Kirjoitukset avainsanalla yhdessä

Tänä vuonna en ostanut ihan tavallista joulukalenteria. Tosin epäröin pitkään, että voinkohan ostaa tuollaista joulukalenteria. Ei mies siitä kuitenkaan tykkää, joku ihmeen parisuhteen joulukalenteri!

Kalenteri, jonka parisuhdepäivillä näin, ei jättänyt minua rauhaan vaan huuteli minulle esittelypöydän keskeltä: ”Et voi tietää mitä mies siitä sanoo jos et kokeile. Yllätä!” Ja niin päätin yllättää.

                                                "Missä te olette yhdessä hyviä?" 

Joulukuu alkoi ja avasimme yhdessä kalenterista ensimmäisen luukun. Siinä luki: Missä te olette yhdessä hyviä? Ihana kysymys. Oli mukavaa miettiä missä me olemme yhdessä hyviä. Jopa meidän nuoret aikuiset innostuivat aiheesta. Tästä kysymyksestä jäi hyvä mieli, siispä seuraavaa päivää ja luukkua odottelemaan.

”Mitä sinulle tarkoittaa siisti koti?” Tämä kysymys sai meidät nauramaan. Tällä hetkellä meillä on nimittäin koti aivan sekaisin pienen vesivaurion kuivausten takia. Vielä jaksoimme kuitenkin kysymykselle hymyillä.

                                                "Mitä sinulle tarkoittaa siisti koti?"

Joulukalenterin luukkujen avaamisesta ja kysymysten tai tehtävien pohdinnasta tuli meille joulukuun yhteinen hyvä harrastus. On mukavaa viettää hetki aikaa vierekkäin tai sylikkäin ja miettiä vaikkapa ”Millaisissa tilanteissa kaipaat myötätuntoa puolisoltasi?”

Tällaista kalenteria voisi seurata silloin tällöin muulloinkin kuin vain joulua odotellessa. Kesäloma voisi ainakin meidän kohdalla olla sellainen ajankohta, jossa mukavien parisuhdekysymysten kanssa voisi viettää aikaa. Ja löysin muuten verkkokaupan mistä kalentereita on enemmänkin, tässä sinne linkki: katajan kauppa. Uudenlaisen joulukalenteri kokeilu kannatti. Suosittelen lämpimästi.

Hyvää Joulua ja parisuhdeaikaa!

Terveisin Paula Enckell

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Helsingissä on enemmän yksinasuvia kuin kukaan osaisi arvata. Jos kadulla kysyisi, kuinka monessa taloudessa asuu yksi henkilö, epäilen vahvasti, että arvaus menisi mittaluokan verran metsään.

Helsinkiläisistä asunnoista joka toisessa asuu yksi ihminen. Se on vähän enemmän kuin koko maassa – kaikista suomalaisista talouksista 42 prosenttia on yksinasuvien.

Kaikki yksinasuvat eivät ole sinkkuja, mutta suurin osa on. Minä en haluaisi olla sinkku. En missään tapauksessa haluaisi asua yksin, ja vielä vähemmän haluaisin olla ilman rakkaussuhdetta ja kumppanuutta.

Puolisoni sylin lämmöstä katsottuna ajatus on kerta kaikkiaan vieras. Kun on pari, on pari. Sen jälkeen maailma on erilainen. Syntyy erilainen tapa ajatella, käyttää aikaa, erilainen käsitteistö.

Kun on olemassa me, maailma avautuu sitä kautta. Minä kuulun meihin kahteen. Elän rakkaudesta. Ja yhteinen koti, tämä, jossa ei asu yhtä vaan kaksi henkeä, on minun kotini.

Monille sinkkuus on kipeä ja epätoivottu asia. Minulle se totisesti olisi: läheisessä, intiimissä, syvässä ja onnellisessa parisuhteessa ollessa sinkkuuden ajatukseen liittyy luhistumisen, häviämisen ja jokseenkin täydellisen tuhon maisema. Toivon, että vältyn siltä, ja koetan tehdäkin joka päivä huolellisesti ja kaikin tuntein parhaani turvatakseni ja edistääkseni tätä parisuhdetta, joka on elämäni ydin.

Moni toisaalta myös nauttii sinkkuudestaan ja arvostaa sitä, ehkä elämäntapavalintanaankin. Vapaus ja itsenäisyys ja riippumattomuus ja kaikki tuo. Tällaisiakaan pointseja minun on vaikea yhdistää omaan näkökulmaani. Tässä parisuhteessa ei jää puuttumaan mitään sellaista, jota voisin sitten saavuttaa sinkkuna.

Minusta tuntuu, että tässä me olemme vapaita ja itsenäisiä ja riippumattomia olemaan sitä mitä tahdomme, ja tahdomme olla näin, yhdessä, navakkain, yhteisessä kodissa. En vapauttani paremmin voisi käyttääkään.

Ehkäpä parisuhteessa oleva rakastavainen voikin käyttää sinkku-korttia tähän tapaan, hieman kuin ajatuksellista mittaria. Mitä sinkkutesti paljastaa parisuhteesta?

Jos parisuhteessa olevalla ja perheellisellä on tärkeitä asioita, joita haikailisi toteuttavansa yksin ja vapaana, se varmasti kertoo jotain tärkeää siitä, mitä on omassa elämässä meneillään.

Minusta on tavallaan kiva tehdä sellainen ajatustesti. Tässä kirjoittaessani pyörittelin sitä suuntaan ja toiseen. Jokaisen ajatuspolun päässä kajastaa sama juttu, rakastettuni hehkuvainen olemus. Kaikki tiet vievät minut hänen luokseen.

Muistan kyllä, että aiemman elämän varrella parisuhteissa ja niiden tilanteissa, joissa on ollut vaikea löytää arjessa välitöntä yhteyttä, tällaiset ajatustestit ovat antaneet toisenlaisia tuloksia. Ajatus siitä, että voisi painaa elämän sopivaa reset-nappia ja etsiä jotain uutta, on ollut houkuttava.

Parisuhde ja yhdessä asuminen ei ole mikään säädetty standardimalli eikä itseisarvo. Ihmiset elävät elämäänsä ja koettavat hakeutua kohti sellaista, mikä tuntuu itselle hyvältä. Kaikki on tässä mielessä aivan henkilökohtaista, vaikka tilastot pelkistäisivät meidän prosenteiksi.

Minä laitan läppärin pois ja hakeudun kohta olkkarin poikki kohti rakastettuani. Mitä lähempänä olen, sitä oikeammassa paikassa tunnen olevani. Ulkona pimenee, meillä on sisällä kotoisaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kävelin tämän viikon tiistaina Helsingin keskustassa ystäväni kanssa. Näimme kaksi ihmistä seisovan vastakkain toisistaan etäällä. Aivan aloillaan. Performanssi, ajattelin. Niinpä jäimme katsomaan. Olin varma, että hetkenä minä hyvänsä he rupeaisivat tanssimaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. He vain seisoivat. Seisoivat ja katselivat toisiansa. Hetken kuluttua he ottivat askeleet lähemmäs toisiaan ja jäivät jälleen vain katsomaan toisiansa. Kului minuutti ja toinen, kymmeniä minuutteja. He vain katsoivat toisiaan. Pian ymmärsimme, ettei heitä kiinnostanut ketkä heitä katsoivat tai katsoiko kukaan. Kyseessä ei tainnutkaan olla performanssi. He taisivat tehdä sen itselleen. Mielikuvituksemme lähti juoksemaan, kun katselimme noiden kahden ihmisen ilmeitä ja intensiivisiä katseita. Ehkä he olivat Tinder-treffeillä. Innostuin ajatuksesta. Kuinka mahtava idea se olisikaan ensitreffeiksi; hiljaisuutta, katseita, hetken jakamista ja tuskastuuttavan hidasta lähestymistä. Sanotaanhan, että 4 minuutin katsekontakti voi tehdä ihmeitä tunteille.  Intensiivisyys tuntui käsin kosketeltavalta. Hetken kuluttua rakentamamme tarina kuitenkin muuttui. Heidän silmissään nimittäin loisti jotain niin syvää yhteenkuuluvuutta, ettei sitä usein näkyisi vielä ensitreffeillä. Ehkei kyse siis ollutkaan siitä. Toisella oli rinkka vierellään. Kenties kyse olikin parista, joka on joutunut olemaan kauan erossa toisistaan. Matkustelun tai opintojen vuoksi. Erossa oleminen on tehnyt kipeää, mutta silti he ovat päätääneet, etteivät vain ryntäisi toisiinsa kiinni juna-asemalla, vaan nauttisivat hetkestä hitaasti. Hyvin hitaasti. Ajatus tuntui kauniilta. Pystyimme oikein näkemään, kuinka onnellisia he olivat, että toinen oli siinä ja kuinka he vain kaipasivat lähemmäs. Istuimme heidän lähellään yli puolituntia. Sinä aikana he ottivat vain yhden askeleen. Palasimme heidän ohitseen vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla he olivat laittaneet pitkähihaiset päälle kohdan mentyä varjoon. Toisella kerralla toinen istui jo maassa. Siinä kohtaa aikaa oli kulunut yli tunnin. Askelia oli otettu kenties yhdet lisää. Muutaman tunnin päästä he olivat jo poissa. Emme koskaan nähneet saavuttivatko he toisensa, emmekä koskaan saaneet tietää miksi he siinä olivat. Heidän läsnäolonsa sai silti meissä aikaan paljon. Se sai meidätkin pysähtymään. Pysähdyimme miettimään miltä läheisyys näyttää. Ei vain konkreettisena läheisyytenä vaan esimerkiksi hohtona silmissä ja kaipuuna toisen lähelle. Pysähdyimme miettimään mikä merkitys on ottaa aikaa; päättää että sinuun ja meihin tahdon varata aikaani. Ja kuinka paljon lisää tunnetta tuokaan lähestyä toista hitaasti. Aivan tuskastuttavan hitaasti. Ennen kaikkea pääsimme muistamaan, ettei ole liian myöhäistä. Ei kauniita, yllättäviä, herkkiä ja romanttisia tempauksia tehdä vain parisuhteen ensimetreillä tai isojen muutosten aikaan. Parisuhteelle voi, ja tuleekin, antaa aikaa ja toisen eteen pysähtyä ihan siinä arjenkin lomassa. Palata kerta toisensa jälkeen toista lähemmäs, askel kerrallaan. p.s. Jos sinä tai joku tuttusi tietää mistä oli kyse tuossa kahden ihmisen jakamassa hetkessä Keskuskadulla Helsingissä tiistain 14.6. iltapäivällä, niin kerro se kommenteissa. Olisi ihana kuulla mitä tapahtui!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Erosin vajaat kaksi vuotta sitten pitkästä parisuhteesta. Puhuimme silloin paljon siitä, että haluaisimme voida pysyä ystävinä. Oli hetkiä, jolloin oli vaikea uskoa, että se olisi mahdollista. Tänään kuitenkin vietimme jälleen aikaa yhdessä. Olen kiitollinen, että olemme nyt tässä pisteessä. Ei se ollut heti tällaista. Tarvittiin aikaa ja hidasta etenemistä. Aluksi ei voinut juurikaan nähdä. Se olisi vain sattunut ja sotkenut liikaa. Jossain vaiheessa unohdetut tavarat pystyi antamaan kasvotusten, sitten omaisuuden vaihdon yhteydessä pystyi jo hengailemaankin ja nyt voi jo viestin yhteydessä kysäistä, että nähtäisiinkö ihan muuten vaan. Toki meidän tilanteemme, persoonamme ja tahtotilammekin ovat mahdollistaneet tämän kaiken. Eromme ei johtunut räjähtävästä yhteentörmäyksestä tai ulkopuolisista seikoista, haluamme molemmat aidosti pysyä hyvissä väleissä ja olemme persoonina sellaisia, että se onnistuu. Asiat ovat tapauskohtaisia. Aina välien pysyminen tai ystävyys ei olisi mahdollista. Iloitsen, että meidän kohdalla näin kuitenkin on. Mietimme tänään eroamme; sitä mikä siinä toimi ja mikä taas olisi voinut mennä toisinkin. Heti ensimmäisenä mieleeni tuli konkreettisena asiana omaisuuden jako. Oli lista, jossa oli selkeästi molemmille kuuluvat asiat, sekä epäselvemmät asiat, jotka sitten jaettiin mahdollisimman tasapuolisesti rahallisen arvon tai tunnearvon mukaan. Sen jälkeen tuotteita merkittiin erivärisin post-it-lapuin ja lista jätettiin seinälle, jotta muuttaminen olisi mahdollisimman selkeää. Molemmat saivat kopiot listasta, jonka perusteella näkisi heti, jos muuttaessa olisikin käynyt virheitä sekä sai samalla listan pois jääneestä omaisuudesta, jotta tiesi mitä pitäisi hankkia. Äitini nauroi heti listan nähtyään, että nyt on kyllä niin meidän näköinen tapa hoitaa ero. Ja se oli kyllä totta. Loppujen lopuksi se olikin eromme parhaiden puolien tärkein asia; että olimme uskollisia itsellemme, teimme erostammekin meidän näköisemme. Emme tuijottaneet oppaita tai katsoneet eroamme sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina vaan kuuntelimme sitä mitä juuri me eroavana pariskuntana tarvitsimme. Uskalsimme lohduttaa toisiamme ja prosessoida surua yhdessä niinä päivinä, kun elimme vielä saman katon alla. Onni oli kuitenkin myös se, että löysin uuden asunnon pian, joten pääsimme nopeasti myös erilleen ja työstämään asioita itseksemme. Silloinkin noudatimme omia tapojamme prosessoida asioita. Joskus se meni kuin oppaissa, joskus aivan päinvastoin, joskus se oli märehtimistä, joskus iloisten hetkien kirjaamista, mutta kokoa ajan etenemistä itselle uskollisella tavalla. Osasimme molemmat nimetä myös asioita, jotka olisi voinut hoitaa tosinkin. Olisi ollut parempi, että eroa olisi mietitty pidempään yhdessä. Ei niin, että toinen yrittää saada asioita selkeäksi omassa päässään ja tulee sitten paikalle valmiin ratkaisun kanssa. Molemmat olisivat myös voineet pysyä aktiivisina, ettei kumpikaan olisi päätynyt syrjään harmittelemaan tilannetta ja tyytymään kohtalonsa vaan ottanut kantaa ja osallistunut prosessiin. Ymmärsimme kuitenkin myös sen, että kun katsoo tilannetta, jossa olimme, niin näiden asioiden muuttaminen olisi ollut aika paljon vaadittu, ehkä jopa liikaa. Onkin kenties epärealistista haaveilla täydellisesti sujuvasta ja kivuttomasta erosta, sillä onhan ero kuitenkin aina ero ja erot sattuvat, piste. Kivun ja surun keskellä ihminen taas ei aina kykene niihin kaikkein kauneimpiin ja viisaimpiin ratkaisuihin. Eikä se haittaa. Joskus täytyy vain selviytyä. Joskus riittää, että selviytyy niin siististi ja huomaavaisesti kuin kykenee. Eromme hetkellä mieleen nousi välillä ajatus ”mutta kun, mä rakastan sitä vielä”. Olen kiitollinen, että erosimme jo silloin, ettemme odottaneet päivää, jolloin toisen olemassa olo herättää vain turhautumista, raivoa tai ahdistusta. Olen kiitollinen, että uskalsimme kohdata sen kivun ja surun; hyväksyä ne osaksi prosessia. Olen kiitollinen, että uskalsimme hoitaa eron omalla tavallamme, niin yhdessä kuin erikseen. Olen kiitollinen, että yritimme parhaamme ja pääsimme eteenpäin. Olen kiitollinen, että tuo kaikki on ollut johtamassa siihen, että tänään voimme olla väleissä, jutella yhdessä erostamme ja antaa menneiden opettaa sekä kasvattaa. Ei hullumpi tarina eroksi, sanoisin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat