Kirjoitukset avainsanalla Miia Moisio

Tämä on sellainen tarina, jota kuulen hyvin usein. Toinen ei asetu rinnalle, vierelle, ei kuule, ei näe, ei muista hääpäivää tai muuta merkittävää yhteistä päivää, ei syntymäpäivää, ei juuri mitään.

Mikä olo siitä tulee, kun toinen asettaa elämässään etusijalle kaiken muun paitsi sinut? Työn, kaverit, harrastukset ja varsinkin itsensä, aina.

Tämä sama tyyppi on se, joka vähät välittää tunteistasi, hyökkää riitatilanteissa eikä suostu keskustelemaan. Tämä tyyppi ei myöskään koskaan katso itseään peiliin, ei pyydä anteeksi ja kokee oikeudekseen loukata ja sanoa suorat sanat ilman katumuksen häivää.

Tämä on se kumppani, jolle sinun tunteesi ovat ilmaa, niitä saa vähätellä ja niiden yli kävellä. Tunteesi kuitataan järjellä ja sanoilla ”Sä teet ihan samalla tavalla”.

Ja kun tulee kavereita kylään, tämä mies tai nainen muuttuu niin ystävälliseksi, ettei häntä samaksi ihmiseksi edes tunnista, joka hän on silloin, kun olette keskenänne. Tämä viehättävyys kyllä saattaa ihmisten seurassa sanoa pari piikittelevää kommenttia, mutta kätkee ikävän tarkoitusperänsä niin, että vain sinä ymmärrät sisällön ja sanojen todellisen merkityksen?

Olet saattanut tottua toisen käytökseen niin, ettet enää muusta tiedä. Olo on vain kummallisen huono, masentunut ja alistunut. Kaiken päälle saatat syyttää itseäsi, koska sinua on syytetty niin pitkään, että olet alkanut uskoa tarinaan, jota sinulle on niin pitkään kerrottu.

Näitä suhteita on ja niitä on paljon. Tämä kaikki on ikävää ja inhottavaa. Olet tyytynyt tilanteeseen ehkä taloudellisen pelon vuoksi, ehkä lasten vuoksi, ehkä siksi että koet olevasi jo liian vanha lähtemään. Saatat olla jo niin alistunut, ettet vain jaksa tehdä tilanteelle mitään. Olet saattanut hiljentyä ja pistää siipesi suppuun.

Sinä olet enemmän arvoinen, oikeasti olet. Älä tyydy sellaiseen, missä et saa loistaa ja olla täysin se, mitä olet: hyväksytty ja rakastamisen arvoinen. Ei mikään ole niin tärkeää kuin se, että pelastaa itsensä olosuhteista, joissa ei ole hyvä olla.

Terveisin, Miia Moisio

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämän tarinan olen keksinyt itse. Se on osa kirjaani Lupa surra, joka ilmestyy lokakuun ensimmäisellä viikolla. Elämä heti eron jälkeen voi olla hyvin raastavaa aikaa. Mutta aika parantaa, niin yleensä käy.

”Kännykkä torkuttaa ehkä viisi kertaa ennen kuin pääsen sängystä ylös. Ei jaksaisi nousta, mutta on pakko. Samoilla silmillä mennään. Illalla luin sähköposteja yhteentoista asti ja taas on mentävä: vaatteet päälle ja päätielle jonottamaan muiden autoilijoiden kanssa.

Hyppään autoon ja pistän autoradion päälle. Matkalla poikkean huoltoasemalle hakemaan pahvimukillisen kahvia. Iltapäivälehden otsikko osuu silmiin: ”Olli Lindholm kuoli eilen kotonaan 54-vuotiaana”. Kurkkua kuristaa, mutta nielaisen itkun ja painun takaisin autoon. Laitan radion vähän lujemmalle.

Helvetin tunareita on taas liikenteessä. Kaasutan vähän lisää ja ajan yhden ääliön kiinni, hilaan rinnalle ja näytän keskisormea. Niin ottaa päähän tuollaiset älykääpiöt.

(Tarinamme mies ei muuten tiennyt sitä, että se nainen jolle hän näytti keskisormea, alkoi itkeä eleestä niin, että oli pakko pysähtyä bussipysäkille itkemään. Tarina ei kerro, mihin kipuun mies osui. Voit kuvitella itsesi naisen asemaan ja miettiä, mitä itse juuri nyt voisit tai tekisi mieli itkeä kuin tuo nainen.)

Pääsen töihin ja vastaanotossa nuori nainen hymyilee flirttailevasti. Ärsyttää. Kaikki naiset ärsyttävät. Ja samassa tulee vaimo mieleen. Tai ex-vaimo. Ja lapset. Ja eksän uusi mies (on sillä miehellä kai nimikin, mutta en sitä muista). 

Työpäivä menee kuten ennenkin. Tuntuu kuin jaksaisin vähemmän kuin ennen. Pitää vain puskea enemmän, kyllä se siitä.

Illalla käyn salilla ja vedän kovan treenin. Pakko käydä salilla, kotonakaan ei jaksa istua yksin iltaisin. Kotona avaan tietokoneen ja luen sähköposteja. Kännykkää tulee kuvaviesti: ”Kato iskä, meille tuli koiranpentu”. Ja sitten tulee itku. Itken lapsia, vaimoa, perheen vanhaa kotia ja kauan sitten kuollutta Jekku-koiraa, hoivakodissa olevaa äitiä ja isää, Olli Lindholmia, itseäni ja elämääni.”

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Mikko Huotari

Olemme kaikki kamalan herkkiä. Jokainen meistä haluaa varjella herkintä osaa itsessään, egoparkaa, joka vapisee, kun sitä uhkaillaan. Mitä enemmän meissä on tunnelukkoja eikä sydän tunne aidoimman rakkauden olemusta, sitä enemmän ego on varuillaan ja valmiina hyökkäämään. Aidoimmalla rakkaudella tarkoitan rakkautta, jossa on kasapäin hyväksyntää, myötätuntoa ja ymmärrystä sekä itseä että toisia kohtaan.

Tiedät ehkä ihmistyypin, joka, kun hänelle yrität kertoa epäkohdista tai siitä, miltä tuntuu, hyökkää ja puolustautuu voimakkaasti?

Hitsi että sellaisen kumppanin kanssa on vaikea yrittää selvittää mitään. Ja päinvastoin: miten hyvältä tuntuu olla sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyy ottamaan asioita vastaan ja puhumaan ihan kaikesta.

Hyökkäävä ja puolustautuva kumppani tulkitsee puhumistilanteet helposti jonkinlaisena kilpakenttänä. Toisella jolla on vähemmän tarvetta itsensä suojaamiseen, on vaikea rooli. Hänen pitää yrittää löytää viestimisen tapa, jolla tätä vastapäätä olevaa järkälettä, seinää ja jäärää voisi edes jollain tavalla lähestyä.

Käytössä voivat olla lempeä silittely, rautalankamalli, suora huuto ja hiljainen kuiskaus ja ihan kaikki muukin. Mutta toinen hyökkää silti. Jos näitä järkäleitä on parisuhteessa kaksi, voivat tilanteet äityä tosi pahoiksikin ja kuvaan astua henkinen ja/tai fyysinen väkivalta tai ainakin kamalasti sattuvat sanat.

Usein käy niin, että se joka haluaisi keskustella vaikeistakin asioista, alkaa hiljentyä. Hän pyrkii pikkuhiljaa sopeuttamaan käytöksensä niin, ettei toinen saa mistään bensaa omalle kimpoilulleen.

Parisuhteen valtataistelu ei johda mihinkään hyvään. Se on raskasta sekä tukkanuottasilla oleville että heidän lähipiirilleen. On noloa, inhottavaa ja turhauttavaa seurata valtataistelua sivusta.

Parisuhde on paikka, jossa oman ylpeyden saa unohtaa ihan täysin. Voi kunpa aina osaisimme laskea suojavarustuksemme ja antaa kaiken suojautumisen tarpeen pudota pois. Kaikkein kauneinta on se, kun sielu saa toisen edessä, täydessä luottamuksessa, olla alaston ja näkyvä.  

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Teen työtä eroseminaariohjaajana ja siinä roolissa saan kuulla ero- ja muita paritarinoita hyvin paljon. Haluan kertoa sen tavallisimman tarinan. Äläkä luule, että tämä on kirjoitettu sinusta – tämä on tuhansien pariskuntien tarina.

On nuori nainen ja nuori mies (tai mikä muu parisuhdemallin tahansa), jotka lähtevät taivaltamaan yhteistä matkaa. Ovat vielä niin kypsymättömiä, etteivät ihan tarkkaan tiedä, mitä haluavat. Tai ehkä se toinen tietää ja hänen ehdoillaan rakennetaan unelmaelämä: pari lasta, hyvä työpaikka, oma asunto ja kesämökki. Se toinen sopeutuu eikä kohta enää tiedä sitäkään vähää, mitä tuntee, tarvitsee ja mitä haluaa. Toinen tuntuu tietävän kaiken hänen puolestaan, hän kontrolloi ja määrää suunnan ja tahdin.

Jo suhteen alkumetreillä jommallakummalla oli se tunne, että tästä puuttui jotain. Hän selittelee itselleen, että kaikista varmaan tuntuu välillä tältä ja ikävä tunne painetaan tiedostamattoman peräkamariin ja jätetään sinne.

Varmuuden vuoksi tämä miellyttäjä-sopeutuja hoitaa perheleiviskänsä tunnollisesti. Hoitaa oman osuutensa ja paljon enemmän. Palautelaatikko kolisee ja usein tuntuu siltä, että joutuu varomaan ja pienentämään itsensä, ettei toinen suutu ja moiti. Itsensä pienentänyt alkaa voida huonosti, mutta harvoin tietää, mistä se johtuu. Toinen alkaa viihtyä entistä enemmän puhelimen äärellä ja töissä.

Tässä kohtaa kun kysytään, että mitä teidän parisuhteelle kuuluu, vastaus on hyvin usein: ”Mikä parisuhde?”.

”Puhutteko keskenänne näistä asioista?” ”Ei me olla ikinä puhuttu mistään” tai ”Yritän puhua, mutta toinen alkaa heti huutaa tai syyttää”.

”No onko teillä vielä fyysinen suhde, seksiä?” ”Ei me olla harrastettu seksiä enää moneen vuoteen, mutta eihän näin pitkässä parisuhteessa voi enää olla sitä alkuaikojen kipinää”.

Usein on niin, että molemmilla on hylätty olo. Kumpikaan ei saa sitä, mitä todella haluaa. Ja sitten tilanne ratkaistaan tavalla, joka jättää jälkeensä tosi pahat haavat. Toinen ottaa ja pettää, lähtee vieraan matkaan aivan yllättäen ja paketoi pitkän parisuhteen puhumatta, selittämättä ja syyttämällä toista ihan kaikesta. Kun tekee noin ja sälyttää kaiken vastuun tehdyistä ja tekemättömistä asioista toiselle, antaa siinä jätetylle sellaisen lastin, ettei tämä meinaa sitä kestää. Kirsikkana kakun päällä aloitetaan tappelu rahasta ja lapsista ja viedään prosessi ihan päätyyn asti käräjillä. Eikä sitä toista v---akaaan kiinnosta, koska on se uusi suhde ja rakastumisen huuma.

Ei noin, ihan oikeasti ei noin. Hylätylle jää niin paha kipu, että sitä joutuu parantelemaan pitkän aikaa. Jätetyn itsetunto saa pahan kolauksen ja naiseus/miehuus vedetään kuin maton jalkojen alta. Ei ole mikään pikkuhomma lähteä keräilemään itseään maailman tuulista. 

Ero voidaan hoitaa vähän tyylikkäämminkin: pyrkimällä vielä puhumaan, paikkaamaan ja luomaan turvaa (myös ammatti-ihmisen kanssa jos muuten ei pysty), kunnioittamalla toista ja elettyä yhteistä elämää ja ottamalla vastuu omasta osuudesta siihen, että suhde meni penkin alle.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat