Kirjoitukset avainsanalla Mio Kivelä

Voit keittää kumppanillesi esimerkiksi herkullisen flunssan karkoitus -juoman inkivääristä ja sitruunasta. Kuva: Dominik Martin, Unsplash

Kaikkialla yskitään ja niiskutellaan. Flunssa-aalto leviää jälleen tsunamin lailla ja on peittänyt meidänkin kodin alleen. Kumppanini alkaa olla jo pikku hiljaa voiton puolella, mutta minä puolestani vasta uppoamassa syvyyksiin. Täältä pöpöjen keskeltä ajattelimme jakaa teille viisi vinkkiä flunssaisen kumppanin varalle. Kaikki aidossa arjessa testattuja sekä hyväksi koettuja.

1. Yritä ymmärtää väsynyttä kiukuttelijaa. Flunssa vie yöunet ja saa olon kurjaksi. Kurkkuun sattuu, hiki valuu, köhä ärsyttää ja lihaksiin koskee. Pahimmillaan unetkin jäävät toistuvasti vähäisiksi ja lopulta väsymys sekä inhottava olo saavat pinnan kireälle. Kiukku nousee pintaan ja monet asiat ärsyttävät. Yritä ymmärtää väsynyttä ja kipuisaa kiukuttelijaa, sekä sitä mistä tuo kiukku kumpuaa. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse taipua, vaan omista rajoistakin on hyvä pitää huolta.

2. Osta lämmintä juotavaa ja hyvää syötävää. Kuppi kuumaa voi tehdä ihmeitä ja harva asia piristää niin, kuin hyvä ruoka. Flunssassa olo on erityisen kurja, joten samalla on myös lupa syödä jotain erityisen hyvää. Loihdi kumppanillesi herkullinen keitto, hanki hänen suosikkiruokaansa tai kipaise kaupasta kauan haaveiltu jäätelö. Kunhan vatsa, kurkku, suu ja sydän kiittävät.

3. Rakenna yhteinen pesä. Täytä sänky pehmeillä tyynyillä ja peitoilla. Kärrää paikalle itsesi lisäksi pientä syötävää ja juotavaa sekä kirja luettavaksi tai ruutu katseltavaksi. Kääriytykää yhteisen peiton alle ja unohtakaa muu maailma. Keskittykää lepäämiseen ja toisiinne.

4. Kannusta pysähtymään. Joskus voi olla vaikeaa pysähtyä lepäämään. Elämä kulkee eteenpäin vaikka flunssa saapuisikin. Jotta, siitä kuitenkin pääsisi eroonkin, niin pitäisi malttaa myös pysähtyä. Antaa flunssan olla ja mennä. Levätä. Kannusta kumppaniasi lepäämään ja auta häntä mahdollistamaan se. Tee se mitä voit, jotta hän voisi vaan levätä, mutta älä kuitenkaan aja itseäsikään piippuun.

5. Ole lähellä, mutta myös tilaa antaen. Joskus toinen on yhtä tärkeä kuin nenäliinapaketti, mutta toisinaan taas kaipaa vaan omaa tilaa tauteinensa. Uskalla kuunnella ja lukea kumppaniasi ja anna hänen myös tarvittaessa sairastaa sekä levätä yksinkin. Älä kuitenkaan katoa tyystin maisemista vaan ole myös läsnä niin, että toinen voi tietää voivansa tarvittaessa turvautua sinuun.

Olkaa hyvä, ja pikaista paranemista!

Flunssaisin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus kumppani joutuu muistuttamaan ja pitämään huolta, kun oman elämänhallinnan kanssa on ongelmia. Kuva: Kelly Sikkema, Unsplash, muokkaus Mio Kivelä

Se oli heti tutustumisemme ensimetreillä, kun nauroin ystävälleni, että olemme nykyisen kumppanini kanssa kuin hajamielinen professori ja hänen pitkäaikainen lempeä vaimonsa. Minä hukkasin ja unohdin asian jos toisenkin. Hän puolestaan tiesi niiden olinpaikan, pelasti ja muistutti. Toi tiputtamani avaimet tai muistutti maksamattomasta laskusta. Kertoi minne olin menossa ja mistä puhumassa. En kyennyt ymmärtämään kuinka hän kykeni muistamaan sen kaiken. Ei vaan omasta vaan myös minunkin elämästäni.

Olen tottunut, että elämäni on varsin vaihtelevaa. Etenkin elämänhallinnan osalta. Joskus yleensä siisti asuntoni valuu kuin väistämättä kohti kaaosta, laskut ja muut tärkeät asiat vain katoavat mielestä ja jokainen muukin elämänhallinnallinen asia tuntuu unohtuvan. Sitten jotain taas tapahtuu ja saan asiat jälleen hallintaan. Sellaista se on. Siihen olen tottunut.

Viime syksyllä, kumppaniini tutustuttuani, asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin yllättäen olevani tilanteessa, jossa normaalisti kaikki olisi jo kaatunut. Kotini olisi kaaoksessa, elämäntavat hukassa ja arki muutenkin kadoksissa sekä sekavaa. Nyt niin ei kuitenkaan ollut. Ensin ajattelin kumppanini vain tekevän minulle hyvää. Että hänen läsnäolonsa sai minut pysymään kasassa ja ruodussa. Kunnes oivalsin, että se olikin hän, joka piti elämäni kasassa ja ruodussa. En minä. Hän muistutti mitä olin tekemässä, mitä olin unohtanut, minne olin menossa ja mistä tulossa. Hän tarttui niihin asioihin, jotka unohdin tai kadotin. Hän muistutti, tuki, auttoi ja teki puolesta. Hän toimi toiminnanohjauksenani. Se oli hetki, jolloin pysähdyin.

Olin minä jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin varmasti tukea elämääni. Alituinen heiluminen hyvän elämänhallinnan ja kaaokseen valumisen välillä oli väistämättä kuormittavaa. Ainakin niissä hetkissä, kun valuttiin kaaokseen. En kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi tehdä mitään ihmellistä asian eteen. Ainakaan muutamaa, nopeasti tyssähtänyttä kertaa, lukuunottamatta. Olin niin tottunut siihen kaikkeen, etten hyvissä hetkissä muistanut koko asiaa ja huonoissa taas kaikki oli niin kaaosta, etten saanut siinä mitään tehtyäkään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse enää minusta. Nyt oli kyse myös kumppanistani. Ymmärsin, että minä voin kestää sen, että aina hetkittäin kaikki vajoaa kaaokseen, mutta nyt sinne joutuisi valumaan myös hän. Hän joutuisi joko sietämään näkyvää ja näkymätöntä kaaosta arjessaan tai pitämään kaikkea kasassa minun puolestani. Se oli kuvio, johon en voisi suostua. Niinpä viimein sain sen tarvittavan potkun ja tartuin puhelimeen.

Nyt olen keskellä pitkää ja hetkittäin tuskastuttavankin hidasta ADHD-tutkimusta. Lopputulosta en voi vielä varmaksi tietää, vaikka aina vain syvempi perehtyminen ADHD:n ja ADD:n aikuisiän moninaisiin ilmenemismuotoihin luokin asiasta yhä suurempaa varmutta, niin minulle kuin monille läheisillenikin. Olen nyt tutkimuksia käydessäni hieman vajaa kolmekymppinen, ja mahdollinen ADHD tai ADD on ollut osa elämääni aina. Takana on siis kymmeniä vuosia, joiden aikana olen etsinyt selviytymiskeinoja ja opetellut pärjäämään vaikka haasteilleni ei ole ollutkaan antaa nimeä. Voi olla, että olisin pärjännyt löytämilläni keinoilla vielä kymmeniä vuosia pidempäänkin. Ilman erillistä nimeä haasteilleni ja tietyille piirteilleni. Voi olla. Mutta voi myös olla, että jos saan noille haasteilleni ja piirteilleni nyt jonkin nimen, niin se voi auttaa minua ja muita ymmärtämään niitä vielä vähän paremmin ja löytämään arkeen vielä vähän parempia keinoja. Voi olla, että se kaikki voisi auttaa niin, että ei tarvitsekkaan näin usein vain selviytyä ja pärjätä. Niin että, kumppanini ei tarvitsisikaan näin usein valita ajoittaisen kaaoksen sietämisen ja kannattelemisen välillä. Niin, että sen kaiken selviytymisen ja pärjäämisen tilalle voisi, ainakin joskus, tulla paremmin tilaa vain olla ja elää. Kenties sen kautta voisin olla itsekin paremmin oma toiminnanohjaukseni.

Selvittelevin terveisin, Mio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun on valmis päästämään irti rooleistaan ja muureistaan, niin voi hellyydenosoituskin osua paljon syvemmälle. Kuva: Priscilla DuPreez, unsplash

Olin tänään Temppeliaukion kirkossa kuuntelemassa Mari Sainion konserttia. Konsertti oli niin syvästi koskettava, vaikuttava ja aseistaan riisuva kokemus, että lopulta huomasin olevani siinä sielu aivan auki. Kaikki muurit ja roolit muserrettuina. Jäljellä vain jotain, mikä löytyy aivan ytimestä.

Katsoin vieressä istuvaa kumppaniani ja mietin, kuinka onnellinen olenkaan, että saan olla siinä hänen vierellään niin avoimena. Mietin, kuinka onnekasta onkaan, ettei ainakaan kaikki purettuja muureja ja rooleja rakenneta takaisin hetkessä, vaan saan olla auki vielä paljon pidempään. Saan mennä nukkumaan kumppanini viereen sielu täysin avoimena. Kuinka onnelliseksi se minut tekeekään. 

On puhdistavaa, vapauttavaa ja voimauttavaa olla joskus sielu täysin auki. Samaan aikaan se voi olla myös pelottavaa. Kun jäljellä on vain se kaikkein olennaisin, se syvin ydin, niin on myös herkemmillään kuin koskaan muulloin. Me rakennamme sekä ylläpidämme erilaisia muureja syystä. On turvallisempaa olla, kun toisten tunteet ja teot eivät osu suoraa ytimiimme vaan suodattuvat muiden kerrosten läpi. Se estää haavoilta. Samaan aikaan se suodattaa kuitenkin myös kaiken hellyyden, rakkauden ja kauneuden.

Joskus on hyvä olla sielu täysin auki. Laskea irti kaikista muureista ja rooleista. Kohdata toinen, rakastettu ja turvallinen, ihminen suodattamatta ja suoraa. Antaa itsensä haavoittuvaiseksi, jotta voi tulla myös mitä voimakkaimmin rakastetuksi. Uskaltaa kokea rakkaimpansa läsnäolo jokaisella sielunsa osalla.

Uskallatko istua kumppanisi edessä täysin paljaana, sielu täysin avoimena? Uskallatko antaa hänen rakastaa aivan suoraa, mitään suodattamatta. Ja kuinka sinä voisit saada sielusi auki? Mitkä asiat saavat sinut luopumaan muureistasi ja rooleistasi?

Täysin avoimin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsen omilleen muutto voi olla samaan aikaan raskasta sekä kaivattua molemmille osapuolille Kuva: Sarah Brown, Unsplash

Istuin vuonna 2010 toisen lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla ja kiemurtelin sisäisesti. Tiesin tulevani pian muuttamaan omilleni lukion loputtua ja tulevien opintojen alkaessa, mutta huomasin olevani henkisesti jo niin lähtökuopissa, että odottaminen alkoi muuttua tuskaisaksi. Hetket ennen konkreettista muuttoa tuntuivat muovautuvan aina vain pidemmiksi ja vaikeammiksi. En jaksanut tai halunnut enää olla lapsuuden kodeissani. Ei siksi, ettenkö olisi niissä viihtynyt. Ei siksi, etteikö niissä olisi ollut hyvä olla tai rakastavia ihmisiä. Päinvastoin. Lapsuudenkotini olivat minulle rakkaita, mutta oli tullut minun aikani jatkaa matkaa. Päästä omaan kotiini. Rakentamaan oma arkeni. Ilman vanhempiani.

Kiemurtelin tuolla sohvalla myös siksi, että halusin puhua asiasta ympärillä hääräävän vanhempani kanssa. Minusta tuntui, että olin aistinut hänen ajattelevan muutostani samoin. En kuitenkaan tiennyt kuinka uskaltaa sanoa asiasta hänelle, sillä pelkäsin, että hän ajattelisi, etten ollut onnellinen hänen tai toisen vanhempani luona. Tai, etten heitä enää rakastaisi. Lopulta kuitenkin uskaltauduin varovaisesti ajatukseni ilmaisemaan ja kuinka ollakaan, tunne todella oli molemmin puolinen. Siinä me molemmat koitimme painottaa, ettemme tarkoita tunteillamme, etteikö toisen olemassaolo olisi ihana tai ettemmekö toista rakastaisi, mutta oli jo aikani jatkaa eteenpäin. Emme enää täysin mahtuisi elämään omaa kokonaista aikuisten kokoista arkeamme samojen seinien sisällä. Oli aika muutokseen.

Olen monet kerrat kuullut ja jutellut nuorten aikuisten kotona asumisista tai sieltä muuttamisista. En voi olla huomaamatta, kuinka usein niissä elävät yhdessä niin monet eri tunteet. Istuessani tuolla sohvalla yli yhdeksän vuotta sitten, tahdoin jo pois, mutta toisaalta myös pelkäsin sitä kaikkea mikä edessä oli. Rakastin vanhempiani, mutta kaipasin kuumeisesti heidän luota omille poluilleni. Elin tunteiden ristitulessa, enkä osaa kuvitellakaan millaista se on ollut vanhemmilleni. Kuinka samaan aikaan lapsen muuttoon liittyy varmasti surua ja luopumisen tuskaa, hämmennystä ja yllätystä siitä, että tosiaan ollaan jo siinä pisteessä, sekä huolta ja pelkoa, mutta myös iloa ja ylpeyttä. Noiden kaikkien tunteiden keskellä sitten katsoo toista ja niitä muutoksia, jotka kohta ovat tapahtumassa.

Olen valtavan iloinen tuosta keskustelusta, jonka satuin vanhempani kanssa tuolloin käymään ja, jonka myöhemmin jaoin myös toisen vanhempani kanssa. Se sisälsi huolta, että toinen tulkitsisi tarpeet, tunteet ja ajatukset väärin. Syväluotaavasti luotaantyöntäviksi ja pysyvästi pois tahtoviksi. Samaan aikaan se kuitenkin teki asioita myös näkyväksi. Sanoitti, etteivät ne tarkoita sitä, vaan ovat vain kaipuuta uudenlaiseen tapaan olla vanhempi ja lapsi; yhdessä, mutta erillään. Se minut kai lopulta ajoikin puhumaan. Ajatus siitä, että nuo tunteet olivat minussa totta joka tapauksessa ja tulivat varmasti näkyviin toiminnassani, halusinpa tai en. Niinpä oli turvallisempaa kertoa niistä itse kuin jättää toisen johtopäätökset tulkintojen varaan.

Siinä me olimme. Vanhempi ja lapsi. Minulla kaipuu päästä jo lähtemään. Hänellä tarve päästää minut menemään. Eikä se mikään missään määrin vähentänyt rakkautemme määrää tai kielinyt sen puutteesta. Se oli vain polku kohti uutta.

Muistelevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat