Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Montaakohan satakieltä kuulimme, kun tänään illalla poljimme kotiin rakastettuni työvuoron loputtua – seitsemää tai kymmenentä. Niistä sydän aivan pakahtuu.

Satakielen laulu on niin kaunis ja kiihkoisa. Ja mustarastaan – tänä keväänä meillä on parvekkeella mustarastaan pesäkin. Siellä neljä uutta huilunokkaa availee jo siipiään. Ehkä ne löytävät laulunsa tonaliteetitkin samalla kun löytävät lentonsa.

En koskaan väsy kuuntelemaan mustarastaita. Mutta etenkin satakielet saavat minut ajattelemaan tunteiden elämistä avoimesti. Julkista rakkauden tunnustusta.

Rakastumisen ja rakastamisen tarkastelu on saa minut jatkuvasti palaamaan samaan aihelmaan, nimittäin että sisäisten myönteisten tunteiden pitäminen auki ja esillä omassa itsessä on se keino, jolla ne myös pysyvät auki ja esillä omassa itsessä.

Jos satakieli olisi vaiti, kukaan ei tietäisi, että se on siellä lehtien seassa, aika pieni, harmaahko lintu.

Mutta satakieli laulaa niin voimakkaasti, että se tuntuu. Minä ajattelen, että juuri noin minä haluan tuntea tunteeni ja tuntua toisessa. Minusta se on oikein, ajatelkoot muut siitä asiasta mitä tahansa. Kaikki rakkaus saa tulla satakielisesti lauletuksi.

Siitä tulee omaan elämään tällaista kevään valoa. Tämä rakastaminen on vahva pieni aurinko, joka on mukana kaikkialla. Ei koskaan tule tunteetonta hetkeä. Tunne on mukana vähän kaikessa, työssäkin.

Tänään työpaikalla ajattelin rakastettua kumppaniani juuri samalla hetkellä, kun hän soitti. Wonderwoman! Soitti minulle muuten vain hetkeksi kesken kaiken. Menin parvekkeelle puhumaan, ja aurinko paistoi sinne sopivasti. Ilma oli kuin maitoa. Tässä toukokuussahan on vaikea sanoa, onko sydänkesä vai olemmeko valahtaneet väliaikaisesti jonnekin etelämmäksi.

Tulin siitä kaikesta jotenkin tavattoman iloiseksi, ja ajattelin, että kun menen takaisin työkavereiden luo, sanoa kajautan, että pojat, kyllä Rakkaus on parasta!

Konttorissa sattui kuitenkin olemaan käynnissä jokin intensiivinen keskustelu, johon piti muodostaa mielipide ja sanoa se ensin, ja niin se hetki ikään kuin väistyi. Nyt kun illalla pyöräilimme kotiin ja olivat nuo satakielet, se palasi mieleeni ja minua harmitti: olisi pitänyt vain kärkeen kajauttaa yksi rakkaudentunnustus. Työasioihinkin olisi ehkä virinnyt kirkkaampia ajatuksia?

Joten pojat, jos luette, kyllä Rakkaus on parasta! Paras juttu, minkä minä tiedän.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Yksi seikoista, jotka yhdistävät minua ja rakastettuani, on syvä kiintymys sanoihin, tekstiin, kielelliseen ja kirjalliseen ilmaisuun. Se on oikeastaan yksi niistä asioista, jotka vetivät meidät yhteen, ja kielen taioin me olemme toisemme toisiimme punoneet.

Juuri tänä iltana olimme katsomassa Juha Hurmeen Lemminkäinen-näytelmää kaupungilla. Hurmeen kyky kirjoittaa on niin mahtava! Nautimme ja nauroimme makeasti. Välillä katselin rakastettuani vieressäni, koska hän oli niin hirmuisen kauniina siinä. Sitten ajattelin, miten valtavan onnelliseksi minut on tehnyt se, että saan jakaa hänen kaltaisensa ihmisen kanssa kaikki tällaiset tekstit.

Näytelmässä sanottiin, että kieli on tavallaan meidän ulkopuolellamme, ja toisaalta meidän sisällämme. Kielen kautta ajatuksia koetetaan muotoilla ja toiselle välittää. Ne tulevat meihin sanoissa ja sanomisen tavassa.

Että jakaa toisen kanssa ilon sanojen mahdollisuudesta ja täysosumista, on nautinnon jakamista. Me kahdestaan paikallistamme maailmaa ja sen loputonta komiikkaa ja vakavuutta aika paljon sanojen kautta. Tekstinsirpaleiden, ajatuksen mittaisten tekstien, säkeiden, iskusanojen, riimin sointujen ja vanhojen mainosten nostalgisten sloganien kautta. Osoittelemalla ja jakamalla niitä toisillemme, jakamalla sanat maailmassa me jaamme keskenämme maailmaa.

Minulle on myös nautinto saada seurata sitä, miten hauskasti, kirkkaasti ja oivaltavasti rakastettuni käyttää kieltä. Miten tarkasti hän kykenee käyttämään sanoja.

Hänen sanojensa kautta minä seuraan hänen ajatuksiaan, niitä pitkin yritän hänen sisäiseen maailmaansa. Kun hän puhuu tai kirjoittaa minulle, toinen kokonainen havainnon ja mielteiden maailma on minulle esillä.

Jotta voi nauraa samalle asialle, se pitää ensin jakaa. Tai että voi innostua samasta ideasta, se pitää yhdessä puhua selväksi. Että hän puhuu minulle, jakaa minun kanssani ja tekee minun kanssani selväksi, tekee minusta hänen omansa.

Minulla itselläni on niin paljon kerrottavaa hänelle. On niin paljon sanottavaa, ja koko ajan sitä tulee lisää. Elämä on niin monipuolinen ja innostava ja värikäs, ja minä tunnen sisälläni niin runsain mitoin, että voisin puhua ja tekstata ja muotoilla lauseita hänelle lähes lakkaamatta. Tasapaino löytyy siitä, että pidän kuitenkin hänen sanoistaan vielä enemmän kuin omistani. Voisin kuunnella häntä paljon pidempään kuin puhua itse.

Niin sanat soljuvat. Yhteisen innostuksen, innoituksen, syvän vakavuuden, hupsuuden, erotiikan virityksen sanat. Onneksi, onneksi meillä on kieli.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tuossa ikkunoiden takana tervapääskypari rakentaa pesäänsä räystään alle. Ne kaartavat jyrkästi vuoron perään ylös ja syöksähtävät takaisin alas. On ilta, ja matalalta paistavan auringon valo on aivan kultainen. Se kertautuu merestä. Puissa on vasta pienet lehdet, läpikuultavan vaaleanvihreät, ja valo tulee niiden läpi. On älyttömän kauniin näköistä, ja tämän talon takaa lehdosta kuuluvat kymmenien lintujen laulut – on loputtoman kauniin kuuloista myös.

Olemme tulleet kevätlomalle tänne, uuteen paikkaan, ennen kokemattomaan. En muista nähneeni ja kuulleeni tällaista kevään ja kesän murroskohtaa missään. Luonto on tässä paikassa poikkeuksellisen rikas, ja se on juuri nyt herännyt talven jälkeen. Meillä kävi hyvä tuuri, lämmin rintama tuli tänne samaan aikaan kuin me. Olemme yhtäkkiä kesässä.

Olemme häkeltyneinä yhtäkkiä toisessa vuodenajassa. Toistelemme toisillemme yhä uudestaan, miten kaunista on. Miten suloisia linnut ovat. Miten riemukkaita. Miten kauniita nämä keväiset orkideat, jotka läikyttävät sinistä ja punaista harmaanvihreille nummimaille. Miten emme ole aikaisemmin missään kuulleet tällä tavalla.

Tätä yhdessä häkeltymistä varten minä tykkään matkustaa rakastettuni kanssa. Olen löytänyt itselleni tästä hyvän tavan olla: etsiä uusia paikkoja, rauhallisia, erityisiä, kokemusrikkaita, ja kokea ne yhdessä.

Vaikuttua yhdessä.

Matkoille lähteminen yhdessä on minusta suunnattoman rentouttavaa. Saa jättää sikseen muun ohjelman ja tekemisen. Mennään yhdessä ja keskitytään kokemaan yhdessä.

Luonnon vaikuttavuuden kokeminen yhdessä on iso juttu. Me olemme eläimiä myös, mekin. Luonnossa voimme kulkea kuin kaksi suurta raukeaa viidakkokissaa. Kävelemme ja ravaamme kylki kyljessä ja seuraamme tunnetta. Seuraamme tuntua.

Kaupunkeihinkin on mukavaa mennä käymään. Tarkkailemme, seuraamme ja osoittelemme toisillemme hauskimpia yksityiskohtia, seinäkirjoituksia, vanhoja kylttejä, ohikulkijoiden edesottamuksia, tietotauluja, vanhojen leipomoiden lattialaattoja.

Tutkailemme, ja keräämme vaikutelmia. Meidän yhteiset näkymme näissä kaikissa paikossa ovat meidän aarteitamme. Tällä tavalla punomme toisiamme yhteen, kokemuksin. Me olemme niissä voimakkaasti, siksi ne on helppoa muistaa väkevästi: ”katso merta tuossa ja tuota rantaviivaa, noita värejä – muistatko siellä-ja-siellä sen paikan, jossa oli koko rinne täynnä unikkoja silloin. Menimme paljain jaloin reunalle saakka.”

Muistoja voimakkaista elämyksistä syntyy arjessa sekä matkoilla, mutta matkoilla on monta päivää pääksytysten antautua yhteiselle ajalle. Kun ulkoiset velvollisuudet otetaan pois, eikä ole mitään pakollista tekemistä, jää vain kokeminen. Saa yhdessä kokea, ajautua ja kokea. Sillä tavalla me pysymme keväässä.

 

Terkuin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat