Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Kuva: Jukka Granström

Rakkaussuhteessa, joka on hyvä, on sellainen piirre, että se saa ihmisen kokemaan, että hän on hyvä. Sitä sopii hetken aikaa miettiä.

Kaikki ihmissuhteet piirtävät omasta itsestä jonkinvahvuisen kuvan. Rakkaussuhteessa kuva on vahvin ja voimakkain, koska sellaisesta suhteesta odotetaan niin paljon ja siinä ollaan liikkeellä niin syvillä vesillä.

Meillä ihmisillä ei ole varsinaista oikeaa kuvaa siitä, miltä me näytämme ja millaisia me olemme – meillä on aina vain jokin käsitys. On käsitys ja kokemuksia, jotka omakuvamme piirtävät. Ei auta katsoa edes peiliin, sieltä kyllä katsovat takaisin kasvot ja koko vartalonmittainen hahmo peilautuu, mutta se, millaiselta se näyttää ja miltä se tuntuu, riippuu siitä millainen kokemus ja käsitys meillä itsestämme on.

Rakastaja antaa meille tuhdeimmat eväät sen käsityksen rakentamiseen.

Se, kuinka rakkaussuhteessa toisen itsetuntoa ja omakuvaa tukee ja rakentaa, on monimutkainen monien tekijöiden summa. Siinä ei ole loppupistettä, se on prosessi, joka jatkuu kaiken aikaa.

Minun rakastettuni käyttää minusta sanoja, joilla hän hellittelee minua, ja hän käyttää niitä joka päivä erilaisina yhdistelminä. Jokainen on kuin pieni kuva, joka tallentuu minuun. Ne muodostavat sitä optiikkaa, jonka läpi katson omaa kuvajaistani.

Hän koskettaa minua, ja ne kosketukset auttavat minut täyttämään tämän kehoni raamit. Se on mielenkiintoinen kokemus. Monesti sellaisena jaksona, jona joudun keskittymään töihin oikein kovasti tai olen pitkään voimakkaan paineen alla, minusta alkaa tuntua, että olen pienempi kuin olenkaan, kapeampi, ohuempi, harmaampi. Rakastetulla on kyky palauttaa minut koko raameihini. Hän kykenee antamaan minulle sellaisia rakkauden reality check -kokemuksia.

Tai kun teen asioita, kuten tässä vastikään tapetoin pari seinää; tein se hänelle ja hän kiitti ja kehui minua. Sellainen on arkista, mutta tavattoman arvokasta. Minusta tuntui aivan pätevältä.

Ihminen tarvitsee rohkaisua ollakseen omissa silmissään hyvä. Ja kun on omissa silmissään hyvä, sitä voi heijastaa ulospäin. Voi koettaa loistaa rakastetulleen ja näyttää hänelle, että ”katso, minä olen erinomainen ja tässä sinun kanssasi. Rakastan sinua kaikella hyvällä, mitä minussa on.”

Rakastaa, ja ravita toinen toistaan. Siten kasvaa kauneutta. Ja siitä iloa, ja sen varassa voi jo lentää.

 


Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kylmät illat ovat saapuneet marraskuun myötä. Hain vintiltä käyttöön yhden talvitakin lisää, ja lähdin sen kanssa liikenteeseen. Kun kävelin katua alas metroasemalle, laitoin kädet syvälle taskuihin. Vasemman käden sormet löysivät kaskun pohjalta pyöreähkön, rastaanmunan kokoisen kiven. Suljin silmät hetkeksi ja muistelin, mistä se oli tullut.

Me olimme kävelleet rannalla, rakastettuni ja minä, Ruotsissa, keväällä. Itämeren rannalla, kun muuttolinnut olivat saapuneet ja ensimmäiset kukat olivat murtautuneet talven harmauttamasta maasta. Poimin kiven rantasoraikosta ja pitelin sitä kädessä lämpiämässä.

Olin jättänyt kiven takin taskuun juuri siksi, että se veisi minut tarpeen tullen takaisin sinne kevätloman maisemaan. Minulla on useita sellaisia kiviä eri takkien taskuissa. Yhdessä taskussa on kastanja ja joissain muutamia vieraiden maiden kolikoita. Niillä kaikilla on sama tarkoitus. Jos alkaa tuntua raskaalta, vaikka sitten töissä ja muussa sellaisessa yhteydessä, ne ovat portteja toiseen maailmaan. Meidän matkojemme paikkoihin.

Kun olin ala-asteikäinen, luin ensimmäisen kerran Ernest Setonin kirjan Kaksi partiopoikaa. Se on mitä ihmeellisin predigitaalisen ajan opaskirja toimeliaaseen, luovaan ja luonnossa tapahtuvaan elämään lapsille ja eriteineille. Muiden hienouksien ohessa siinä esitellään, miten tehdään muistipussi intiaanien tapaan. Mukana kuljetettavassa pussissa on koottuna pieniä kappaleita, joiden tuoksu ja tuntu auttaa, jos kantaja on vaikka pitkällä matkalla, kuljettamaan mielen kotiin.

Tuo kivien, pihkakyynelten ja muiden vastaavien kyky toimia mielen kuljettajana jäi kiehtomaan minua siitä hetkestä alkaen, jolloin siitä luin. Olen huomannut, että ne tosiaan toimivat minunkin osaltani tuolla tavalla.

Ehkä noiden taskuihin varastoitujen kivien sormeileminen ja koskeminen on sellaista, mitä muodikkaasti kutsutaan groundingiksi tai maadoittamiseksi. Jotakin se yhtä kaikki tekee ja jotenkin se keskittää mieleni noihin mukaan poimimisen paikkoihin. Se on yksinkertaista ja se toimii.

Tuon pyöreän kiven kautta me olemme yhä siellä rannalla. Itämeren vesi on vielä aivan liian kylmää kahlaamiseenkaan, mutta se on kaunis, matalat aallot ovat kauniit. On tosiaan kevään valo. Olemme kahdestaan, melkein kuin olisimme kahdestaan koko saarella. Minä aion laittaa myöhemmin iltapäivällä ruokaa, pysähdymme kaupassa palatessamme rannalta. Lipputangoissa on solakoita viirejä sinikeltaisissa väreissä. Kaikki se koettu on käden ulottuvilla. Nämä arvokkaat muistot, ja kerään niitä lisää. Taskuja riittää kyllä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Odotan rakastettuani kotiin matkalta. Syksyinen ilta; pimeässä näkyy katulamppujen ja toisten kotien ikkunoiden valoläikkiä. Täällä meilläkin on kotoisa ja lämmin valo. Minä istun nojatuolissa tässä valossa ja haudutan teetä pannussa. Odotan, että aika kuluu hiljakseen ja rakastettuni saapuu.

Odottaminen on joissain tapauksissa nautinto. Kai kyse on mielen asennosta ja tietysti siitä, mitä odotetaan. Kun palkinto on suuri, kuten se, että kaivattu rakastettu on pian kotona, odottaminenkin on jo yksi palkinto: juuri minulla on mahdollisuus odottaa häntä. Ei kellään muulla.

Ja tällaisena iltana, kun talvi koettelee ensiotettaan, kun on sillä tavalla tunnelmallista, odottamisesta tulee asettautumista mukavaan sykkyrään, villasukat jaloissa, pulssi alhaalla. Tekee mieli henkäistä syvään ja rentoutua. Hartiat putoavat alemmas, niskan kireys antaa periksi. Ei ole kiire, on sopiva ilta katsella aikaa kuin hidasta jokea. Ja lopulta hän tulee.

Kaipaus ja lupaus, rakastettuaan odottavan hiljaiset ystävät. Toinen nojaa toiseen kylkeen ja toinen toiseen. Sopusoinnussa ollaan tässä.

Odottaminen ei ole tyhjää aikaa, eikä hukkaan heitettyä. Tällaisina hetkinä ymmärtää hyvin, että se jos jokin on täyttä elämää. Odottaminen on puhdasta olemista.

Voisiko tätä kutsua jopa jonkinlaiseksi meditatiiviseksi tilaksi? On rauhallista, mieli on vapaa, mutta kohdentunut rakastettua koskeviin ajatuksiin ja mielikuviin. Hänet näkee kävelemässä kantamuksineen tuolla ulkona, astumassa liikennevälineeseen, laittamassa lapasia taskuunsa, katselemassa ympärilleen ajatuksissaan, samalla kun hän tulee tännepäin.

Kaupunki on täynnä ihmisiä, monet ovat menossa johonkin tänä iltana, ihmiset vaatteineen, piirteineen, liikkuvine ilmaisevine kehoineen, tahtoineen, toiveineen ja tarkoituksineen, ja juuri vain yksi heistä on tulossa tälle ovelle, tähän kotiin, minun luokseni. Se on kiehtovaa! Se on rakkauden tilanne. Se luo tällaisen asetelman, jossa voi odottaa näin, ja yksi, joka voi saapua odottavan luo.

Kun hän tulee, sitten ilo tulee, toisella tavalla kupliva kuin tämä odotukseen liittyvä hiljaisempi versio.

Kohta hän tulee. Siihen saakka olen tässä ja odottelen, ja nautin elämäni ajasta.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Toissa viikolla meillä meni rikki viinilasi. Ei kuulosta dramaattiselta, mutta antakaapa kun kerron tarkemmin. Meillä oli itse asiassa pari viinilaseja, joista toinen rikkoutui. Toinen lasi jäi yksin. Tapahtuma aiheutti järkytyksen tunteita, koska lasit olivat tärkeitä.

Kun vasta mietimme, onko mahdollista rakastaa tässä rakkaudessa ja olla onnellinen, uskaltauduimme toisinaan leikkimään jos-leikkiä ja haaveilemaan. Jos asuisimme yhdessä, miten söisimme aamiaisen. Jos menisimme elokuviin, minkä elokuvan valitsisimme ja mitä karkkeja ostaisimme. Jos matkustaisimme, mihin kaupunkiin tie veisi ja millaista meillä siellä olisi.

Sitten haaveilimme, että matkustaisimme kaupunkiin Ruotsin rannikolle kuuntelemaan erästä laulajaa, joka esiintyisi siellä festivaaleilla. Sen haaveen sitten toteutimmekin, kuten melkein kaikki muutkin – se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme yhdessä.

Me matkustimme ja kun olimme saapuneet hotellille, ajattelin, että haluaisin oikeat viinilasit siihen hetkeen. Läksin etsimään sellaisia pikkukaupungin kävelykadulta. Löysin kaupan, joka myi kristallia romantikoille, ja valitsin parin kauniita ja laadukkaita laseja. Juoksin takaisin ja heilutin pakettia jo matkan päästä rakastetulleni, joka katseli yläkerran ikkunasta ihmisten liikuskelua kesätunnelmissa.

Me kaadoimme noihin laseihin punaviiniä iltapäivällä Ruotsissa, ja sen jälkeen olen kattanut ne meille pöytään vieraiden tullessa tai ottanut ne hyllystä meidän istuessamme iltaa kahdestaan arki-illoin ja pyhäisin.

Jotain merkityksellistä on tarttunut kahteen lasiin kaikesta yhdessä koetusta ja tästä rakastamisesta, jossa kaikkea on intohimoisesti. Merkitys on uuttunut kristalliin.

Se muoto, joka niillä laseilla on, se, miltä niiden kupujen paino tuntuu kämmenellä, millainen hoikan jalan profiili on sormien välissä, on yksi niistä pienistä, mutta todellisista asioista, jotka ovat osa sitä, miten me elämme ja rakastamme.

Vuodet ne kestivät, mutta nyt toinen laseista siis meni tuhannen pirstaleiksi. Minä lakaisin sirpaleet rikkalapioon ja niistä jokainen oli täynnä ajatuksia ja muistumia.

Rakastaminen on sellaista, että se värjää tavarat, tilat ja paikat itsellään. Me ankkuroimme koettua todellisuutta konkreettiseen, materiaaliseen todellisuuteen. Rakkaus toimii niin ja mieli toimii niin.

Seuraavana aamuna menin lasitehtaan verkkokauppaan ja tilasin Baijerista neljä samanlaista lasia. Ne tulivat toissa päivänä lähettipalvelun paketissa ovelle. Laitoin jäljelle jääneen alkuperäisen rakkauslasin ja neljä uutta rinnakkain pöydälle ja sitten sekoitin ne. Yhdestä tuli viisi. Kaikki toistavat nyt samaa hetkeä ruotsalaisessa pikkukaupungissa, missä koimme asioita ensimmäistä kertaa ja kokeilimme toisiamme kuin uuden, jännittävän kielen verbien taivutusmuotoja.

Materia ei ole ensisijaista, ilman sitä voi elää. Mutta se, mitä on, on myös sisäisen elämän kuva.

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat