Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Saint John's Lodge, Regents Park. Kuva: Jaakko Kaartinen

Nautin katsoa rakastettuani suoraan silmiin. Niissä on niin paljon kimallusta, suorasukaisuutta, lempeää suloisuutta, suloista lempeyttä, ilkikurisuutta, kipinää ja ukkosta, mittaavuutta ja hyväksyntää, syvyyksiä ja läheisyyttä. Hänen katseensa on tosi ilmeikäs ja elävä. Häkellyttävää kiinnittyä siihen omalla katseella.

Hän on tehnyt katseellaan minulle vaikka mitä. Hän on kaatanut minut katseellaan lattiaan. Siten kaikki tavallaan alkoi. Se oli syvä tumma katse, jonka hän loi. En ole koskaan toipunut siitä, enkä koskaan halua toipua siitä. Se oli niin tavaton kokemus minulle, että monesti kerron siitä vieraille ihmisillekin, joita olemme jossain tavanneet ja joiden kanssa olemme alkaneet juttusille. ”Tässä on rakastettuni, hän loi minuun yhden sellaisen tumman katseen, ja minun elämäni muuttui.”

Kerron sen aina uudestaan, koska se todella oli mitä ihmeellisintä.

Yleismaailmallinen kokemus. Rakastetun silmät ovat tunteiden polttopiste.

Kun aloin katsoa takaisin hänen silmiinsä ja hakea niiden katsetta aina kun mahdollista, havaitsin, että ne ovat mitä ihmeellisimmän väriset, yhdessä valossa vaaleammat, toisessa tummemmat, lähempää katsottuna hurmaavasti vihertävät.

Ensimmäisen kerran katsoin niihin aivan läheltä aivan syvälle talvisena aamupäivänä. Olin tullut häntä vastaan työhuoneeni ovelle, hän tuli pihan poikki kävellen pakkasilmassa. Siinä aamupäivän talvivalossa tuntui kuin olisin katsonut auringonpimennyksen aikaan suoraan aurinkoon ja hänen silmiensä iirikset kuin liekehtivä korona sen ympärillä.

En koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä.

Sittemmin olen monet kerrat katsonut aivan läheltä samaa ihmettä. Joskus se tuo minun mieleeni auringonkukat van Goghin maalauksesta. Kun katsoo aivan läheltä toisen silmiin, näkee silmien elävän, värin elävän. Minusta se on hurjaa, ihanaa ja hurjaa.

Eilen illalla hän oli aivan väsynyt nukkumaan mennessä. Kun annoin suukkoja hänen silmäluomilleen, ne tulivat niin raskaiksi, ettei hän saanut niitä auki enää. Sen sijaan hän hymyili mitä pehmeimmin. Rakas rakastettu ja hänen katseensa ja silmänsä liukuivat uniin, tavoittamattomiin sinne, minne en voi nähdä. Aamulla katse sitten tuikahti taas. Sydän hypähti, niin kuin se hänen katseestaan hypähtää.

Ihmetyksen, ylellisten ihmeellisyyksien lähteitä me voimme olla toisillemme. Ihan kaikki on tässä valmiina. Ihan katseen etäisyydellä.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Olen rakastettuni kanssa teatterifestivaalilla, missä katsomme yhdessä muutamia esityksiä. Ehkä paras tähän saakka on ollut performanssi, joka yhdisti teatterin, tanssin ja happeningin elementtejä aika hulvattomalla ja kiehtovalla tavalla. Esitys oli rakenteeltaan rikottu ja paikoin sekava, paikoin vakava ja paikoin hauska – aika tarkasti sellainen kuin elämä maailmassa itsessään juuri on.

Meillä oli osin samanlaiset ja osin erilaiset tulkinnat siitä, mitä tuossa esityksessä tapahtui ja miten siihen suhtautua, ja se tuntui meistä erilaiselta. Mitä pidempään keskustelimme, sitä paremmin kuitenkin jaoimme toistemme kokemukset ja näkemykset.

Myöhemmin tänään palasin noihin keskusteluihin, kun kävelin kaupungilla. Minulle tuli mieleen, että rakastettujen kannattaa käydä teatterissa, koska se tuo esiin mahtavasti sen persoonien välisen mahtavan ja rikkaan eroavaisuuden, jonka läheisessä tunnesuhteessa vietetty arki saattaa osin piilottaa.

Teatterissa ollaan näyttämölle tiivistetyn ja tislatun elämän äärellä, katsomassa ja kokemassa. Ja kumpikin näkee ja aistii, tuntee ja kokee omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Kumpikin on tulkitsija, rinnakkain penkeissä, omana itsenään.

Ja kun astutaan salista ulos, meidän erityisyytemme on paikalla kuunneltavaksi ja havainnoitavaksi. Minusta tuntuu aina suurelta lahjalta kuulla rakastettuni kokemuksia jonkin sellaisen äärellä, jonka minäkin koin samaan aikaan, koska saan kuulla jotain ainutlaatuista ja erityistä. Saan kurkistaa siihen erilaiseen omaan mysteeriseen persoonaan, joka rakastettuni on.

Koska teatteri käsittelee ja tarjoilee elämää, se muodostaa niin erityisen arvokkaan kehyksen toisen ihmisen kokemuksen hahmottamiselle. Meidät tavallaan laitetaan hetkeksi supervalotetun maailman eteen ja hetken voimme nähdä itsemme ja myös toisemme siinä valossa.

Rakkaudessa ollaan niin lähellä toista, aivan toisessa kiinni ja toinen toisensa sisällä. Toisaalta niin lähekkäin ja limittäin, rajojen yli sulaen ollaan siksi, että toisen persoona ja koko ihmisyys vetää niin puoleensa. Sen erilaisuus ja erityislaatuisuus. Olemme niin lähellä koska olemme toisillemme jotain muuta, jotain enemmän.

Se ”jotain muuta” on juuri se, minkä voi kuulla, kun kysyy, miten rakastettu näki sen esityksen, jossa me olimme. Ja miksi? Ja mihin liittyen? Ja mitä se liikautti ja mitä sai ajattelemaan? Ja mitä siinä jäi kaipaamaan? Ja onko joskus ollut joku samanlainen kokemus ja mitä siihen silloin liittyi? Ja miten tunnet? Ja miten näet maailman? Ja miltä se maailma tuntuu sinussa? Miltä maailma tuntuu sinussa? Ja kuka sinä olet? Näytätkö minulle, taas ja taas ja taas?

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Jos kysyn olkapäältäni ja käsivarreltani, pitäisikö rakastettuni olla vieressäni aina, ne ravistelisivat myöntävästi. Jos kysyn kyljeltäni, lanteeltani ja jalan syrjiltä, onko niillä huutava ikävä, jos rakastettuni on poissa, ne värähtävät hätäisinä ja kaivaten.

Kehoni mieli on, ettei se halua käyvä nukkumaan kuin rakastettuni viereen, ja varmistaa öinen kosketus. Kuinka muuten nukkuisin kauniissa unissa?

Rakastava mieli kuitenkin tietää, että rakastettu tarvitsee myös menonsa ja matkansa, eikä ainoastaan minua. Ajatukset seuraavat häntä sinne, missä hän on, juuri nyt, ja tunnen lempeää rakkautta ja syvää lämpöä häntä kohtaan. Keho vain asettuu vastarintaan eikä suostu ymmärtämään, missä toisen iho ja hengityksen rytmi on.

Rakkauteen kuuluu tämänlainen ristiriita toisen tarpeiden tunnistamisen ja tukemisen, ja toisaalta oman kaipuun ja ikävän kokemisen välillä. Tavallaanhan rakastava on ahne, saadakseen kaiken mitä toinen tarjoaa, saadakseen välittömästi lähelleen kaiken mitä toinen on. Ja kuitenkin rakastavana oleminen merkitsee, ainakin aikuiselle ihmiselle, toisen näkemistä, ihailua ja mahdollistamista erillisenä, kokonaisena ja itseohjautuvana persoonana.

Minä tietysti nukun yksinäisessä sängyssämme aina vastentahtoisesti ja levottomana. Koska kaipaan. Mutta se on vain toinen puoli todellisuuttani. Koen onnea ajatellessani rakastani näkemässä asioita, löytämässä ja kokemassa, ja tähän hetkeen jo tulevasta siirtyvää iloa, kun hän pian tulee takaisin.

Rakkaus on monikerroksinen ja monikasvoinen. Se näyttää meille itsemme kokonaisina ihmisinä, joihin mahtuu ahneen ja anteliaan rakastamisen jännite.

Tuo jännite on vahva, ja siksi se kertoo vahvasti kahdesta asiasta: tämä rakkaus on vahvasti sillä mallilla, että se saa aikaan kiperän kaipuun tunteen koko kehoon. Ja toisaalta tämä rakkaus kykenee jakamaan toisen elämän ja ilon sekä lähekkäin että molempien itsenäisyydessä.

Minulle sellainen näkymä ei ole triviaali vaan merkityksellinen. Nämä kehon ja mielen tunnot ovat todet. Meidän rakkautemme on elävä ja tosi. Me olemme eläviä ja tosia. Se on perin arvokasta saada kokea keskellä arkiviikkoa. Kiitos kaipuulle ja mielen keinoin jaetulle ilolle!

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaiken tämän rakastamisen elinehtona on, että on olemassa kosketusta. Näiden meidän ihmiskehojemme kosketukset toisiimme, ohimennen, keskittyen, lyhyet, pitkät, hipaisut, painautumiset – ne ovat bensaa ja me olemme liekit. Me elämme kosketuksesta, ja niin elää rakkauskin.

Tyttäreni otti jokin aika sitten kissan, jonka ikä lasketaan vielä viikoissa. Se kasvaa ja valloittaa maailmaa itselleen, mutta hakeutuu toisaalta jatkuvasti kosketuksiin. Se näyttää tarvitsevan kosketusta ollakseen tyytyväinen. Olen pidellyt sitä sylissä ja silitellyt, ja kuunnellessani sen vahvana rullaavaa kehräystä olen juurikin ajatellut kehollisen läsnäolon ja kosketuksen roolia elävän elämän suojaamisessa ja ylläpitämisessä.

Minusta rakastaminen, jos joku on elävää elämää. Joskus tuntuu, että se on lähinnä varsinaista elämää, kun elämme tässä melkoisen teknokraattisessa maailmassamme.

Rakastaa – elää. Rakastaminen on todellista, verevää elämää koko painon mitalla. Kaikkien muiden ominaisuuksiensa ja ilmenemismuotojensa ohella rakkaus on alkukantaista ja asuu meidän ruumiissamme. Meidän ruumiimme rakastavat, kun me rakastamme, koska me olemme yhtä meidän kehojemme kanssa.

Ja kehot tarvitsevat kosketusta. Niille ei koskaan riitä abstraktio ja etäinen hengailu. Se ei riitä elämälle, eikä rakkaudelle, joka elävässä kehossa vaikuttaa.

Jos osaisin kuin kissa, kehräisin jokaisesta kosketuksesta, jonka rakastettuni kanssa jaan. Huomaan, että käteni liikahtaa koskettamaan häntä eteisen ahtaudessa kuin oman tahtonsa liikauttamana, ja keittiössä. Ja lippujonossa otsani painuu hänen hiuksiaan ja takaraivoaan vasten samanlaisen sisäisen tuntemattoman voiman vetämänä. Kuin se olisi tuntematon voima, jolla on oma tahto. Keho, joka rakastaa.

Minun mieleni rakastaa ja jäsentää rakkauden todellisuutta ajatuksiksi ja mielikuvien ketjuiksi, kokoaa muistumia rakkaudessa koetusta ja asettuu kohti tulevaa. Ja keho rakastaa voimallaan.

Minä havaitsen rakastavan kehoni kuin kehräävän kissan. Näin sisälläni ja ajatuksissani syntyy tietoisuus minusta, joka rakastaa. Elän ja rakastan. Ja rakastaakseni ja elääkseni kosketan ja pyydän kosketusta.

Kosketa minua, koska minä palan rakkaudessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat