Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kun pääsiäinen juuri on koittamassa, on hyvä miettiä toivon ja rakastamisen yhteyttä. Toivo ja rakkaus tunnetusti liitetään yhteen. Mutta mitä se tarkoittaa? Ja miksi liitetään?

Voisiko rakastaa ilman toivoa? Ei pitkään, ei ainakaan onnellisesti. Jos toivo menee, menee lopulta rakkaus. Toivoa kyllä voi olla ilman rakkautta. Mutta sekään ei ehkä ole riittävää onnellisuuden tavoittamiseksi, ei ainakaan silloin, kun toivoo juuri rakkautta.

Sitten kun se löytyy, rakastamisen ja toivon yhdistelmä on väkevä eliksiiri.

Toivo on tulevaisuuden näköala, se, että tuleva on. Ja lisäksi sellaisen tulevaisuuden, jossa asiat ovat tavalla tai toisella hyvin. Rakastaminen puolestaan on tämä ihme kahden ihmisen välillä, jossa kaksi on enemmän kuin yksi plus yksi.

Toivo kannattelee rakastamisessa kaikkia unelmia, haaveita, suunnitelmia, näkyjä, liikettä. Toivon voimalla tulevaisuus on avoin rakastaville. Toivo on vastakohta kyynisyydelle, joka naamioituu realismiksi (arki iskee kyllä päälle, hormonihumala kyllä haihtuu ja silloin näet kumppanin viat jne.). Silloin kun toivo on realismia, rakastaville on mahdollista kaikki – ja vaikka kaikki ei toteudukaan, jotain hyvää tapahtuu silti, ja tuhansia muita hyviä asioita voi tapahtua.

Ehkä rakastuminen ja rakastaminen sisältävät välttämättä toivon ulottuvuuden? Ehkä toivo on aina limittyneenä rakastamiseen. Rakastaminenhan ei ole pysähtymistä. Se ei ole hyytymistä eikä kivettymistä. Rakastaminen on pyrkimistä jotain kohti: toista ihmistä kohti, omaa itseä kohti, tunteita kohti, tämän hetken onnen venyttämistä seuraaviin hetkiin.

Näin ajateltuna rakastaminen edellyttää toivon siitä, että toinen ihminen ottaa vastaan, että minusta itsestäni löytyy jotain arvokasta, että kykenen tuntemaan ja että on huominen ja se, mitä meillä on tässä, voi kulkea mukanamme edemmäs.

Tuon takia rakastuneena, rakastavana on enemmän valossa kuin varjossa.

Minä muistan elämästäni niitä jaksoja, joissa toivo on ollut tiukassa ja rakastaminen on huvennut. Nyt on toisin, olen toiveikas ja rakastunut. Nyt minusta tuntuu siltä, että elän. Silloin, ilman rakkautta ja toivoa koin, että häviän.

Kun minulla on tämä toivo ja tämä rakkaus, minussa on vahvistunut usko, että minulla on ne vastakin.

Tulisen, syvän, välittömän, intohimon ja luottamuksen määrittämän rakkauden säilyttäminen on monen monien tekijöiden summa, ajan, tahdon, introspektion, kuuntelemisen, ilmaisemisen ja kasvun tulos. Ja toivon.

Pelle Miljoona Oy:n kappaleessa lauletaan: ”Juokse villi lapsi, ota toivon kipinä mukaan”.

Juuri niin, kaikki rakastavat: rakkaus koko kehossa, toivo taskussa ja usko huomisessa.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Aamuisin meillä on pieni hetki, jolloin lepäämme hiljaa vierekkäin, kiinni toisissamme, ja kuuntelemme. Tuuletusikkuna on auki, ja ulkoa kuuluu lintujen viserrys ja laulu. Viimeisten viikkojen aikana laulu on moninkertaistunut, on kirkasaamuinen kevät.

Se on varsin ihana parisuhdehetki. Siinä rakastetun kanssa ollessani minusta tuntuu, että sinänsä varsin yksinkertaisista asioista muodostuu täydellinen, eheä onnen tunne. On lepo, läsnäolo, lämpö, hengitys, luonto, valo, kauneus, rakastaminen, ilo.

Vaikea sanoa, miksi kevät vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa, tai miksi linnunlaulun kuunteleminen vaikuttaa niin kuin se vaikuttaa. Me olemme ihmisinä kytköksissä luontoon ja ympäristöön paljon syvemmin ja monimutkaisemmin kuin osaamme tai ehkä haluammekaan hahmottaa. Olemme osa kiertokulkua, kaikkia kiertokulkuja.

Minusta tuntuu usein aamuisin linnunlaulun hetkinä, että olemme rakastettuni kanssa vierekkäin keskellä kaikkea, että kevään aika liikehtii hitaasti meidän ympärillämme ja yllämme kuin vihertyvät oksastot. Huonekasvikin tekee uusia lehtiä joka viikko, ne aukeavat vaaleanvihreinä tummempien lomaan. Ikkunan takaa valo kasvaa, ja yhä uusien muuttonsa tehneiden laulut tulevat osaksi äänimaisemaa.

Kaikki kasvaa ja liikkuu, kaikki on juuri oikein meidän ympärillämme.

Siinä aamun aikaisuudessa minä aina myös voimakkaasti tunnen, että rakastettuni on parasta, mitä tiedän, ja että olen niin onnellinen pitkälti juuri siksi, että hän on siinä vieressäni. Päivä ja kaikki muu siellä odottava saa perustansa tästä sisäisestä näystä. Minulla on tämä, rakastettu, meidän vuoteemme, kevät ja linnunlaulu. Olen jo onnellinen. Voin olla rohkealla ja uteliaalla mielellä, minun ei tarvitse perimmiltään olla huolissani omasta puolestani.

Sanoisin aamuista linnunlaulun kuuntelua hyväksi mielen ja sydämen harjoitukseksi, ellei se olisi hiukan väheksyvä tapa puhua asiasta. Eivät nämä kevätaamuiset kokemukset ole harjoitus tai väline jotain muuta varten, vaan puhdasta olemista itsessään. Sillä tavalla ne ovat kuin rakkaus. Jotain, joka on tässä ja nyt, koettavana, lahjana.

Kuunnella lintuja. Olla ja rakastaa. Kevät.

 

Terveisin, J

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Ja tämä kaikki on jokaisen ulottuvilla, muodossa tai toisessa!
Tarvitsee vain avata itsensä saajan paikalle, vastaanottamaan. Kiitollisuuteen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Helsingin Sanomissa oli nyt maaliskuun lopulla artikkeli, jossa kuvataan konetekniikan professori Adrian Bejanin pohdintaa siitä, miksi lapsuuden kesät tuntuivat kestävän ikuisuuden ja vanhetessa ne kuluvat nopeammin ja nopeammin. Bejanin selitys lähtee aivojen ja hermosolujen oletetuista muutoksista.

Ajan hidastumisen ja nopeutumisen tunnetta on lähestytty monissa tutkimuksissa, koska kokemus on niin yleinen. Useimmiten selitys liikkuu informaation ja havaintojen määrän ja mitattavan ajan suhteessa. mitä enemmän havaintoja pakkautuu päivään, sitä pidempi se tavallaan on. Jos vetää suoran langan läpi huoneen, se on muutaman metrin mittainen; mutta samaan huoneeseen saa mahtumaan kilometreittäin lankaa kiepeille.

Ajan suhteellisuus kiinnostaa minua, koska minäkin olen huomannut saman vaikutuksen, erityisesti rakastumiseen ja rakastamiseen liittyen. Rakastaessa aika on hyvin hidasta. Kirjoitinkin tästä aiempaan bloggaukseen.

Mietin tätä asiaa aika usein, koska se tuntuu olevan yhteydessä elämän kokemiseen ja elämän arvostamiseen. Ajan hidastamiseksi on olemassa keinoja – kyse on elämisen tihentämisestä. Jos elämä tuntuu lipsuvan käsistä, se todennäköisesti tosiaan lipsuu käsistä. Niistä päivistä, joina ei opi mitään uutta, ei havaitse paljoakaan uutta, ei koe uutta, ei jää kovin paljon muistettavaa. Niiden aika on ohuempaa.

Ohuesta ajasta, käsistä lipsuvista päivistä, ohi kiitävistä vuosista murehditaan. Ihan syystä; ne ovat meidän elämämme päiviä, vuosia, aikaa. Ne ovat se, mitä meillä on.

Rakastaminen on yksi niistä olemisen tavoista, joilla tähän arjen huoneeseen vyyhditään joka päivä paljon enemmän elämänlankaa. Se voi olla sellainen, koska rakastetun kanssa elämä voi melkein kaksinkertaistua. Kaiken voi nähdä myös toisen silmin. Kaikesta jaetusta tulee enemmän kuin itse olisi saanut irti.

Minä uskon, että toinen ihminen on loppumattomasti uusi ja uutena näyttäytyvä. Ainakin minun rakastettuni on sellainen. Jokainen aikayksikkö, jonka vietän hänen kanssaan, täyttyy aistittavasta, katsottavasta, mieleen painuvasta.

En oikein usko Bejanin teoriaan siitä, että ihminen väistämättömästi kokisi vähemmän tullessaan vanhemmaksi. Sen sijaan uskon, että monet ihmiset antavat elämän vähitellen mennä menojaan. Samalla tavalla kuin rakkauden annetaan mennä menojaan – ”se tulee siinä omalla painollaan”. Mutta se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä.

Mieltään voi kehittää jatkuvasti. Havaitsemista voi kehittää jatkuvasti. Mieltään voi pitää liikkeessä sudokulla ja antautumalla toiselle ihmiselle, katsomalla suoraan toiseen ihmiseen. Ajan voi hidastaa heittäytymällä toisen syliin ja painautumalla koko kehollaan, ihollaan tuntemaan.

Ehkä nämä ovat kevään tuomia ajatuksia myös. Kevät on täällä, ja talven jälkeen päivät tihentyvät kasvusta, väristä, ajelehtivista tuoksuista, ilman täyttävästä laulusta. Se on kaikki tarjolla, tässä ja nyt, nyt, nyt, nyt.

Ollaan kevään puolesta ohutta aikaa vastaan! Ollaan rakastamisen puolesta ohutta aikaa vastaan! Muistaisimmepa me aina, että elämme täällä, emmekä vain seuraa, miten aika kuluu.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Eilen tulin kirjoittaneeksi rakastetulleni Whatsup-keskustelussa ensin ”Unelmani.” Sitten täydensin: ”Elämäni kaunis todellisuus.” Hän on unelmani, mutta ei vain unelmaa. Hän on elämäni kaunis todellisuus.

Seisoin silloin metrossa keskellä aamun julkista työmatkaliikennettä. Siinä minun rakkauteni ja maailman hauskasti lomittuessa ajattelin tuota viestiparia, unelman ja kauniin todellisuuden suhdetta: mitä rakkauteen tulee, jos kokee elävänsä kauniissa todellisuudessa, onko se unelmaa ja totta? Onko niin, että rakkauden kaunis todellisuus aina sisältää unelman?

Minusta tuntui juuri oikealta seisoa siinä aamumetrossa, joka tuli siitä suunnasta, olla matkalla kotoani, kirjoittaa rakastetulleni, olla tässä elämässäni. On hyvä elää tätä elämää.

Elämä tuntuu tällaisena niin hyvältä osittain siksi, että olen unelmoinut tästä. Olen unelmoinut, että olisi näin. Nyt on, eli unelma tuli todeksi.

Toisaalta rakastuneena oleminen on kai eräänlainen jatkuvan unelmoinnin tila, jossa jokaista välitöntä tulevaa hetkeä odottaa unelmoiden. Voisiko näitä sanoa mikrounelmiksi.

Tarkoitan sitä, miten esimerkiksi katsahtaa rakastettuunsa, samalla odottaen näkevänsä sen, miten suloinen hän on. Ja sitten näkee hänet siinä, ja hän on suloinen – kaunis todellisuus.

Ja katsoessaan häntä tulee unelmoineeksi, että hän katsahtaisi takaisin, ja hymyilisi hiukan. Hän hymyilee huomatessaan katseen – kaunis todellisuus.

Koska rakkaus ja rakastaminen tuntuvat niin hyvältä, ne suuntautuvat jatkuvasti eteenpäin. Rakastaminen on janoa, ei sen kyltymistä.

Samalla tavalla rakastettu on aina jotain, jota unelmoi. Häneen liittyy suuri määrä kaikenlaisia unelmia. Hän on haaveilun kohde. Mieli uneksuu asioita, joita hänen kanssaan voisi tehdä. Ja tämä on todellisuus. Samalla tämä on se, mitä elämä rakastetun kanssa on. Tämä on kaunis todellisuus, koska tämä on unelma.

Rakkaudessa unelmat toisinaan tulevat todellisuudeksi. Silloin todellisuudesta tulee kaunista elämää.

Unelmani. Elämäni kaunis todellisuus.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat