aitona. Yksinkertaisesti sellaisena kuin on. 

Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa.

Ero oli paljon rankempi matka, kuin mitä ikinä pystyin kuvittelemaan. Siltikin, vaikka meidän ero oli hidas ja lempeä. Aikaakin siitä on jo. Kutsu kasvuun, uuteen on niin voimakas. Tuntuu kuin jokainen vaihe haastaisi minua. Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa. Sydän, joka tuntee syvästi kivun, tunnistaa myös lämmön. Se on sydän, joka avautuu rakkaudelle, kun on sen aika. 

Siispä haavoittunut sydän älä pelkää, vaan anna haavasi rauhassa muuttua uuden elämän lähteeksi. Sillä kärsimyksestä nousee uusi elämä sille, joka voittaa. Sinä, joka olet valinnut avoimuuden, tuntenut ja lähtenyt liikkeelle, olet jo voittanut. Siitäkin huolimatta vaikka olisit juuri nyt hirvittävän kivun keskellä. Sillä me olemme täällä antaaksemme itsemme. 

Siksi on niin tärkeää kuulla aina välillä tämä: Sinun puolestasi ja sinun kanssasi. Annettu, vuodatettu, kärsitty. Ylihuomenna, tuhkakeskiviikkona, menen iltakirkkoon ja otsaani piirretään tuhkasta risti parannuksen merkkinä. Kumartuessani katumukseen tahdon kasvaa itseni antamisessa. Oppia avaamaan sydäntäni. Antaa elämäni käyttöön, kokonaisena. 

Toivovaisin terkuin,  

Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Mitä ihmeen paskaa tämä nyt oli, aivan käsittämätöntä minkälaista kakkaa jotkut jaksaa suoltaa, hyh hyh...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Talvisen maiseman valkoinen kauneus muistuttaa minua siitä, miten tärkeitä ovat kaikki vaiheet. Silloinkin, kun tuska jäädyttää sisältä kaiken, että kestäisi elämää. Kuva: Annele Rantavuori

Se klassinen tarina erosta toipumisessa on hankkia uusi kumppani  mahdollisimman nopeasti, jonka avulla pääsee yli entisestä. Joskus se toimiikin, mutta on siinä jotain hyvin karua, jos homma jatkuu muuten entisellään, mutta vain tyyppi vaihtuu vierellä. Läheisten sopeutuminen eroon kun alkaa usein vasta siitä eropäätöksestä, kun taas eroa tekevät ihmiset ovat useimmiten aloittaneet sen jo paljon aiemmin. Lennossa vaihtaminen vaatii läheisiltä paljon.

Itsellänihän meni puolessa vuodessa uusiksi parisuhde, koti ja työ. Äidin menehtymisen kautta minusta tuli orpo, lapsuudenkotia ei enää ollut ja sisarussuhdetta kuormitti kuolinpesän lukuisten asioiden hoito. Stressipisteet oli siinä kohtaa aika korkealla! Myrsyn silmässä ei kuitenkaan kuormittumista välttämättä huomaa, vaan vain hoitaa eteen tulevia asioita kuin robotti. Väsymys tulee jälkikäteen. Sitten kun sille on tilaa. 

Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan.

Viime viikolla lähdin käymään edellisessä työpaikassani, jonne oli yli tunnin työmatka. Lähdin matkaan iloisin mielin odottaen kaikkien kivojen ihmisten näkemistä. Hämmennyin, kun puolivälissä matkaa alkoi rintaa puristaa ja kurkkua kuristaa. Teki mieli itkeä. Kesti hetken ymmärtää, että näinhän nämä matkat vuosi sitten menivät. Itkien. Keho muisti, vaikka mieli oli aivan toisissa tunnelmissa. 

Jälkikäteen ajatellen vuosi oli ehkä elämäni raskain. Niin monet asiat olivat levällään. Vasta pikkuhiljaa alkoi hahmottumaan, mitä me tarvitsemme tässä uudessa tilanteessa. Oli tärkeää jaksaa odottaa, kestää keskeneräisiä asioita, sillä nyt huomaan niiden järjestyneen hienosti. Pitkä työmatkakaan ei ollut rasite, vaan pelastus. Sinä vuonna olisi ollut tosi helppo paeta kaikkea vaikeaa tekemiseen. Olen siinä nimittäin aika hyvä. Riittävän pitkä aika yksin autossa antoi tilaa kohdata oma sisäinen maailma ja käsitellä vaikeita tunteita. Siitä kai tämä kirjoittaminenkin lähti, kun ulos alkoi tulla kamaa, jota oli pakko sanoittaa.

Ajaessani kaupungista maaseudulle huomaan väljyyden ja tilan. Tajuan, miten tarpeen rauhallisempi rytmi, maalaismaisemat ja yhteisöllisyys olivat tuona vaikeana vuonna. Työmatkalla oli aikaa surra. Perillä askel keveni ja paine rinnassa helpotti. Sain hypätä helpompaan rooliin ja unohtaa sirpaleiksi hajonneen elämäni. Olisi ollut liian raskasta olla vaan surullinen koko ajan. Oli myös tärkeää saada jättää vaikeat asiat autoon, unohtaa ne hetkeksi ja keskittyä työhön tai lapsiin. Että elämässä oli myös surusta vapaata tilaa.

Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista.

Kirjoitan tätä Lapin rauhassa, harmaana päivänä. Lumisateessa hiihtäminen on nihkeää, raskasta ja hidasta. Kuin kaksi väliaikaisuuden vuottani täynnä surua, kipua ja sopeutumista. Eropäätöksen omalta kohdaltani tehdessäni päätin tarpoa polkuni loppuun asti. Mennä kohti vaikeaa ja kipeää, mitä niin helposti välttelen. Nyt tuntuu siltä, kuin jokin tosi raskas aika olisi ohi. Asiat ovat järjestyneet ja uuteen arkeen totuttu. Mieleen mahtuu jo paljon muutakin, kuin luopuminen. Edessä taitaa olla uusi, mukavampi vaihe. 

Hitaasti hiihtäessä on aikaa ihailla lumen niin kauniiksi kuorruttamia pakkasen jäädyttämiä puita. Kuolleilta ne näyttävät, mutta suonissa virtaa elämä, joka herää eloon lämmön lähestyessä ja valon voittaessa. Lumi muuttaa puut kauniiksi aivan niin kuin myötätuntoinen, kaunis katse keventää raskaan taakan kantajan matkaa. On aika luopumiselle ja levolle, hiljaiselle ja hitaalle elämälle, mutta aikansa on myös uusille kukille ja täydelle loistolle. 

Miten tärkeitä ovatkaan kaikki vaiheet mietin samalla, kun spotify tarjoilee Jipun laulamana: voimani tulee täyteen heikkoudessa. Raskas vuoteni oli myös niin täynnä rakkautta ja hyvyyttä, että sitä oli melkein vaikea ottaa vastaan. Se oli armoa. Lahjaa. Kiitollisena muistelen teitä, jotka teitte väliaikaisuuden vaiheestani siedettävämmän ja usein kauniin. En unohda sitä ikinä. 

Toivovaisin terkuin, Annele 

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lumen keskellä, tunturin suojassa ja hämärän sylissä oli hyvä sukeltaa syvälle. Kuva: Annele Rantavuori

Olen lomalla Lapissa ja ensimmäisenä työnä olisi mökin portaiden lumityöt. Aamulento painaa kuitenkin ja menen päiväunille. Homma lykkääntyy. Parin päivän päästä huomaan, ettei olisi kannattanut. Tamppaan nimittäin kulkiessani lumen tiukaksi matoksi portaiden päälle. Pakkasten helpottaessa se tulee jäätymään . 

Irrottaessani kovettunutta lunta mietin miten kevyt, pehmeä pakkaslumi voikaan kovettua näin paksuksi ja kovaksi. Kuinka helppoa olisikaan ollut putsata kevyt pakkaslumi heti portailta pois. Käykö näin myös ihmisten välillä? Kun asioita ei käsitellä ja kohdata, niin hyviä kuin pahoja, vaan työnnetään sivuun ja kätketään, niin se mikä olisi ollut kevyttä ja helposti hoidettavaa, muuttuu raskaaksi ja painavaksi, pahimmillaan vaaralliseksi ja jääkylmäksi. 

Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Olen viettänyt aikaa täällä mökillä äitini kanssa, joka rakennutti tämän mökin iäkkäänä lapsien ja lastenlapsien iloksi. Mökki on vaatinut häneltä käsittämättömän määrän työtä. Äidin tapa rakastaa oli teot, lahjat ja palveleminen. Kauniit sanat eivät kuuluneet niihin, paitsi vähän vieraammille. Sehän oli myös sitä sen ajan kasvatuskulttuuria, jossa pelättiin lasten ylpistyvän. Mikä siinä onkaan, että usein niille kaikkein läheisimmille on vaikeinta näyttää rakkauttaan?

Jo teininä kipuilin asiaa tädilleni ääneen: - Miksi äiti ei koskaan kehu meitä, vaan aina vaan muita. Palatessani tuohon hetkeen, järven rannalle luulen, että yritin sanoa: - Minusta tuntuu, etten riitä, että en ole tarpeeksi. Nyt mietin, jos en tuntenut riittäneeni hänelle, miten voisin ikinä tuntea riittäväni kenellekään. 

Muistan vieläkin hyvin tätini yllättyneen ilmeen hänen vastatessaan: - Ainahan se teitä  kehuu ja on niin ylpeä kaikista teistä. Tuntui hyvältä, että asia sanottiin ääneen, vaikka osa minussa sen tiesikin. Mutta ei se poistanut riittämättömyyden tunnettani. Jokin tyhjyys sisälläni pysyi. Tämänkö vuoksi minusta kasvoi sopeutuja, joka etsii toisen katseesta hyväksyntää ja hylkäämistä?

Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista.

Palaan muistoissani äidin viimeisiin päiviin. Kukaan ei tiennyt, että ne olivat äidin viimeiset päivät talossa, joka oli hänen kotinsa yli kolmekymmentä vuotta. Mutta jokin minussa aavisti. Tiedän sen siitä, että olin edellisenä päivänä huutanut huoltani Jumalan puoleen ja kirjoittanut ylös sanat, jotka nousivat sydämelleni: Nämä ovat viimeiset päivät.

Äiti ei ollut enää oma itsensä. Tunnelma oli omituinen, mutta kummallisen läheinen. Aivan kuin hän olisi jo jossain muualla, kuin taivas olisi auki. Yhtäkkiä äiti sanoo lapsilleni: - Voi että mä rakastan teitä. Säpsähdän! En muista koskaan kuulleeni äidin sanovan niin kenellekään. Sen sanominen on ollut vaikeaa minullekin. Meillä kudotaan villapaitoja ja -sukkia, leivotaan kakkuja, ostetaan lahjoja ja kirjoitetaan kortteja. Joskus harvoin tiukassa tilanteessa sanotaan: - Kyllähän sä tiiät.    

Sitten hän jatkaa, lapsilleni edelleen: - Mutta tota teidän äitiä mä vasta rakastankin. 

Kyyneleet tulvivat silmiini. Haluaisin mennä äidin lähelle, mutta en osaa. Sillä meillä halataan vain juhlissa ja merkkipäivänä. Sain kuulla nämä kalliit sanat, jotka olen lukenut äidin kirjoittamista korteista, kirjojen kansista ja runoista. Avannut lukemattomista lahjoista ja tuntenut niinä väsyneinä illan hämärän tunteita, kun olemme yhdessä palvelleet toisia yhtä kodittomia. 

Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua.

Sanat murtavat minut. Äidin viimeinen lahja. Hän ei päässyt taivaan rauhaan ennen kuin oli sanonut tämän minulle. Sanat, joita olen odottanut kauan. Suhteemme on ollut niin läheinen ja niin vaikea. On ollut aikoja, jolloin en ole pystynyt menemään kotiin tai olemme vain huutaneet toisillemme. Muutama kuukausi aikaisemmin hän läksytti minua erostani kuin lasta. Olen kuullut ankaria sanoja, jotka jo nuoren tytön mieli ymmärsi tulevan kaikuna jostain kaukaa, hyvin erilaisesta maailmasta. Silti ne satuttivat. 

Tämä itku on hyvää itkua, joka puhdistaa. Raskas fyysinen työ helpottaa. Koko kropassani tuntuva kipu auttaa ymmärtämään. Olen pelännyt elämää ja kapinoinut sitä tuskaa vastaan, joka osakseni on tullut. Vihdoin olen niin turvassa, että voin katsella tätä rauhassa ja hyväksyä osaksi oman elämäni polkua. Tämä on minun elämäni. Nämä haavat ja rosoiset reunat tekevät minusta minut. Erityisen ja rakastetun. Ikuisesti rakastetun.

“Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” Ilm. 2:17

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Kuuntelin eilen Juha Tapion vanhan haastattelun uudestaan, jossa hän kertoo kappaleensa Rakastettu taustoista. Suosittelen!

Ps 2. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Sanoja yliarvostetaan. Kun äitini sairastui Alzheimeriin ja menetti lopulta sanat eikä aina muistanut edes nimeäni, hän tiesi kuitenkin aina, että rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Että tuo nainen, minä, hänen vuoteensa ääressä on hänelle rakas. Viimeinen katseemme oli täynnä rakkautta. En kaivannut sanoja, tiesin muutenkin.

Samoin kosketus kertoo luotettavammin rakkaudesta kuin sanat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sinä pääsiäisenä jotain räjähti sisälläni. En enää muista mikä sen laukaisi ja miksi. Oliko se pientä vai suurta. Se oli viimeinen pisara kuormassa, joka oli kasvanut jo pitkään ennen sinua. Sen muistan, että tein keittiössä ruokaa. Sinä sanoit jotain kuivaan, lakoniseen tyyliisi, jota tietyissä tilanteissa rakastin ja tietyissä vihasin. Kädessäni oleva keittiöveitsi iskeytyy tasoon ja jää siihen pystyyn. Kasvoni vääntyvät villipedon kasvoiksi ja huudan niin paljon kuin kurkusta lähtee: - Nyt tää vittu loppuu. Mä en kuuntele tätä enää ollenkaan. En vittu kuuntele. 

Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia.

Kehoni täyttyy voimalla. Minä hallitsen tätä tilaa nyt. Minä olen olemassa. Sinä nouset ja hetken näen pelon silmissäsi. Tajuan mitä olen tehnyt ja pelästyn. Hetkellinen voiman tunne katoaa ja jättää jälkeensä vapisevan ihmisen. Silmäsi muuttuvat kylmiksi, kun katsot minua. Kävelet ohitseni ja sanot: - Mene hoitoon. 

Keittiön laattalattia on kova. Tuntuu kuin pää räjähtäisi. Nyyhkytykseni kiertää tyhjän talon nurkkia etsien turvaa. Toivon, että tulisit. Ottaisit minut syliin kuin lapsen. Mutta et tule. Menin liian pitkälle. Taas olen mennyt liian pitkälle. Vaikea, tuskainen nainen, jolla on liikaa sanottavaa ja paljon vaatimuksia. En ihmettele, ettet enää jaksa minua. En itsekään kestä kuilujani. Näitä syvyyksiä, joihin säännöllisesti tipun.

En tiedä mitä tehdä, kun maa ei nielekään minua. Minäkö se olin, joka huusi kuin eläin. Minä, jolle nuoret piirtävät sydämiä, halaavat lujaa ja kirjoittavat: sä oot kiltti, ihana ja hymyilet aina. Oikeasti en ole ihana, vaan hullu huutava akka, jonka pitäisi kuolla. Teen sen ainoan teon, johon pystyn. Soitan ystävälle, sille ainoalle, jonka tiedän kestävän tämän. Tunnistimme toistemme tuskaiset sydämet heti tutustuessamme muuttaessani parikymppisenä Helsinkiin. Yksi iso ero meissä on: Hän pysyy kasassa, minä en. 

Pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen!

Hän vastaa iloisesti niinkuin aina. Kuiskaan: - Mä sekoan. Voitsä auttaa mua. Mä sekoan. Rauhalliseen tyyliinsä hän selvittää mitä on tapahtunut. Rauhoitun hänen lempeään ääneensä. - Et sä sekoa. Sä puhut ihan normaalisti. Mä ymmärrän mitä sä sanot. Et sä oo sekaisin. Sä suutuit. Tosi kovaa. Siihen on varmaan syynsä. Se on ohi. Kaikki on nyt hyvin. Ei oo hätää. 

Sanat tuudittavat minua kuin lasta. Hengitys tasaantuu pikku hiljaa. Puhelun jälkeen istun vielä pitkään lattialla, jalat tiukasti sylissä pään nojatessa seinää vasten. Enkä ajattele mitään. 

Illalla yritän puhua, sillä tajuan olevani umpikujassa. Lupaan hakea apua ja pääsiäisyönä kirjoitan googleen viha, nainen ja apua. Löydän Maria Akatemian sivuille. Sieltä saa väkivaltaiset naiset apua. Kauhistun! Enhän minä ole väkivaltainen! Isken läppärin kannen kiinni, mutta ehdin huomata numeron, johon voi soittaa. 

Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä.

Pyhien jälkeen soitan Maria Akatemian päivystysnumeroon. Sanon heti ensimmäiseksi, etten ole väkivaltainen. Saan silti apua. Viimein uskaltaudun naisten vertaisryhmään, josta alkaa muutos suhteessa itseeni. Koko syksyn käyn joka tiistai Helsingissä, vaikka se on yhtä säätöä. Ryhmässä tulen näkyväksi haavojeni kautta ja tunnen suurta myötätuntoa haavoittuneita kanssakulkijoitani kohtaan. Vertaisryhmän voima on ihmeellistä! 

Loppusyksystä valvon taas kerran ja mietin umpikujaani. Ensimmäisen kerran uskon selviäväni yksin, jos tilanne vaatii sen. Jokin on muuttunut. Olen astunut pois nurkasta, johon olin ajanut itseni. Tajuan saaneeni luvan puolustaa itseäni ja huolehtia itsestäni. Aavistelen, että elämäni ei tulisi olemaan enää muiden käsissä. Se tuntuu tosi hyvältä. Nukahdan pitkästä aikaa levolliseen, syvään uneen.   

Toivovaisin terkuin, Annele

Ps. Jatkossa blogini löytyvät täältä: https://valotpimeyksienreunoilla.wordpress.com/

 

Tietoa ja apua vihaan ja väkivaltaan löytyy seuraavista paikoista: 

https://www.naisenvakivalta.fi/

https://www.miessakit.fi/

https://www.youtube.com/watch?v=_-RtQIdYRIg&feature=youtu.be&fbclid=IwAR...

https://yle.fi/uutiset/3-8981390

https://hidastaelamaa.fi/2018/04/naisen-aggressio-edelleen-tabu/#fbf26b3c

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Tuntuu hurjalta että tuollaisessa paikassa voi jättää toisen yksin lattialle itkemään. Vaikka ei olisi enää rakkautta tai edes välittämistä, joku velvollisuus ihan yleisen humaaniuden nimissä olisi auttaa toista romahduksen hetkellä.

Hyvä että apua löytyi toisaalta ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat