Kirjoitukset avainsanalla Annele Rantavuori

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään alkaa lapsen oikeuksien viikko. Viikon kunniaksi monet ovatkin vaihtaneet facebookissa profiilikuvakseen kuvan itsestään lapsena. Niin tein minäkin. Kuvan alla kiertää viikon tunnus: Lapsella on oikeus olla oma itsensä. Tärkeä viesti. Minä luen sen myös lupana olla keskeneräinen. Että saa kasvaa omaan mittaasi itselleen sopivaan tahtiin.

Viesti on tärkeä myös aikuisille. Kuinka moni aikuisista osaa ja uskaltaa olla omanlaisensa? Paljon siitä puhutaan, mutta se on ihan eri asia, kuin olla sitä mitä on. Ne ihmiset kyllä tunnistaa. Vapaa sielut, jotka mennä liihottavat omana itsenään. Ottavat tilansa, mutta eivät vie sitä muilta. Siitä heidät tunnistaakin. Vapaat sielut. Heidän ei tarvitse viedä tilaa muilta, eivätkä he toisaalta odota muilta itsensä kohottamista. 

Oman kokonsa löytänyt ihminen tietää, että vain omalla tavalla tulee hyvä. Siksi hän antaa toisen olla Sinä. Toisenlainen kuin Minä.

Sellaisen ihmisen lähellä on helppo hengittää, koska siinä on niin vapaata. Hän hoitaa oman tonttinsa, joten hänellä on varaa antaa toisen hoitaa omansa. Ja mikä tärkeintä hän antaa toisen hoitaa sen omalla tavallaan. Eri mieltäkin saa olla. Oman kokonsa löytänyt ihminen tietää, että vain omalla tavalla tulee hyvä. Siksi hän antaa toisen olla Sinä. Toisenlainen kuin Minä.

Juuri tämä on monien parisuhteiden haaste ja kompastuskivi. Kestää toisen erilaisuus ja erillisyys. Alun symbioosivaiheen jälkeen onkin edessä väistämättä itsenäistymisvaihe, jossa suhde muuttuu todemmaksi toisen tullessa näkyväksi kokonaisena, erilaisena. Alkaa kohtaaminen, joka mahdollistaa dialogian. Tai sitten monologi jatkuu valtataistelun siivittämänä kohti eroa. 

Filosofi Martin Buber on kuvannut kohtaamista todella osuvasti sanaparien minä - sinä ja minä - se avulla. Hänen mukaansa kohtaaminen on mahdollista vasta suhteessa, jossa toteutuu minä ja sinä, jonka myötä syntyy aito yhteys. Ymmärrän sen suhteena, jossa toisen erilaisuus on hyväksytty. Sen myötä kahden ihmisen välille on syntynyt vapaus olla, vapaus kasvaa. Dialogi on mahdollista vain kahden erillisen kanssa.

Kasvaminen on usein kasvua alaspäin. Tietoisuutta omista haavoistaan. Kykyä hyväksyä elämä myös keskeneräisenä.

Minä - se -suhteessa toinen on objekti, kontrollin alla. Hän tulee näkyväksi Minun katseeni, väistämättä valikoivan, kautta. Suhteesta puuttuu silloin yllätyksellisyys ja elävyys. Toisen on oltava sellainen, kuin hänet näen. Tai jopa sellainen, kuin tarvitsen. Silloin aito kohtaaminen pakenee, sillä askelmerkit ovat ennalta viitoitetut. Vapaus on mennyt. 

Ajattelen niin, että tämä on syvällinen tapa kuvata myös ihmisenä kasvua kohti itsenäisyyttä. Omilla jaloillaan tukevasti seisoessa toinen ei muodostaa uhkaa minuudelle. Eihän tietenkään elämä ole joko näin tai niin. Elämä on sotkuista, jossa kasvu tapahtuu ennemminkin piilossa. Kasvaminen on usein kasvua alaspäin. Tietoisuutta omista haavoistaan. Kykyä hyväksyä elämä myös keskeneräisenä.

Parhaimmillaan kasvu johtaa siihen, että annan toisten loistaa. Kestän toisten menestyksen, enkä ajattele sen olevan pois itseltäni. Tämä viikko kutsuu meitä erityisesti antamaan tilaa ja mahdollisuuksia lapsille, mutta ennenkaikkea turvaa. Että he voisivat loistaa, puhjeta kukkaan. 

Toivovaisin terkuin, Annele

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Pixabay

Joskus luulin, ettei parisuhteessa voi puhua liikaa. Mutta nykyään mietin, että aivan samoin kuin puhumattomuus erottaa voi liika analysoiminen estää aidon yhteyden. Pahimmallaan sivuosaan jää sen yhteisen elämän eläminen, kun vaan puhutaan siitä elämästä! Liika puhuminen voi sekä etäännyttää toisesta että viedä tilan elämän kokemiselta. Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Puhuminen on myös tapa käyttää valtaa. Osa lopettaa jankkaamisen vasta, kun toinen on väsytetty kuoliaaksi. Syyllistetty ja nurkkaan ajettu osapuoli suostuu mihin vaan, kunhan se (saatanan) jankkaaminen loppuu! Ja silti asiasta vielä muistutetaan sopivan tilaisuuden tullen. Puhumisen vaatiminen on joskus tosi armotonta touhua. Asioita selvitetään niin kauan, että saadaan itselleen mieleinen lopputulos.

Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Taitavat puhujat vasta vallankäytön osaavatkin. He määrittelevät pelikentän ja osaavat asettaa itsensä edulliseen asemaan. He tietävät, mistä naruista vedellä, että toinen saadaan puhuttua pyörryksiin. Heidän puheissaan musta muuttuu valkoiseksi ja perusterapeutti huijataan mennen tullen kyyneliin milloin liikutuksesta, milloin säälistä. 

Ei, sanojen taitava käyttäminen ei todellakaan ole tärkein parisuhdetaito. Puhumisen lopettaminen, kuunteleminen ja peiliin katsominen olisi monesti se taito, mitä tulisi opetella. Moni puhumattomaksi keittiödiagnosoitu nimittäin osaa kyllä puhua, mutta ei viitsi, kun vastaanotto on ollut mitä on. Miksi vaivautua vastaamaan, jos vastaukseksi hyväksytään vain omaan pirtaan sopiva vastaus?

Mikä sitten voisi olla puhumista tärkeämpi parisuhdetaito? Mietiskelin useamman päivän tätä ja mietin voisiko se olla rauhan tekemisen taito. Rauha oman sisimpäänsä kanssa ja rauha toisen, erilaisen kanssa. Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta. Kun pystyn olemaan rauhassa itseni ja oman elämäni kanssa, niin voin katsella elämää sellaisena, kuin se on. Minun ei tarvitse suojautua, eikä piiloutua. Rauhasta käsin elämän keskeneräisyys on siedettävämpää. 

Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta.

No, en tietenkään väheksy puhumisen merkitystä. Tunnen sen tarpeen kipeästi itsekin. Ehkä puhuisin mielummin kuitenkin avoimuudesta, joka on kohtaamisen ja aidon yhteyden syntymisen edellytys. Halu rauhaan ja ymmärrykseen. Avoimet silmät, avoin tila ja avoimet kysymykset. Ehkä mahdollisuus tulla esiin omana itsenään, vastata omasta näkökulmastaan käsin johtaisi lopulta myös avoimeen syliin.

Nuorena aikuisena lauloin välillä päivittäin autuaaksijulistuksia ollessani talkoolaisena hiljaisuuden talossa, jossa pidettiin retriittejä. Toiseksi viimeisenä, seitsemäntenä julistuksena, armahtavaisten ja puhdassydämisten jälkeen julistetaan autuaiksi eli onnellisiksi rauhantekijät. Heille luvataan Jumalan lapsen nimi. Mikä turvallinen, ihana kielikuva. En voi olla ajattelematta miten kipeästi kaipaamme rauhantekijöitä, sovinnon kätilöitä, tähän maailmaan. Miten moni parisuhdekin elpyisi, jos osaisimme tehdä rauhan. Elää rauhassa. Oman kokoisina itsemme ja toistemme kanssa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoittaminen on ollut mutkikas sisäinen matka. Kiipeämistä ja keidashetkiä, huikeita maisemia. Kuva: Minna Varpula

Kirjoitin ensimmäisen blogini Rakkauden roihuun 5.11.2018. Kirjoittamista on siis takana vuosi ja tekstejä on syntynyt 50. Lähes viikottain on tullut kirjoitettua ja se on kyllä aika hurja tahti varsinkin näin kokemattomalle kirjoittajalle. Eroblogin aloittaminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, sillä en ole kirjoittanut kovin paljon, enkä varsinkaan julkisesti näin henkilökohtaisista asioista.  

Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

En epäröinyt kirjoittamisen aloittamista, vaikka tiesin siitä tulevan kauheaa. Joutuisin selättämään kysymyksen: Luuletko osaavasi kirjoittaa tästä? Tekstin valmistuttua olisi edessä kysymys: Kuinka kehtaat? Edellisen kanssa pärjäsin. Elämäni oli sellaisessa jamassa, ettei sillä ollut niin väliä. Mutta jälkimmäinen oli tuskallista. En tiennyt kumpaa pelkäsin enemmän: sitä, että joku lukee tekstejäni vai sitä, ettei kukaan lue. Silti tunsin, että tämä on jotain, mitä minun vain täytyy tehdä. Tilaisuus, jota en osannut odottaa. Tilaisuus, jossa saisin harjoittaa kovasti kaipaamaani rohkeutta ja kohdata häpeän kaksiteräinen miekka.  

Kirjoittaminen on minulle näkyväksi tulemisen prosessi. Se on taistelua häpeää vastaan. Vaikka tekstini eivät ole mitenkään erikoisia tai poikkeavia, niin silti olen joutunut kamppailemaan niiden julkaisemiseksi. En useinkaan ajattele, etteikö näin saisi tuntea tai kirjoittaa. Ajattelen, että minä en saisi tuntea tai kirjoittaa näin. Usein tunnen itseni naurettavaksi tekstieni valmistuttua. Häpeä nostaa päätään.  

Monet yksityiset tunteet, joita kuvittelee vain itse tuntevansa, ovat yllättävän yleisiä. Viikonlopun Nyt-liitteessä oli juttu siitä, miten ulkoisesti menestyneet, eturivin artistit kokevat myös kipeitä tunteita, epävarmuutta, merkityksettömyyttä ja tyhjyyden tunnetta. Tarkemmin ajatellen ei se mikään ihme olekaan. Itsensä antaminen on aina riski. En voi tietää, miten toinen ottaa minut vastaan. Kestänkö jos minun juttuni ei olekaan kiinnostava? Uskallanko antaa itseni toiselle, vieraalle ja erilliselle? Juttu päättyy toteamukseen, että Vain elämää-ohjelma antoi artisteile mahdollisuuden pudottaa täydellisyyden kulissit. Astua esiin myös haavoittuvaisuuden kautta. Olla näkyviä kokonaisempina. 

Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tästähän elämässä on kyse ja erityisesti tämä kysymys on tärkeä läheisissä ihmissuhteissa, joissa emme pysty pakenemaan roolin taakse. Emme ainakaan koko ajaksi.  Uskonko olevani rakkauden arvoinen? Kykenenkö läheisyyteen paljaana ja haavoittuvana ilman suojamuureja? Elämässä kunniakasta on lähteä areenalle taistelemaan ja ottaa häviämisen riski niinkuin Theodore Roosevelt kuvasi vuonna 1910. Kritiikillä ja paremmin tietäjillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä uskallanko.  

Tämä blogi on ollut minun areenani ja vaatinut enemmän rohkeutta kuin, mitä minulla on. Se on ollut sisäinen kamppailu omia demonejani vastaan. Olen saanut teiltä lukijoiltani, tutuilta ja tuntemattomilta, paljon voimaa. Monta kertaa olen päättänyt, että tämän vielä kirjoitan, mutta sitten en mitään. Ja sitten tulee joku ihana viesti, kaunis kommentti tai kohtaaminen, jossa joku kiittää kirjoituksestani. Ne ovat olleet tärkeitä, enkä ilman niitä olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaista vuotta. Toisilla ihmisillä on merkitystä ja väliä. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annele Rantavuori

Filosofian historian luennoista on parhaiten jääneet mieleen kuoleman merkityksen pohdinta. Oliko se Heidegger joka pohti sitä, miten elämä ilman kuolemaa menettäisi ainutlaatuisuutensa. Valinnoilla ei olisikaan mitään merkitystä, jos aikaa olisi loputtomasti. Siltähän se nuorena tuntuikin. Aikaa oli. Vaikka muuta ei olisi ollutkaan, niin aikaa oli! Silloin tuntui lähes mahdottomalta nähdä elämää kuolemaa vasten, rajallisuuden kautta. 

Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa.

Jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan niin. Ystäville alkoi tulla vakavia sairauksia. Oma kroppa alkoi muistuttaa siitä, että emme elä ikuisesti. Ja tietenkin hautajaiset. Mutta vasta Isäni kuolema melkein yhdeksän vuotta sitten jysäytti kuoleman todellisuuden elämääni. Viimeisen vuoden aikana on tullut kirjoitettua kuolemasta ja surusta aika paljon: äidin ikävästä, isänpäivän tyhjyydestä sekä muisteltua lainaksi saatua siskoa.

Isän poismeno pakotti kohtaaman kuoleman sen koko karuudessaan. Hänen rauhallinen, turvallinen läsnäolonsa oli yhtäkkiä poissa. Kasvimaalla, hiihtoladulla tai keinutuolissa ei ollutkaan enää kuuntelijaa. Hautajaisten jälkeen iski tyhjyys. Valvoin yöllä ja vapisin, kun ajattelin isää yksin haudassaan. Pelkäsin kuoleman valtaa ja voimaa. Sillä sitä sillä on, kun se voi aivan odottamatta riistää meiltä kaikkein rakkaimmat pois. Noin vaan, yhtäkkiä.  

Isän kuolema sysäsi minut kuolemanpelon syövereihin. Kun oma vanhempi kuolee tapahtuu jotain merkittävää. Käsitys omasta kuolevaisuudesta lävähtää kasvoille. Tajuaa olevansa elämän ketjussa seuraavana vuorossa. Kuolema tulee niin lähelle. Liian todelliseksi. Kun rakas ihminen viedään pois. Haudataan. Muistellaan ja jatketaan matkaa. Jos pystytään. 

Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta.

Sinä talvena ei kynttilöiden meri lohduttanut. Hautausmaa tuntui kylmältä, pimeältä ja surulliselta paikalta. Muistutti erosta ja yksinäisyydestä. En tiennyt, miten kestäisin tämän. Kuoleman kosketuksen. Joskus mietin olisinko selvinnyt siitä ilman lapsiani. Mikä muu olisi pitänyt koossa noina pimeinä päivinä? Kaksivuotiaan kanssa piti herätä joka aamu ja mennä ulos jokaikinen päivä. Sisälläni kasvava uusi elämä lohdutti jo pelkällä olemassaolollaan. Kuiskutteli toivon lauseita. Emme näe kaikkea ja vielä vähemmän ymmärrämme. Elämälläni oli tarkoitus ja merkitys, vaikka kuljinkin pimeitä polkuja. 

Hiljaisuuden retriitissä sain sen sanottua ääneen. Juttutuokio pastorin kanssa oli sekava ja siellä täällä poukkoileva. Mutta jossain välissä tuli se tärkein. Yksinjäämisen pelko. Ja nyt minusta tuntui, että isä oli jäänyt yksin. Kylmään maahan. Yksin. Enkä kestänyt sitä, koska oma yksinäisyyteni löi päälle. 

Jotain tapahtui. Aivan kuin jokin olisi irrottanut otteensa irrallisesta, yksin vapisevasta sydämestäni. Hautausmaa ei muistuttanutkaan enää erosta ja yksinäisyydestä, vaan rakkaudesta. Pienet liekit alkoivat puhua ihmisen mieltä suuremmasta toivosta. Hautausmaa muuttui levolliseksi tilaksi. Paikaksi, joka kertoo rakkaudesta. Isä oli valmis kuolemaan. Hän oli roomalaiskirjeensä lukenut, niinkuin Luther aikoinaan. Hän tiesi, että rakkauden väliin ei tule mitään. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kirjoittaja on opettaja ja kahden koululaisen äiti, joka kirjoittaa omasta erostaan käsin tunteista, merkityksellisyydestä ja erosta selviämisestä.   

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat