Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Kesä ei katso kelloa. Kuva: Jaakko Kaartinen

Myöhään illalla ajoimme mökille juhannusta varten. Pysyäkseni hereillä kuuntelin podcastia Henri Bergsonin aikaa ja mieltä käsittelevästä filosofisesta työstä. Matkan ja lähetyksen edetessä tulin miettineeksi, että sekä rakkautta että juhannusta voi tarkastella Bergsonin ajattelun kehyksessä.

Kun Bergson 1800-luvun loppupuolella työskenteli, aikaan kohdistui uudenlaista kiinnostusta. Kellot olivat läpäisseet yhteiskunnan. Oltiin siirrytty paikallisesta ajasta yhteiseen aikaan – sitä tarvittiin, jotta junat saattoivat kulkea sekä turvallisesti että ajoissa. Lopulta koko yhteiskunnan koneisto virittyi kellolla mitattavaan aikaan. Tämä aika on se, johon meidät on sittemmin kiinnitetty niin tehokkaasti, että voi olla vaikeaa ajatella aikaa missään muussa mielessä.

Bergson kuitenkin piti tärkeänä erottaa toisistaan kestoa mittaavan kellonajan ja sen, mistä ajasta on kyse mielessä ja kokemuksissa. Tämä erottelu on juuri rakkauden ja juhannuksen suhteen olennainen.

Sisäinen kokemuksemme, mielikuvamme, muistomme käsittelevät aikaa toisin periaattein kuin kello. Meidän mielemme on tässä hetkessä, johon menneisyys työntyy ja limittyy, ja jossa tulevaa ei vielä ole. Kaikki, mitä havaitsemme, koemme ja mikä synnyttää meissä tunteita, tapahtuu muistissamme.

Tämän nykyisenkin hetken havainnointi, juhannusaaton lähes tyynen järven väreily, lintujen äänet ympärillä, rakastetun askel pihan hiekalla, ovat mielen muodostama muistuma niistä havainnoista, jotka vain aavistuksen verran sitten kantautuivat aistiemme kautta meihin, ja jotka me muistamme – kokeminen on muistamista.

Ajattelen, että tällainen näkemys on niin kovin tärkeä siksi, että toisin kuin kelloa, me kykenemme ohjaamaan omaa huomiotamme. Aika ei kuljeta meitä, vaan me seisomme tässä nykyisyydessä, tässä paikassa maailmaa, jossa olemme, ja koemme sitä, mihin keskitymme.

Sekunnit kyllä juoksevat, minuutit vierivät ja tunnit liukuvat eteenpäin, mutta se, kuinka rikkaana ja täytenä tai ohuena ja häviävänä juhannuksen hetken kesä meille jää, ei ole kellon kulun sanelemaa. Se riippuu siitä, miten läsnä me olemme tässä ja nyt; kuinka paljon aistimme, kuinka paljon muistamme.

Kuinka läsnä olemme?

Rakastaminen on läsnäolon taidetta. Tai: rakastaja ei saa olla kellon orja. Se johtaisi onnettomaan rakkauselämään. Ei kellon, eikä kalenterin orja.

Rakastaessaan, kuten juhannuksessa, ihmisen on syytä unohtaa kellonsa, kaikki kellonruudut ja keskittyä nykyisyyteen. Juhannuksena päivä sekoittuukin iltaan ja ilta yöhön, jota ei koskaan oikeastaan tule, on vain koettavaa, on vain nyt, eikä muulla ole väliä.

Juuri tällaista yöttömän yön aikaa rakastajan ja rakastetun välillä tarvitaan.

Kun makaatte juhannuslakanoissa, ja lasket kätesi rakastettusi vyötärölle, lauluissa sanotaan, että aika pysähtyy. Vaan ehkäpä se on pikemminkin tosi kokemus siitä, että aika tapahtuu juuri siinä ja silloin, kun kaikki on intensiivistä ja kohdillaan. Että me olemme tässä ja nyt.

 

Ajatonta juhannusyötä kaikille!

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Millaista on olla sukujuhlissa rakastetun kanssa? Se voi olla mitä mukavinta, kun ympäristö on suotuisa ja molemmat osaavat rentoutua joukon jatkoksi.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen, kun muistelen meitä viime viikkoisissa juhlissa, on se, miten mukavaa on luoda etsivä katse puutarhaan, ja löytää rakastettunsa sieltä, keskustelemassa vilkkaasti sukulaisteni kanssa, tai potkimassa jalkapalloa koirille, tai astelemassa paljain jaloin apiloiden kirjomalla nurmella.

Kivoja muistumia! Ne ovat sellaisia kypsiä hetkiä, joissa nautitaan kaiken hyvyydestä: täällä me olemme, me, ja meillä on kiva olla ja muilla on kivaa, kun me olemme siellä. On leppoisaa, ei mitään jännitteitä tai ristiriitoja, vaan auringonpaisteen hengittämistä.

Nuo juhlat, joissa olimme, sattuivat olemaan kastejuhlat. Niissä puhuttiin paljon rakkauden teemasta siis muutenkin: rakkaus kutsuu ja kokoaa ihmiset, rakkaudessa ihmetellään ja ihaillaan syntyvää elämää ja kasvavia lapsia, ja heidät otetaan turvan piiriin, huolta pitävään syliin ja heidät rakastetaan perheen ja suvun yhteyteen. Terve kasvaminen tapahtuu rakastamisen, ei komentamisen ja kaventamisen ilmapiirissä.

Mietin siinä, että tässä on myös yhtymäkohta sille seksuaalisuudesta ja aikuisten välisestä vetovoimasta syntymälle rakkaudelle, jolle parisuhde sitten puolestaan perustuu. Sekin kasvaa turvasta ja mukaan rakastamisesta, jota perhekunta ja suku voi tarjota. Ja mitä lempeämmin on tullut rakastetuksi oman kasvun taipaleellaan, sitä suotuisammin on karttunut sellaista voimavaraa, josta käsin uskaltaa sitten toista ihmistä eroottisestikin rakastaa.

Kyse on kyllä kahdesta erilaisesta rakkaudesta, mutta toisaalta ne ovat vahvassa yhteydessä.

Sellaista hyväksyvää joukkoon rakastamista me olemme saaneet tuntea molempien perheissä ja suvuissa. Se on tavattoman arvokasta ja ehkä ratkaisevankin tärkeää, etenkin kun luodaan uusperhekuvioita.

Aurinkoisena kesäjuhlapäivänä älyää kirkkaasti, miten merkityksellinen on myös se yhteys, joka on avoinna molempien perheiden suuntaan. Rakastamisen ilo on minun mielestäni sellaista, joka tarvitsee todistajia ja joka vahvistuu jaettaessa. On surullista, jos sitä joutuu rajaamaan ja leikkaamaan, jos sosiaalinen ympäristö ei kannattele.

Asiaa voi tietysti miettiä toiseenkin suuntaan: jos uskaltaa itse nostaa oman kahdenkeskisen rakkautensa esille ja jakaa ilonsa siitä, kenties se juuri avaa mahdollisuuden sellaiseen yhteyteen, joka ottaa vastaan, hyväksyy lempeästi ja riemuitseekin.

Silloin kesän sukujuhlatkin tosiaan muuttuvat voimavaraksi. Rakkauden hengessä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Meidän mökkimatkamme on aika pitkä. Autolla ajaen kuluu kuutisen tuntia, taukoineen, ennen kuin on perillä. Se o n pitkä matka ajella, ja siinä on vaivalloisuutensa. Toisaalta siinä on paljon enemmän etuja, ja siksi aina odotankin näitä ajomatkoja.

Nimittäin kuuden tunnin matkustus yhdessä on kaivattua aikaa vierekkäin, samassa tilassa, katse samaan suuntaan, valtateiden monotonisuus kehyksenä. Samalla ollaan kuitenkin kaksin, eristettyinä omaan rauhaan.

On paras mahdollinen tila keskustelulle.

Luulen, että juuri noista edellä mainituista syistä pitkät automatkat ovat erinomaisimpia keskustelujen ympäristöjä. Tietysti some on tunkenut automatkoillekin, mutta silti autossa istuessa tulee keskustelleeksi erityisen syvällisesti.

Me puhumme hyvin usein ihmisistä ja ihmissuhteista. Aika usein puhumme omasta suhteestamme ja joistain toiveista, odotuksista tai mietteistä, joille ei ole oikein sijaa tulla sanotuksi hätäisemmissä arjen yhteisissä hetkissä. Voi tapailla kaikkein syvimmältä nouseviakin ajatuksiaan.

Eräässä sosiologisessa auton ja afro-amerikkalaisen kulttuurin suhteita selvittelevässä tutkimuksessa Chuck Berryn kappale No particular place to go oli nostettu nimikkeeseen saakka. Kappaleen ensimmäinen säkeistö on huima ja merkittävä: ”Riding along in my automobile / My baby beside me at the wheel / I stole a kiss at the turn of a mile / My curiosity runnin' wild / Crusin' and playin' the radio / With no particular place to go.”

Kyseisessä tutkimuksessa todettiin, että juuri auto ja sen tuoma vapauden ulottuvuus (no particular place to go – eli on vapaana menemään sinne, minne tie vie) oli poikkeuksellisen tärkeä 1900-luvun alkupuolelta saakka afro-amerikkalaisessa kulttuurissa. Siihen on tietenkin omat historialliset ja kulttuuriset syynsä – mutta muistan, että kuunnellessani referaattia tuosta tutkimuksesta tulin ajatelleeksi, että juuri tuon vapauden tilan takia keskustelut autossa ovat toisenlaisia.

Automatkalla: sitä ollaan vaan menossa, ja voidaan pysähtyä siellä missä halutaan ja ajaa reittiä, joka sattuu huvittamaan. Tie juoksee auton alta, pidetään toinen toista kädestä. Alkaa tuntua siltä, että me olemme paikoillamme, rauhoittuneina tähän hetkeen, ja maailma se liikkuu ja liukuu meidän ympärillämme.

Ei ihme, että juuri tällaisessa hetkessä tulee puhuttua syviä. Ja jos ei aina syviä, niin tosia ja tärkeitä asioita. Koska niille on tilaa.

Matkustamisessa on jotain maagista, liikkumisessakin. Ne muuttavat ihmisen tilan vapaammaksi suhteessa maailmaan. Rakkaus on maagista, ja parisuhde on ihmisen tila suhteessa toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Liike vapauttaa, maailma antautuu rakastavilla. Vierekkäin penkeillä istuva pariskunta on hetkeksi kohotettu ulkoisen yläpuolella, ainakin kumipyörien ja jousituksen verran.

Siksi keskustelutkin ovat autossa toisenlaisia. Hetken on niin vapaa, että keskustelut nousevat aivan lentoon – My curiosity runnin’ wild.

Kesälomakausi on alkamassa ja Suomi suuntaa teille. Olisipa mielenkiintoista saada tietää, keskustellaanko kaikissa suomalaisissa parisuhteissa silloin lennokkaammin ja syvemmin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lähdimme iltakävelylle etsimään satakielen laulua. Eilen rakastettuni oli kuullut sen ensimmäisen kerran tänä keväänä, ja minäkin halusin kokea sen taas. Kävelimme pitkän kierroksen polkuja rantametsän laitamilla ja hiekkatietä, joka kierteli tuuheina kukkivia tuomia ja tiheitä pajukkoja. Viljelypalstojen aukealla pysähdyimme kuuntelemaan, siinä se oli ollut eilen, mutta tänään ei.

Me jatkoimme matkaa pidemmälle, kiersimme kanahaukan lähimetsän ja katselimme hanhien aurojen kuviointia hiljaksiin tummuvalla taivaalla. Vanhankaupunginlahden kaislikoista ja tervalepiköistä kaikkialta soi ja soi ja soi. Välillä lintujen laulua oli ilmassa niin paljon, että tuntui kuin olisimme uineet siinä, emme kävelleet. Ilma oli laulusta niin tihentynyt.

Kun lenkki kaartoi takaisin saman palsta-aukean reunaan toiselta puolelta, satakieli aloitti.

Minä en osaa sanoa, mikä siinä on, mutta se pakahduttaa. Se on voimakas laulu, siinä on kaikkea. Kuulostaa, että se todella pulppuaa sydämentäydestä tunnetta ja kokemista. Hiivimme oksan alle katsomaan, ja seisoimme siinä konsertissa. Joka säe on kirjottu eri tavoin. Lintu käännähtelee oksalla, värisee ja vavahtelee oman laulunsa vahvuudesta.

Tämä laulu on vain tässä alkukesässä. Se muistuttaa minua siitä miltä tuntuu.

Minun rakastettuni on se kevät, johon satakieli laulaa laulunsa. Rakastettuni on kevätilta, johon satakielen laulusta soi.

Kun kuuntelen satakieltä, ajattelen, että se laulu kuulostaa samalta kuin minusta tuntuu, kun kevätöisin havahdun hetkeksi ja hamuan itseni lähemmäs rakastettuani, ja painaudun aivan liki. Hän on ihana, minä tunnen, miten kaunis hän on. Tunnen rakkauden kiihkoisuutta ja tunnen kirkasta iloa siitä tunteesta. Minusta tuntuu, että olen täynnä elämää ja että elämä on tällaista alkukesää.

Tuntuu juuri sopivalta. Tuntuu fantastiselta. Tuntuu hiukan liikuttuneelta, kuunnella satakieltä yhdessä. Tuomet tuoksuvat. Maa tuoksuu, ja kaiken vihreys. Rakkauden hedelmää.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat