Kirjoitukset avainsanalla Ulla Oinonen

Kuva: Unsplash, freestocks.org

Sitä on aika hassua miettiä, että olen neuvotellut vanhempieni kanssa siitä, että saanko mennä yökylään aviomieheni luokse. Meille on myös tällaisella kyläilyllä pedattu eri vuoteet.

Niinpä. Suhteemme alkoi, kun olimme 17 vuotiaita ja asuimme silloin vanhempiemme luona.  Asuimme vielä eri kaupungeissa ja päästäksemme toistemme luo piti kävellä, ajella junalla ja bussilla yhteensä yli tunti. Tänä aika tulivat tutuiksi kauppakeskukset, joissa voi hengailla. Tämä nimittäin vähensi matka-aikaa puolella. Kahvittelukin tuli välillä teinin kukkarolle kalliiksi, joten vapailla penkellä tuli istuttua. Tuttuja olivat myös lankapuhelimen edulliset iltapuhelut, joita myös rajoitettiin.

Eipä ihmekään, kun eivät suhteet kestä.


Tässä mietin parisuhdehaasteiden viidakossa, miksi teinien suhteille saa vain nauraa, eikä kukaan tue nuoria suhteita, koska ne kuitenkin päättyvät. Suurin huolenaihe on vain lakanoiden väliset asiat. Kauppakeskuksessa lojuvat teinit ovat ongelma, eikä heitä nähdä pariskuntina, jotka ”hoitavat parisuhdetta”. Eipä ihmekään, kun eivät suhteet kestä.

Voi olla, että kun on toppavaatteissa vaellellut pitkin Forumin kauppakeskuksen käytäviä, joutunut arvostelevan katseen alle ja salaa puhunut puhelimessa, (Ja kuinka paljon puhumisen tärkeydestä nyt toitotetaan!!!!), niin ehkä sitä osaa käsitellä näitä "vanhuusiän" parisuhdehaasteita rennommin. Me saamme sentään nukkua samassa sängyssä!

 

Terveisin, Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ulla Oinonen

Jos elämäänsä ei aikatauluta tarkasti, niin lapsiperheessä jää omat harrastukset ja itsetutkiskelu vähemmälle. Omat unelmat eivät aina konkretisoidu toteuttamiskelpoisiksi tavoitteiksi, mutta olen huomannut, että arki uudenlaisine haasteineen tarjoaa mainioita mietiskelyn paikkoja, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta.

Säkkipimeät aamut, taivaalta tippuva räntä ja harmaat pisarat tekevät aamuheräämisestä extremelajin. On hyvin vaikeaa motivoida itseään siihen, miksi pieni lämpöinen vaippahousu pitää vuorata villalla ja teknisillä talviasusteilla, pakata kärryyn ja lähteä sitten rämpimään ulos päin viimaa. Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta. Näistä minuuteista kiinnipitäminen ei ole koskaan johtanut myöhästymiseen, vaikka niin voisi harhaileva mieli kuvitella.

Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.


Välillä halailukaan ei saa jälkikasvuani reipastumaan.  Olen alkanut hahmottamaan jotain jatkuvuutta siinä, että illalla viimeisenä leikityllä tavaralla on merkitys.  Ymmärrän, ettei kannata miettiä onko muovirasian mukaan ottaminen järkevää tai kuinka monta legoukkoa oikeastaan mahtuukaan pieneen käteen. Olen vain kiitollinen siitä, että oikea tavara kädessä oleva taapero, on iloinen taapero.

Kiukutteleva jälkikasvu voi yllättää myös päiväkodin eteisessä, vaikka kodista olisikin päästy kyynelittä ulos. Kommunikoinnin merkityksen ymmärtää viimeistään sillä hetkellä, kun kuulee, että toinen perheen vanhempi riisuu vain kengät eteisessä ja haalarin vasta taaperon omalla lokerolla. Seuraavana päivänä päiväkodin eteisessä on taas iloinen taapero, kun ymmärrän riisua haalarin vasta hänen omalla lokerollaan.

Mitä hyötyä sitten on tällaisesta tarkkailusta? Herkistyessäni ennakoimaan kaksivuotiaan mieltä, alan kuunnella itseänikin paremmin. Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.

Tämän blogin aihion kirjoitin valmiiksi sekuntia ennen kuin läppärini akku loppui ilman automaattisen tallenuksen autuutta. Näin itsessäni maassa huutavan taaperon ja suhtauduin itseeni lämmöllä.

Jotain tekemistä voi olla myös minuun nojanneella hahmolla, joka kysyi: "Äiti, saanko minä auttaa?"

Terveisin Ulla Oinonen
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Selfien otin ihan itse

Perheessämme on taapero ja olen julistanut ruuhkavuosikapinan. Kaikki neuvot lapsiperhearkeen liittyen kertovat siitä kuinka arki ja tiimi toimii, kun pidetään kalenterisulkeisia ja jaetaan kalenterit. Ymmärränhän minä sen, mutta minä en halua, että perhe on tehokas tiimi, tahi vielä pahempaa organisaatio, joka toimii kokousten avulla. Meillä sen sijaan kikatellaan peiton alla liian myöhään illalla.

Välttelen siivoamista viimeisen asti ja  neuvottelen itselleni parhaat kotihommat. Monesti kasaan vähemmän, mutta mielestäni ärsyttäviä tehtäviä nippuun ja itselleni mieluisia, mutta enemmän toiseen nippuun. Näin yleensä saan sen nipun, josta minä tykkään. Tunnepitoisia tehtävänkuvia ovat kaikki. Kun vie roskat, saa minut tekemään vaikka mitä, astianpesukoneen tyhjäys on karseaa, kun taas täyttö kivaa, imurointi on inhaa, mutta vessanpesu upeaa jne.

Olen äiti, joka on kokenut yhteiskunnan painostuksen hedelmällisyyteni hiipuessa. Olen pappi, joka on tuntenut nahassaan sukupuolensa merkityksen ja olen puoliso, jonka rakkauden teko on laiskottelu. Minun rakkauden tekoni on se, että suorittamisen sijaan muistan elää niissä väleissä, kun ei tapahdu mitään ja uskallan sellaisia välejä luoda.

Elän 18-vuotisessa parisuhteessa, silti tai ehkä juuri siksi elämme elämämme parasta aikaa. Vesivahinkopakoilu teki kotona oleilusta unelmaa. Uskon, että asioilla on suurempia merkityksiä, isoilla virheilläkin, siksi uskoni rakkauteen ei lakkaa. Usein katsoessani itseäni peiliin, huomaan, että vika onkin juuri minussa. Uskon niin, että itseensä rehellisesti suhtautuessaan uskaltaa myös paremmin luottaa toisiin ihmisiin.

Kirjoittelen Rakkauden roihu-blogissa joka toinen sunnuntai. Yritän pukea havaintoni sinulle merkityksellisiksi tarinoiksi. Kaikki meidän blogimme vanhat kirjoitukset ovat täällä luettavissa ja linkkailin vanhoja tekstejäni tähän ajatuksieni tueksi. Toivottavasti tulemme tutuiksi!

Terveisin Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ulla Oinonen
Kuva: Ulla Oinonen

Aika moneen kotiin on tänä vuonna tullut tontulle ovi. Ehkä pienen oven asentaminen kotiin muistuttaa siitä Tove Janssonin ajatuksesta, että kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee.

Ainakin itse olen oppinut, että lähipuistomme valaistua kuusta pitää mennä katsomaan lähes joka päivä lähempää ja sitä pitää katsella hyvä tovi. Niinpä siis pölypallot voivat olla tontun ovelle leijaillutta lunta, jos ei muuten ehditä kuusta katsella. Korttiaskarteluun on otettava apulainen mukaan, vaikka se tarkoittaa, että tontun oven lumikinokset kuorruttuvat glitterillä. Piparitaikinaa on syötävä, koska oikeasti se on parempaa kuin kuivahtanut piparitalo.

Ajattelen niin, että pienempiin asioihin keskittymällä osaa olla laittamatta liikaa painoarvoa yhden aattopäivän puitteisiin.

Terveisin Ulla Oinonen
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat