Kirjoitukset avainsanalla mindfullness

Kuva: Jaakko Kaartinen

Marraskuun koomaharmaat päivät – ei haittaa! Yhtämittainen, jatkuva pimeys ja lehdettömät puut, litisevät mutaiset nurmikot – ei haittaa! Auringonpuutteesta kelmenevät hipiät ja hiipivä voimattomuus planetaarista vääränpuolista kallistuskulmaa vastaan – sekään ei haittaa, olen onnellinen silti. Eilen kävelimme kosteassa kylmyydessä illalla kotiin päin ylämäkeen ja tuuli puri minua vaatteiden läpi. Silti sanoin, että me olemme menossa kesään päin. Rakastettuani nauratti. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että siinä ja sillä hetkellä astelimme jo tulevan kesää kohti.

Tämä aika vuodesta voisi kukistaa ihmisen. Tämä on ”miksi minä olen täällä, enkä etelämmässä” -vaihetta. Mutta kun kävelemme yhdessä, minä olen astelemassa kesään. Sellainen minun tunteeni on.

Rakastaminen voi olla tulevaisuuteen suuntautunutta ja toivoa antavaa. Sehän ammentaa toiveikkaasta tulevaisuudesta tähän hetkeen. Siksi tuntuu orastavalta kesältä, lempeästi, marraskuussa.

Keskellä tätä yhdennentoista kuukauden loppuun hiipumista elää oma mielenmaisema. Mahtaako se näyttää sivusta katsottuna siltä kuin leikekuva ajelehtisi suttupapereiden keskellä? Jos, leike on auringonpaisteesta ja siitä vaiheesta, kun voi kuljeskella nurmella ilman sukkia, ja miettii, mennäkö uimaan vai miten muuten vilvoittautuisi.

Siitä alkaen, kun tutustuin rakastettuuni, olen aavistanut kesän. Tutustuttuamme se on tuntunut olevan ovella aina. Ehkä hän on kesä ja minä olen hänen liepeillään. En oikeastaan välitä, miten päin taika toimii, koska se toimii. Voin laittaa liian ohuen takin, koska vaikka tuuli puraisisi, en tuntisi sitä. Sade voi kastella, räntä voi kastella hiukset mustiksi, mutta aurinko kuivattaa ne kyllä. Sisäinen aurinko.

Minun sisimpäni ei anna periksi, se hyrrää rakkauden kesässä. Ensimmäisenä kesänä istuimme kuparinvärisissä auringonlaskuissa kallioilla ja tutkimme, miltä näytämme yhdessä. Miten sellaiset kesäillat voisi kadottaa marraskuuhun? Ei, kesä on kulman takana, se on kirjaimellisesti edessä, kun mennään varpaat kylminä tässä lyhyiden valottomien päivien saatossa.

Kun hän on kanssani, minusta tuntuu kuninkaalta, jonka maassa ei valo lopu. Merkillistä millainen voima ihmisellä on: vuodenaikojen voima.

Kallioleikkauksen syrjällä sammalkin on marrasharmaantunut, ja minä puolestani muistan ruohosipulin tuoksun, kun astelemme ohi. Joten syytä optimismiin on. Varjojen mailla vaeltavat kultaisten sydänten hehkuttamat. Eikä ole ollenkaan niin pimeää.

 

Terveisin, J

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Supervoimia tarvitaan sarjakuvissa ja elokuvissa ylipääsemättömien haasteiden kohtaamiseen ja mahdottoman muuttamiseen mahdolliseksi. Supervoimilla saadaan aikaan ratkaisevia vaikutuksia. Rakkaudessa supervoimat ovat myös hyödyllisiä ja saavat ihmeitä aikaan.

Sarjakuvissa kuvataan usein se, mistä kenenkin supervoimat ovat peräisin. Rakkaudessa ne ovat minun kokemukseni mukaan peräisin rakastetulta. Esimerkiksi minusta tuntuu monesti siltä, että kun rakastettuni katsoo minuun tietyllä tavalla, voisin hyvinkin hakea hänelle kuun taivaalta tai kääntää todellisuuden asentoon, joka olisi hänelle kaikkein mukavin ja paras.

Yksi hienoista supervoimista on kyky pysäyttää aika sopivasti. Se tarkoittaa, että kun juoni on tihentynyt ja tullut kohtaan, joka on jotenkin erityinen, kyetään ajan kulumista hidastamaan niin, että se lähes seisahtuu. Silloin tuossa hetkessä ehtii kokea monin verroin enemmän kuin muuten. Kallisarvoiset asiat saavat tilaa ympärilleen.

Ajan hidastaminen mateluksi on muuten sellainen rakkaussuhteen supervoima, joka on saavutettavissa harjoittelemalla.

Aika on suhteessa sisäisiin kokemuksiin, jotka tapahtuvat kussakin hetkessä. Se, miten hetkessä tapahtuvia asioita havainnoi, vaikuttaa siihen, miten nopealta tai hitaalta aika tuntuu.

Rakkauden hetket voivat kiitää ohi liian nopeasti. Suudelma voi olla ohi ennen kuin se alkoikaan. Rakastelusta voi jäädä minuutin olo. Kohtaamiset kumppanin kanssa voivat ohentua huomaamattomiksi väläyksiksi, jotka hukkuvat kaikkien muiden elämän tapahtumien sarjaan. Rakkaus voi olla ohi ennen kuin siinä ehti juuri mihinkään.

Entä, jos rakkauden hetkille antaa kaiken ajan, joka niille kuuluu? Näin aika nimittäin pysäytetään. Kun toinen vaikka tulee kotiin ja itse menee vastaan ovelle, ja tapahtuu kohtaaminen siinä; nähdään, tervehditään, tullaan yhteen, kosketaan toinen toista, autetaan toisen kantamukset ja takki pois, käydään keskusteluun. Jos tälle kohtaamiselle antaa kaiken ajan maailmassa? Jos sille antaa kaiken ajan, ei ole kiire mihinkään. Mitään muuta ei tapahdu. Maailma pysähtyy ympärillä. On vain se, mitä rakastavaisten kohtaamisessa ovensuussa on meneillään.

Miten jollekin asialle annetaan kaikki aika maailmassa? Keskittämällä huomio kokonaan toiseen. Antamalla rakastetun vangita koko oma huomio, ja antautumalla olemaan ja aistimaan siinä tapahtumassa, joka on meneillään meidän kahden välillä.

Jos toisen katsomiselle ja koskettamiselle antaa kaiken ajan maailmassa, ehtii ohikiitävien väläysten sijaan nähdä perinpohjaisesti, miten kaunis rakastettu on. Ja se liittyykin jo toiseen rakkauden supervoimaan: toisen näkemiseen niin, että hän alkaa hehkua.

Kello vaan pois kädestä ja kokeilemaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ulla Oinonen

Jos elämäänsä ei aikatauluta tarkasti, niin lapsiperheessä jää omat harrastukset ja itsetutkiskelu vähemmälle. Omat unelmat eivät aina konkretisoidu toteuttamiskelpoisiksi tavoitteiksi, mutta olen huomannut, että arki uudenlaisine haasteineen tarjoaa mainioita mietiskelyn paikkoja, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta.

Säkkipimeät aamut, taivaalta tippuva räntä ja harmaat pisarat tekevät aamuheräämisestä extremelajin. On hyvin vaikeaa motivoida itseään siihen, miksi pieni lämpöinen vaippahousu pitää vuorata villalla ja teknisillä talviasusteilla, pakata kärryyn ja lähteä sitten rämpimään ulos päin viimaa. Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta. Näistä minuuteista kiinnipitäminen ei ole koskaan johtanut myöhästymiseen, vaikka niin voisi harhaileva mieli kuvitella.

Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.


Välillä halailukaan ei saa jälkikasvuani reipastumaan.  Olen alkanut hahmottamaan jotain jatkuvuutta siinä, että illalla viimeisenä leikityllä tavaralla on merkitys.  Ymmärrän, ettei kannata miettiä onko muovirasian mukaan ottaminen järkevää tai kuinka monta legoukkoa oikeastaan mahtuukaan pieneen käteen. Olen vain kiitollinen siitä, että oikea tavara kädessä oleva taapero, on iloinen taapero.

Kiukutteleva jälkikasvu voi yllättää myös päiväkodin eteisessä, vaikka kodista olisikin päästy kyynelittä ulos. Kommunikoinnin merkityksen ymmärtää viimeistään sillä hetkellä, kun kuulee, että toinen perheen vanhempi riisuu vain kengät eteisessä ja haalarin vasta taaperon omalla lokerolla. Seuraavana päivänä päiväkodin eteisessä on taas iloinen taapero, kun ymmärrän riisua haalarin vasta hänen omalla lokerollaan.

Mitä hyötyä sitten on tällaisesta tarkkailusta? Herkistyessäni ennakoimaan kaksivuotiaan mieltä, alan kuunnella itseänikin paremmin. Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.

Tämän blogin aihion kirjoitin valmiiksi sekuntia ennen kuin läppärini akku loppui ilman automaattisen tallenuksen autuutta. Näin itsessäni maassa huutavan taaperon ja suhtauduin itseeni lämmöllä.

Jotain tekemistä voi olla myös minuun nojanneella hahmolla, joka kysyi: "Äiti, saanko minä auttaa?"

Terveisin Ulla Oinonen
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat