Kirjoitukset avainsanalla Jaakko Kaartinen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaikki alkaa tietenkin jo kaupasta, ja sitä ennen itse ajatuksesta. tehdä rakastetulle annos parasta ruokaa. Ruoan laittaminen toiselle ihmiselle ja sen jakaminen yhdessä on kenties alkuperäisimpiä ihmisolennon tapoja muodostaa yhteyttä ja vahvistaa suhteita. Myös nykyajan rakkauselämässä sillä on määräämättömän suuret mahdollisuudet.

Mutta kaupassakäynti siis, ja huolellisesti itse valikoitujen raaka-aineiden kokoaminen yhteen. Kauppakorissa katseltuna siinä on konkretisoituneena rakkaudellinen ajatus, sinänsä jo valmis kokonaisuus.

Ostokset puretaan meidän keittiöömme, meidän kotimme keittiöön, joka on lukuisten onnellisten yhteisten juhlien moottori. Nyt ruokaa laitetaan kuitenkin vain rakastetulle.

Otetaan kaikki tarvittava esille, ainekset reseptin mukaan, pari leikkuulautaa, parit veitset, laakea paistinpannu, kattila ja lävikkö, pieni japanilainen kulho. Kaikkiin keittiökaluihin liittyy muistoja, joita tulee mieleen, kun käsittelen niitä. Kattila esimerkiksi on Lohjalta, kun olimme ensimmäisellä yhteisellä kirpparikierroksella siellä suunnalla. Se oli ikkunassa esillä pääkadun alussa, kympillä. Kulhon puolestaan ostin, kun laitoin rakastetulleni ensimmäistä kertaa ruokaa kodissani. Silloin oli kaunis kesäkuun päivä.

Kattila laitetaan puolilleen vettä ja levylle. Sillä aikaa, kun se kiehahtaa, puolitan punasipulin ja kuorin yksikyntisen valkosipulin. Punasipulin puolikas silputaan hienoksi, valkosipuli kolmeen osaan odottamaan puristinta.

Vesi kiehuu nyt, laitan sinne kolme tyynyä leveitä riisinuudeleita. Kello käymään. Hämmentelen puuhaarukalla kiehuvia nuudeleita ja kahden minuutin kuluttua kaadan ne lävikköön juoksevan kylmän veden alle. Nuudelien jäähdyttyä jätän ne siihen valumaan.

Mittakuppiin mittaan vajaan ruokalusikallisen tamarinditahnaa, reilut kolme ruokalusikallista soijaa, yksi pienenpieni rawit-chili silppuna, kolme ruokalusikallista tummaa ruokosokeria ja puoli desiä kasvislientä ja hiukan limemehua. Sekoittelen niin, että sokerit liukenevat.

Sitten leikkaan silpuksi kaksi kevätsipulia. Ne kulhoon odottamaan ja päälle kourallinen paahdettuja cashew- ja maapähkinöitä ja kaksi kourallista ituja. Leikkuulaudalle jätän kahdeksaan lohkoon leikkaamani pienen ja rapean salaattikerän ja puoli nippua silputtua korianteria.

Pannulle tulee oliiviöljyä ja se kuumenee nopeasti – aina tässä vaiheessa tulee mieleen, että olisi taas ihanaa matkata yhdessä Välimerelle. Kaadan sipulisilpun ja puristan valkosipulin hetkeksi sihisemään öljyyn, vain siksi aikaa, että tuoksu irtoaa. Heti sen jälkeen pannulle lisätään salaatti, ja perään hiukan kuivaa valkoviiniä. Seison niiden ääressä ja katselen salaatin asteittaista kuultumista.

Kokatessani rakastetulleni ajattelen häntä. Keittäminen on hyvää aikaa mietiskelylle ja sisäisten kuvien katselulle. Se tarjoaa mahdollisuuden harkittuun puuhaan toista varten. Ajattelen esimerkiksi leikellessäni sopivia suupalakokoja, joista rakastettuni pitää, sopivaa mausteisuuden astetta samoin; teen parhaani mukaan, ja se tuntuu mukavalta. Teen hänelle.

Kun salaatin väri on muuttunut tietyllä tavalla tummemman ja pehmenneen vihreäksi, teen keskelle tyhjän tilan, siihen tilkka öljyä ja kaksi kananmunaa nopeasti hämmennettynä kokkeliksi. Tässä ruoassa on proteiinia, se antaa lihaksille rakennusainetta. Rakastan rakastettuni lihaksia.

Kaikki sekaisin nopein liikkein puuhaarukalla, ja uusi tila pannun keskelle, öljy, nuudelit ja kolmannes kastikkeesta. Sitten paistelen. Nyt tuoksut kasvavat uusiin mittoihin. Se on pieni ruoanlaiton ihme. Kaikella oli vielä hetki sitten oma tuoksunsa, nyt on jotain uutta, moninkertaista, ryöppy, jossa mukana on kaikki ja sellaista, mikä oli piilossa aiemmin.

Sekaisin, sekaisin, iloisesti pannulla mullin mallin, välillä lisää kastiketta viimeiseen pisaraan, ja kuumuus liittää kaiken yhteen. Huikkaan, että kannattaa valmistautua pöytään jo.

Kaadan pähkinät, kevätsipulit ja idut pannulle ja kääntelen ne seokseen. Annokset pannusta kahdelle lautaselle – lautaset eri sarjaa iloisuuden vuoksi. Korianteri kaiken päälle ja limestä lohkot annosten sivulle.

Rakastettuni istuu pöytään. Tarjoilen hänelle. Maailman parasta ruokaa, hän sanoo minulle.

Kokkaaminen on rakkauden nautinto.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Viikko tätä vuotta on mennyt, ja tämä on ollut hyvä vuosi. Erinomainen vuosi. Totesimme rakastettuni kanssa toisillemme tämän. Tässä on ollut paljon tilaa rakkaudelle ja rakastamiselle, olemme käyneet pitkillä kävelyillä yhdessä oikeastaan päivittäin, istuneet aterioilla vastapäätä toisiamme ja joskus vierekkäin. Läheisyys on ollut onnellista ja olemme vaihtaneet ajatuksia ja nauraneet kovasti.

Hyvää elämää, koko vuosi 2020.

Tulevaan suhtaudun optimistisesti. Tarkoitan, että vaikka meillä on ollut ihanaa tänä vuonna, mikään ei estä, että meillä saattaa olla vielä ihanampaakin. Olemme mahdollisuuksien edessä. Se ei ole taikaa, se on elämää, mutta taianomaista se on.

Miksi olen niin myönteinen ja luottavainen ja valoisa tulevaisuuden suhteen? Suoraan sanottuna se johtuu rakastetustani. Minusta hän on niin rajusti ja omaleimaisesti ihmeellinen ja vetävä. Hänellä on sellainen monitasoinen persoona, että kun vietän hänen kanssaan tarpeeksi paljon aikaa, se tekee minusta optimistin. Himo ja viehtymys ja ilo sekoittuvat jatkuvasti yllättävin kultaisin sidoksin.

Eli tämän seitsemän päivän mittaisen vuoden saldo: kunhan huolehditaan siitä, että meillä on tarpeeksi aikaa yhdessä, näyttää siltä, että se johtaa onnelliseen tilaan. Melkoisen yksinkertaisen kuuloinen resepti, mutta näyttää siltä, että onnekkaasti, juuri tässä vaiheessa elämää näin on.

Luen erään baskifilosofin kirjaa (Daniel Innerarity: Vieraanvaraisuuden etiikka), jossa käsitellään sitä ennakoimattomuutta ja epävarmuutta, joka luonnehtii identiteettejä ja ihmisenä olemisen kokemusta.

Elämän ennalta-arvaamattomat tapahtumat ja toisten ihmisten jatkuva tunkeilu minän maisemaan tekevät kaikista siisteistä, selvärajaisista elämänsuunnitelmista ja suojatuista olemisen tavoista hankalia, ellei mahdottomia. Elämähän on täynnä muutosta. Sitä, miten asiat kehkeytyvät, ei voi tietää. Joten hyvän elämän mahdollisuudet ovat suuremmat, jos kykenee suhtautumaan avoimesti todennäköisten muutosten tuomiin uusiin mahdollisuuksiin ja niihin muutoksiin, jotka omaa itseä ja omia näkökulmia kohtaavat.

Emme ole valmiita, muovivakuumiin vangittuja ihmisiä, eivätkä ihmiset ympärillämmekään ole – onneksi. Me liikumme ja vaihdamme näköalojamme, ajatuksiamme ja mielipiteitämme melkoisessa sekamelskassa. Tämä kaikki ei tarkoita, että se, mikä nyt on rakkainta, pitäisi hyvästellä tulevaisuudessa. Se kylläkin tarkoittaa muun muassa sitä, että jos ei ole valmis itsen ja toisen ja meidän muutoksillemme, eli jos rakastaa yhtä kuvaa, sen todennäköisimmin menettää.

Ajattelisin siis, että mitä enemmän uskaltaa rakastaa toisessa kaikkea sitä, mikä on muuttuvaa ja ennustamatonta, sitä optimistisempi voi olla. Minä ainakin olen. Mikään ei pitele rakastettuni luontoa, ja siksikin häneen jatkuvasti retkahdan.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Lueskelin facebook-kontaktien kirjaamia odotuksia seuraavalle vuosikymmenelle. Osa oli avoimen valoisia, osa kyynisiä, osa hämmentäviä (”Odotan 2020-luvulla liberaalin demokratian loppua” – mitä ihmettä?). Mutta summattuna yhteen näyttää siltä, että suurimmin osin tulevaisuutta kohti mennään myönteisin mielin. Ollaan siis enemmän elämän puolella.

Entä miten rakkauden suhteen suuntaudutaan kokonaisen vuosikymmenen jaksolle? Siinä ei ole kovin paljon vaihtoehtoja. Välttämätön avainsana on toiveikkuus. Sikäli kuin rakkautta ajattelee suhteessa tulevaisuuteen, sitä voi ajatella vain toiveikkuuden kautta.

Rakastaminen tapahtuu tässä ja nyt. Se on koettua todellisuutta. Tulevaisuuden näkökulma ei siksi vaikuta soveltuvan erityisen hyvin sen tarkastelemiseen. Ellei elämä itsessään pysy muuttumattomana, tulevaisuus on avoin, eikä sitä voi vielä kokea. Rakastamisen tunteet voikin sitoa tulevaan vain olemalla toiveikas.

Toiveikkuuteen liittyy asettautuminen myönteisten odotusten puolelle. Ajattelen, että se on ihmisen elämälle ylipäätään tarpeellista, ainakin hyväksi koetulle elämälle. Myönteinen kuva tulevaisuudesta, vaalittu ajatus onnistumisista, luottamus tulevaa kohtaan ovat ainoita mahdollisuuksia elämälle kasvaa ja kukoistaa – tai jos ei sitten kasvaa, ainakin säilyttää riittävä osa siitä, mikä tässä hetkessä on arvokkaan tuntuista.

Näin on etenkin rakastamisen suhteen. Se kuuluu yhteen toivon kanssa. Jos rakastaa, elää rakkauden voitolle.

Ajatusta voinee kehitellä eteenpäin senkin suhteen, miten rakastaminen kenties vaikuttaa koko tulevaisuudenkuvaan. Eli jos ajattelee menevänsä 2020-luvulle rakastaen, on vääjäämättä jossain määrin toiveikas tulevaisuuden suhteen ylipäätään. Rakkaus itsessään saattaa kasvattaa toivoa.

Viime vuosien mittaan minussa on vahvistunut käsitys siitä, että tulevaisuuden suuntaan vaikuttaakseen on luottavaisesti tartuttava toimeen. On näytettävä itselleen ja myös muille reittejä valoisiin suuntiin, on esitettävä mahdollisuuksia ja rohkaistava tarttumaan keinoihin, jotka ovat tarjolla. Meitä pommitetaan uhkia täynnä olevilla ja tulevaisuutta kaventavilla viesteillä. Ne ovat yksi näkökulma. Mutta on myös toivon näkökulma. Jos aikoo elää, siihen pitää tarttua.

Tulevaisuus vaatii tekemistä, loputonta tekemistä uskaliain mielin. Rakastaminen vaatii tekoja sekin, nimittäin elämistä tässä hetkessä, toimien tietoisesti rakkauden puolesta.

Joten tulevaisuus: Tekoja toivon varassa. Ja rakkautta toivon maisemissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Viikon päästä on jouluaatto ja se tuntuu aika uskomattomalta. Miten se voi tulla jo nyt, ennen kuin olen ehtinyt jouluttaa juuri ollenkaan. Etenkään en ole ehtinyt laskeutua mihinkään joulumieleen. Jouluun on 152 tuntia, minä räpiköin vielä marraskuussa.

Mikäs siinä toisaalta, joulu tulee rysäyksellä, on siihen ehtinyt laskeutua paremmin tai hallitsemattomammin pudoten. Ehkä minä tänä vuonna sitten putoan päistikkaan jouluun, ja hyvä niin, kunhan vain lopulta löydän itseni sieltä.

Odotan joulua, erityisesti siksi, että se lupaa rauhaa ja hiljaisuutta. Erityisesti haluan valahtamista lepoon rakastettuni kanssa. Haluan sen hetken, kun joulunaika koittaa (eli jossain vaiheessa illalla ensi perjantaina), ja minä voin asettua makaamaan sohvalle pää hänen sylissään. Haluan levätä siinä kuin uppotukki meressä, keinahtaen vitkaan levon aalloissa.

Perhe- ja sukujoulussa on omat miellyttävyytensä ja niitäkin aspekteja mielelläni nautin. Eniten kuitenkin odotan rakastavaisjoulua. Se menee oikeastaan niin päin, että kun meidän joulumme saa, ja olen siihen sulautunut, minusta on kaikkiin muihinkin jouluihin.

Minulle tämän ajattelu paljastaa selvästi, miten parisuhde tosiaan on elämän ytimessä. Ensin pitää olla meidän joulumme kokemus, sitten voi olla joulu ylipäätään.

Nyt vielä olen se uppotukki kovalla kivikolla, mutta seuraavien päivien aikana nousuvesi tulee ja nostaa minut käsivarsilleen. Sitten ajelehdin kahdennenkymmenennenneljännen päivän rajan yli syviin vesiin.

Varmaankin sitten, kun olen ajelehtinut aikani, löydän talvisen rannan, jolta lähtee rekiretki tykkylumen painamiin kuusikoihin: helikellot soivat ja kulkuset kilisevät, ja perillä on karkelointia ja varpunen, joulupukki, hanget korkeat nietokset, vanha tonttu, kuusi, joulupukki ja very merry christmas. Kunhan vain me olemme siellä ensin, ja meidän aikamme.

151 tuntia jouluun. Laskeutumisvalmistelut siis aloitettu. Otan rakastettuani kädestä ja menemme kävelylle kaupunkiin. Alkumatkalla joulusyliin.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat