Kirjoitukset avainsanalla näkymättömyysviitta

kuva pixabay
Binary Data kuva unsplash
kuva unsplash

Viime viikolla Yle uutisoi siitä, kuinka nuoret kokeat itsensä näkymättömiksi. Yläkoulussa näkymättömyyttä kokee jopa joka viides: Kukaan ei ole koulussa oikeasti kiinnostunut. Toistettuna kokemuksena ja tulkintana nuoren mieli voi pysyvästi alkaa uskoa, ettei ketään kiinnosta. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, uskaltaako solmia pysyviä ihmissuhteita ja hakeutua opiskelemaan ja töihin.  Jos kokemukseni on, etten ole syvällisellä tasolla kenellekään tärkeä, mitä välii on millään? Yhteiskunnallinen ongelma tämä on silloin, jos yleinen välinpitämättömyys on vallitseva tila. 

Kuulostaako tutulta? Muistatko joskus kokeneesi vastaavaa? Minä muistan, lukuisia kertoja. Meidän maassa on sosiaalisesti sallittua työntää toinen osaksi tapettia ja jättää sinne. Jostain syystä on sosiaalisesti hyväksyttävää antaa jonkun pitää pitkiä monologeja häntä itseään kiinnostavasta aiheesta x. Silloin kuulijan tehtävä on olla pelkkä statisti. Paikan päälle voisi yhtä hyvin raahata patsaan tai huonekasvin monologin pitäjää "kuuntelemaan". 

Esitelmän pitäjä voi vaikuttaa hyvinkin itsevarmalta, mutta näillä eväillä hän jää ihmissuhteissaan oman naamionsa vangiksi. Ehkä hän on oppinut luulemaan, että ihmisten edessä kuuluu pitää esitelmiä. Jos ei ole kokemusta siitä, että on tullut hyväksytyksi ihan vain omana itsenään, niin vaikeaahan se on olla sitten. Omana itsenä oleminen onkin yllättävän vaikea taito. Parisuhteessa kyky olla oma itsensä korostuu. Oman ihmisen löytämisen tunnistaakin siitä, että toisen kanssa on helppo olla. Ja ristiriidat taas näkyvät olemisen vaikeutena. 

Tunnetaidoista puhutaan käsitteenä nykyisin paljon. Mitä ihmettä ne ovat? Mistä tiedän, että olen tunnetaidoissani edes jollakin asteella? Opimme tunnistamaan ja säätelemään tunnetaitojamme varhaisissa ihmissuhteissamme. Vanhemmat ovat tunnevalmentajiamme. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että vanhemman pitäisi itse osata nimetä mistä hän tulee iloiseksi, mikä häntä harmittaa ja mistä hän on vaikkapa tullut väsyneeksi. Kun vanhempi osaa kohdella itseään myötätuntoisesti,, tarttuu mallii myös lapseen:  Ja kun vanhemmalla on paha mieli, olisi hyvä, että hänkin turvautuisi toiseen ihmiseen  halaamalla tai puhumalla. Niin, että lapsikin sen näkee. Tunnetaidoissaan kehittynyt vanhempi ei jätä lasta (tai aikuista) vaikean tunteen kanssa yksin ja komenna olemaan hiljaa tai pelkäämättä. Miten suuria haavoja monille onkaan jäänyt käsittämättömästä uskomuksesta, että vahva ihminen ei itke. Varsinkaan poika tai mies.  Toistettuna yksinjättämisen kokemus saa uskomaan, ettei ketään kiinnosta ja voin samantien jäädä näkymättömyysviittani alle.   

Toistot ovatkin tärkeitä  ihmissuhteessa: Kun saan toistuvasti kokemuksen, että minua ei jätetä lapsena tai aikuisena yksin vaikeuksieni kanssa, opin olemaan hylkäämättä itseäni. Ja silloin näen myös paremmin toisen hänen omana itsenään ja tarjoan tietysti apua jos toinen sitä tarvitsee.

Mutta eihän kukaan ole seppä syntyessään. Harva meistä on synnynnäinen ihmissuhdeguru ja elämä tarjoaa onneksi yhä uudestaan mahdollisuuksia opetella ihmisenä olemista. Parisuhde onkin oiva paikka harjoitella toisen huomioonottamista loputtomasti, tuhansin eri kielin. Mitä enemmän toista huomioi, sitä enemmän hän tulee esille. Näkymättömyysviitan takaa hivuttautuva ihminen on kovin kiinnostava. Ja kaunis. Terapiatyö on näköalapaikka saada olla todistamassa näkymättömyysviittojen alle hävinneiden puolisoiden näkyväksi tulemista. "Mä en tiennyt, että sä ajattelet noin". "Miksi sä et ole kertonut mulle?"

Ei voi puhua, jos luulee, ettei osaa puhua tai toista ei kiinnosta. Tai toinen suuttuu. Sitä paitsi:  Näkymättömyysviitan imu on suuri. Vain turvassa ei enää kaipaa viittoja ja naamioita. 

Näin tapahtuu usein rakastuneena. Toisen ihaileva katse auttaa avautumaan ja luopumaan suojanaamioista. Hyvän katseen kohteena itsestäkin kuoriutuu uusia ihastuttavia puolia esiin. Pahan kasteen alla käy päinvastoin.  Rakastunutta katsetta voi myös ylläpitää - sitä pitää ylläpitää. Kun toinen lakkaa olemasta kiinnostava, hän on voinut jo kadota omaan näkymättömään maailmaansa. 

Kaikille pariskunnille minun tekisi mieli sanoa: Älkää kadottako uteliaisuuttanne toisianne kohtaan! Aina voi vaikka kysyä, miten sun päivä meni?

Rakkain terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat