Kirjoitukset avainsanalla Mio Kivelä

Kuva: Melanie Vilelneuve, Unsplash

Luin tekstin, joka nosti kyyneleet silmilleni. Se sai silmäni kostumaan liikutuksesta ja se sai silmäni kostumaan surusta. Se oli juttu amerikkalaisesta kahden lapsen äidistä, joka toimii samaa sukupuolta olevien parien häissä lainaäitinä.

Sara Cunninghamin oma poika on homo, eikä sen hyväksyminen ollut Saralle täysin helppo taival, mutta nykyään hän ei näe asiassa ongelmaa ja itse asiassa tekee töitä tukeakseen samassa tilanteessa olevia vanhempia. Cunningham on myös pappi ja vihkiessään samaa sukupuolta olevia pareja hän alkoi huomata kuinka monelta saattoi puuttua omat vanhemmat juhlista, sillä he eivät hyväksyneet enää lastaan tai hänen suhdettaan. Lopulta hän kirjoitti omaan tilapäivitykseensä, että voisi tulla tuuraamaan äitejä häihin mikäli, joku sellaista toivoisi. Ja kuinka ollakaan päivitys levisi kulovalkean tavoin ja yhteydenottoja alkoi tulla ympäri maailmaa. Onneksi myös muita äitejä ilmoittautui mukaan ja näin on jo useampia häitä buukattu eri äideille.

Ikävän monet sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöön kuuluvat päätyvät yhä perheensä ulkopuolelle. Ikävän monet joutuvat kohtaamaan juhlat ja arjet ilman perhettään ja sukulaisiaan vain koska ovat oma itsensä. Onneksi, juuri tämän ikävän ja tuskaisan faktan vuoksi, sateenkaariyhteisö on kuitenkin kautta aikain oppinut tekemään perheen itsestään, silloin kun biologinen perhe ei ymmärrä sitä roolia enää kantaa. AIDSin täyteisten kipeiden vuosien aikaan ystävät kantoivat toisiaan hautaan, kun perhe ei halunnut olla enää osa läheisensä elämää eikä kuolemaa. Nyt laajennettu yhteisö vastaa myös niihin kipuihin, joita kohdataan kun iloissakin paistaa suru.

Häät ovat onnellinen juhla. Niiden keskiössä on rakkaus. Niissä loistaa halu sitoutua ja kantaa arkea sekä sen iloja ja suruja yhdessä. Sateenkaripareille se on myös asia, joita moni ei välttämättä osannut vielä muutama vuosi sitten kuvitella saavansa kokea. Se tekee joskus juhlasta vielä erityisen onnellisen ja merkittävän. Kuitenkin osalle tuota puhdasta onnea ja iloa varjostaa aukko. Tyhjät tuolit vierasrivistössä. Tieto siitä, ettei oma perhe, ettei omat läheiset, omat vanhemmat, tahdo tulla viettämään tuota iloa heidän kanssaan. Mahdollisesti muistutus siitä, etteivät he tahdo olla läsnä heidän elämässä lainkaan. Se on iso kipu ja varjo kantaa tuona onnellisena päivänä.

Monet saavat yhteisöstä perheen itselleen silloinkin, kun oma perhe hylkää. Olo, elo ja arki voi olla hyvää ja onnellistakin vaikka joutuisi kääntämään selkänsä lapsuuden perheelle. Me olemme monenlaisia, selviämme monenlaisesta ja kaipaamme erilaisia asioita. Mutta voi hyvin olla, että monelle heistäkin, joille perheen jääminen ei enää ole niin kipeä asia, niin heillekin nuo tyhjät tuolit ja aukot perinteessä suurien juhlien kohdalla, kääntävät veitsiä haavassa. Muistuttavat kaikesta siitä mistä he eivät enää saa olla osallisia. Silloin merkitykselliseksi astuvat sellaiset ihmiset kuin Sara Cunningham. Ihmiset jotka lupaavat olla sinä päivänä heidän suurimpia faneja, niin kuin vanhemmat tuppaavat olemaan, olla liikuttuneina kirkon penkissä sekä ennen kaikkea iloita heidän kanssaan. Tehdä niitä asioita mitä monet lapset toivovat vanhempiensa noissa hetkissä tekevän. He eivät välttämättä korvaa biologisen vanhemman poissaoloa tai pyyhi pois kokonaan sen aiheuttamaa kipua, mutta he voivat olla täyttämässä tyhjiön. He peittävät sitä aukkoa ja sen aiheuttamaa kipua sekä muistuttavat, etteivät hylätyksi tulleetkaan ole yksin, että yhä on heitä jotka iloitsevat heistä sekä heidän onnestaan.

Minun silmäni kostuivat, sillä laajennettukin yhteisö pitää huolta omistaan. Minun silmäni kostuivat, sillä on ihmisiä, jotka näkevät kivut sekä vääryydet ja tahtovat tehdä jotain niiden eteen. Minun silmäni kostuivat, sillä joku iloitsee silloinkin, kun joku toinen ei sitä tajua tehdä. Minun silmäni kostuivat kaikkien heidän puolesta, jotka joutuvat pelkäämään tai kokemaan, etteivät heille tärkeät ihmiset ota heitä enää elämäänsä tai saavu heitä ja heidän onneaan juhlimaan. Minun silmäni kostuivat siitä, että heitä yhä on.

Liikuttunein terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Andre Hunter, Unsplash

Pidän juhlista. On ihanaa tulla kutsutuksi juhlistamaan asioita. On ihanaa myös pukeutua tyylikkäästi ja edustaa. En kuitenkaan aina ole ollut sitä mieltä.

Oli aika, kun muut olettivat minun laittavan juhliin päälleni mekon, mutta en sitä olisi voinut tehdä, sillä tiesin, että tahtoisin laittaa päälleni puvun, tiesin että minun kuuluisi laittaa puku. Joskus puin kivusta ja pahasta olosta huolimatta päälleni sen mitä minulta odotettiin, joskus en mennyt lainkaan, sillä en enää pystynyt siihen, ja joskus puin sen, minkä tiesin minulle oikeaksi. Vasta nyt, kun voin edustaa omana itsenäni, vasta nyt nautin juhlista. Nautin siitä, että voin panostaa. Nautin siitä, että voin seistä tyylikkäänä oman kumppanin rinnalla. Siitä, että hän voi nähdä minut niin, että voin olla niin. Että voin olla juhlissa ja juhlistaa asioita, omana itsenäni.

Minulle juhliin meneminen ei ole aina ollut helppoa, mutta joillekin siinä voi olla haasteita aina. Minulle löytyy etiketistä oikeat vaatteet, minä voin pukeutua niihin. Kaikille sellaista tilaa ei kuitenkaan ole. Etiketti on ahdas ja todellisuutta kapeammasta maailmasta. Etiketti ei anna tilaa heille, joille ei puvut eivätkö mekot ole omia vaatteita. Etiketti ei anna tilaa sille, ettei sukupuoli tai sen ilmaisu ole kahteen malliin ahdattu. Ja jos totta puhutaan ei etiketti välttämättä anna tilaa monelle muullekaan elämän todelliselle moninaisuudelle. Kaikki eivät mahdu etiketin sisään.

Arvostan perinteitä. Minusta on hienoa tälläytyä niin kuin ovat monet ennen minuakin tälläytyneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi ainoa tapa. Vaikka etiketti nykyään sopiikin minulle, ei se tarkoita, etteikö se silti voisi olla liian kapea. Vaikka minulla onkin etiketin mukaan juhliessa hyvä olla, ei se tarkoita, että minun pitäisi sulkea korvani siltä, kun  joku toinen kertoo, ettei se sitä kaikille ole. Vaikka etiketin mukaan pukeutuminen sopiikin minulle, ei ole minulta pois vaikka sen sisälle luotaisiin lisää tilaa myös muitakin varten. Saanpahan lisää ystäviä, joiden kanssa juhlia, kun etiketin liian tiukat säännöt eivät aja heitä ahtaalle.

Minä rakastan juhlia, enkä varmasti ole ainoa. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa näyttää tyylikkäältä ja olla tyytyväinen itseensä. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa tulla nähdyksi niin. En varmasti ole ainoa, josta on ihanaa nähdä kumppaninsa ja läheisensä sellaisena. En varmasti ole ainoa, joka rakastaa juhlia ja pukeutua tyylikkäästi. Niinpä uskon, että on moni muukin, joka osaa kuvitella, että saisi kutsun juhliin. Juhliin, joihin todella tahtosi mennä, mutta jonka etiketissä lukee, ihan siinä rivien välissä mutta kuitenkin kipeän selkeästi, että "anteeksi, mutta sinulle ei taida olla tilaa näissä juhlissa" tai "sopisiko, jos et kuitenkaan olisi oma itsesi sinä iltana?". Moni muukin, joka pystyy kuvittelemaan, että joutuisi miettimään meneekö juhliin ilman sitä tunnetta, että on hyvä olla tai näyttää itseltään, joutuuko jättäytymään pois vai ottaako kenties riskin ja menee kuitenkin omana itsenään. Ottaa riskin, että joku ei katsokaan ihmisenä vaan vain sen ihmisten kirjoittaman etiketin läpi ja ilmoittaa, että anteeksi, muttet näytä siltä kuin kuuluisi. En varmasti ole ainoa, joka osaa kuvitella kuinka surullista olisi jos joutuisi jättämään menemättä, tai kuinka paljon siitä ilosta ja hyvästä katoaisi jos itsestä ei olisi hyvä olla, jos tuntuisi valheelliselta ja väärältä. En varmasti ole ainoa joka osaa kuvitella, kuinka tärkeää on, että ihmiset saavat juhlia niin, että voivat rakastaa juhlimista.

Niinpä nyt näin juhlakauden keskellä, itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa, tahdon huomauttaa, että ennen kuin osoittelemme missään juhlissa ketään etikettiin nojaten, on hyvä muistaa pari asiaa. On hyvä muistaa, että etiketin keksimme me, ihmiset. Sitä on muokattu ennenkin, se joustaa kyllä. Toisekseen muistaa se, kuinka hyvältä voikaan tuntua kun saa juhlia tyytyväisenä itseensä, kenties hänen vierellään ketä rakastaa. Muistaa, että siinä sormen heristelyn päässäkin on toinen ihminen, joka saattaa juuri tuntea tuota samaa iloa ja ihanuutta, joskus jopa ensimmäisiä kertoja. Ja kolmanneksi muistaa miksi niihin juhliin tultiinkaan tai miksi niitä seurattiinkaan; taisi olla joku syy juhlaan, eli jospa keskityttäisiin mieluummin siihen kuin niihin etiketteihin.

Juhlistavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Johanna Lahtinen

Olen jo pitkään haaveillut, että, kun joskus tulevaisuudessa elän perheellisen miehen elämää, niin kotimme olohuoneessa on astia ja sen ympärillä joukko rukouskiviä. Pitkin päivää voisivat kaikki perheenjäsenet pudotella astiaan niitä aiheita, joiden puolesta toivovat rukousta ja illalla sitten niiden puolesta yhdessä lasten kanssa rukoilisimme. Näin lapsetkin voisivat jo tuoda omia asioitaan iltarukoukseen ilman, että niitä täytyy uskaltaa sanoittaa ja ilman, että tarvitsee edes aina suoraan aihetta vanhemmalle ilmoittaa. Perheen yhteinen hiljainen esirukous.

Rukouskivet ovat kiviä (lasisia, oikeita tai vaikka puisia helmiä), joissa jokainen väri edustaa erilaista teemaa. Vihreä on esimerkiksi lapset, kasvu ja toivo. Sininen on muun muassa minä, oma jaksaminen, terveys ja uskonelämän hoitaminen. Punainen puolestaan esimerkiksi ilo, rakkaus, ihmissuhteet, vanhemmat ja puoliso. Keltainen esimerkiksi arkielämä ja rahahuolet. Musta on muun muassa suru ja sairaus. Kirkas tai valkoinen puolestaan sanatonta puhetta Jumalalle. Ihminen voi sitten valita näistä omien rukousaiheidensa mukaan niitä, jotka tahtoo pudottaa yhteiseen astiaan. Lopulta astiassa on kaikkien yhteiset rukousaiheet, joiden puolesta voidaan rukoilla vaikka ihan vain todeten, että "Rakas Jumala, sinä tiedät ne tunteet ja ajatukset, jotka näihin kiviin liittyvät. Kuule niiden äärellä hiljaa lausutut rukouksemme."

Kodissani rukouskivet olisivat aina näkyvillä. Eri värien teemat voisi olla meidän perheelle sopivasti sanoitettu tai vaikka piirrettykin, jos kaikki eivät osaa lukea. Kiviä saisi siirtää yhteiseen maljaan aina, kun siltä tuntuu. Näin lapset voisivat siirtää niitä myös silloin, kun aikuisia ei ole läsnä, jos tahtoisivat pitää jonkin teeman aivan yksityisenä, sillä sellainenkin lapsille sallittakoon. Illalla voisimme muistaa yhdessä kaikkien päivän aikana tulleita rukoustoiveita. Näin lapset oppisivat jo nuorena rukoilemaan myös muiden puolesta, osallistumaan yhteiseen esirukoukseen. Halutessaan iltaisin voisi myös kysyä haluaako joku lapsista kertoa jotain jostain kivestä, jonka on päivän aikana astiaan laittanut; mitä on sen kohdalla miettinyt tai ihan vain, että on sen sinne laittanut. Näin voisi luoda kivienkin kautta lisää väyliä keskustelujen avauksiin. Toki se on samalla myös viestiä meille vanhemmille, mikäli esimerkiksi surusta kertovaa mustaa alkaa näkyä rukousaiheissa usein.

Pidän tästä ajatuksesta monesta syystä. Ensinnäkin koen itse rukouskivet äärettömän luontevaksi, kauniiksi sekä mielekkääksi tavaksi rukoilla. Sen lisäksi koen, että tällä voisin olla tukemassa lasten omaa osallisuutta iltarukousperinteeseen jo varsin varhaisesta iästä alkaen. Koen myös tärkeäksi luoda mahdollisuuksia tuoda asioita henkilökohtaisesti Jumalan eteen, sekä tehdä hengellisestäkin elämästä perheelle yhteistä. Uutena ihastuttavana ajatuksena on myös se, että kivien ollessa aina esillä, voisivat myös vieraat aina halutessaan jättää jonkin aiheen meidän rukouksiimme. Rukous kun on yhteistä.

Olen haaveillut ja suunnitellut tästä pitkään. Vielä perhettä ei ole, mutta olen iloinen, että voin asiaa miettiä jo nyt. Ja kenties laittaa aluilleen vaikka jo varhemminkin, sillä voinhan tätä hyödyntää ennen perhe-elämääkin. Antaa vieraidenkin jättää ajatuksiaan ja pysähtyä yhteisten teemojen ääreen vaikka tarvittaessa harvemmin.

Miltä kuulostaa? Voisiko tämä toimia teidänkin perheessä?

Ainakin punaisin ja valkoisin terveisin, Mio

 

Kommentit (2)

rauhallista joulunaikaa kaikille

Todella kaunis ajatus, kiitos tasta ideasta! Itsellani on kaksikielinen perhe ja pieni 1-vuotias tytto, ja olen etsinyt tapaa, jolla elaa uskonelamaa hanen kanssaan yhdessa luontavasti, arjessa, ja antaen hanelle sen luottamuksen tunteen, etta Taivaan isa on aina kanssasi, ja minakin olen tassa sinun kanssasi. Hyvaa joulua Sinulle! 

Mio Kivelä
Liittynyt12.1.2018

Hei, kiitos ja ihana kuulla! Toivottavasti esimerkiksi tämän idean kautta löytyy väyliä noihin tunteisiin sekä teidän tapaa elää ydessä uskoa todeksi. Ihanaa ja kaunista joulun aikaa myös teille siinne!

Mio Kivelä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Unsplash, Zoran Kokanovic

Tämän viikon tiistaina, 20. marraskuuta, vietettiin kansainvälistä transihmisten muistopäivää. Se on päivä, jolloin muistamme heitä, jotka ovat menettäneet henkensä transfobian vuoksi. Esimerkiksi eduskuntatalon portailla sytytettiin kynttilöitä sekä luettiin niiden 379 ihmisen nimet, jotka on murhattu kuluneen vuoden aikana.

Trasekin varapuheenjohtaja Kasper Kivistö kertoi tiistaina muistohetken puheessaan kuinka opetamme yhteisössämme toisiamme siitä kuinka pysyä turvassa. Asioita kuten, kerro uudelle kumppanille taustastasi aina julkisella paikalla, missä apu on lähellä tai ole hyvin tarkka kenen kotiin menet, sillä luotettavimmaltakin vaikuttava henkilö on uhka, älä siis luota. Hän sanoi kuinka alkaa olla kurkkuaan myöten täynnä näitä uhkakuvia. Painotti, ettei transihmisten turvallisuus ole vain transihmisten vastuulla ja peräänkuulutti yhteiskunnan vastuuta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä. Minä sanon aamen ystäväiseni, aamen!

Kuvittele, jos joutuisit treffeillä jännittämään, et vain sitä kuinka teillä klikkaa, vaan myös oman turvallisuutesi puolesta. Kuvittele, jos joutuisit kuuntelemaan treffikumppaniltasi asiattomia kommentteja tai vitsejä itsestäsi. Kuvittele, jos joutuisit kuulemaan kuinka treffikumppanisi tahtoisi hakata tai tappaa sinut. Kuvittele, jos hän todella tekisi jotain sellaisen toiminnan eteen. Kuvittele, jos se kaikki voisi tapahtua yllättäen vain yhden informaation jälkeen. Kuinka ihastunut ja onnellinen kehuja lateleva ihminen muuttuisikin silmänräpäyksessä uhkaksi turvallisuudellesi, ellei jopa hengellesi. En väitä, etteivätkö myös muutkin kuin transihmiset joutuisi koskaan pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta treffeillä tai ihmissuhteissa. En väitä, että vain me miettisimme kenen luokse menemme. Itse asiassa näitä kirjoittaessani mietin, kuinka varmasti monet cis-sukupuoliset naisetkin näitä joutuvat joissain tilanteissa miettimään ja kokemaan. Tänään tahdon kuitenkin keskittyä sekä painottaa asiaa erityisesti sukupuolivähemmistöjen kohdalla.

Minua puistattaa ja suututtaa kuinka aitoa pelko yhteisössäni on. Minua puistattaa kuinka paljon me joudumme muita epäilemään sekä pelkäämään; kuinka vähän meillä on varaa luottaa. Minua suututtaa kuinka usein joudun kuulemaan epäinhimillisistä, järkyttävistä, tuhoavista ja väkivaltaisista kokemuksista, joita läheiseni ovat joutuneet kokemaan. Minua ahdistaa kuinka kaikki nuo kokemukset siitä, kuinka silmänräpäyksessä tilanteet voivat muuttua, lisäävät sitä epäluottamusta ja pelkoa. Minua surettaa kuinka se kaikki saa meidät joskus sisäistämään sitä transfobiaa, jonka vuoksi kimppuumme hyökätään. Kuinka liian monet meistä meinaavat päätyä uskomaan, että se kaikki olisi ansaittua tai, ettei voi koskaan saada parempaa.

Olen Kasperin kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä, ettei vastuu voi olla vain meidän. Kyse ei saa olla siitä milloin taustasta kerromme tai missä. Mikään vaihe, tilanne, paikka, aika, ratkaisu tai asia ei oikeuta väkivaltaan. Ei fyysiseen, henkiseen eikä hengelliseen. Kokemamme väkivalta ei ole meidän vastuullamme. Koko yhteiskunnan täytyy puuttua tilanteeseen, jotta se muuttuu. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen miten meitä sukupuolivähemmistöön kuuluvia katsotaan ja kohdellaan. Koko yhteiskunnan täytyy vaikuttaa siihen millaista toimintaa oikeutetaan sekä siedetään. Meidän tulee muuttaa tämä tilanne yhdessä.

Deittailu on jo itsessään vaikeaa. Me emme tarvitse siihen ympärille enää kulttuuria, joka pakottaa lukemattomat määrät ihmisiä pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Me emme tarvitse siihen enää niin monia kauhutarinoita ja ikäviä kokemuksia, että ystävät ympärilläni toteavat tottuneensa siihen julmaan kohteluun, sanovat, että heitä on vain uhkailtu tai, että ovat jo hyväksyneet, etteivät kelpaa. Me emme tarvitse sellaista! Me tarvitsemme muutosta ja siihen, me tarvitsemme meistä jokaista. Ei vain yhteisöstämme vaan myös sen ulkopuolelta.

p.s. Meinasin pahoitella raflaavaa otsikkoa, mutta ehken sitä teekään. Sillä se ei ole klikki-otsikko, vaan liian monelle totisinta totta.

Pyytävin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat