Kirjoitukset avainsanalla yksinhuoltajuus

Muistan kuin eilisen sen päivän, kun mieheni lähti yhteisen kodin ovesta viisi vuotta sitten urheilukassi olallaan. Ihan siinä hetkessä en tiennyt muuta kuin sen, että olimme tehneet ison päätöksen.

Moni miettii eropäätöstä, mutta pelkää, mitä erosta seuraa. Eropäätös jää tekemättä ja venyy yleensä juuri erilaisten pelkojen vuoksi. Pelot liittyvät tavallisesti siihen, miten lapset pärjäävät, miten itse pärjää yksin ilman kumppania ja taloudellista turvaa. Eron todellisuus tuleekin näkyviin vasta, kun päätös on tehty ja lähdetään elämään uutta elämää – ennalta ei voi arvata, miten eron jälkeinen elämä tulee sujumaan. Elämä muuttuu eron myötä vääjäämättä. Vaikka kuinka haluaisi, ei elämä säily ennallaan.

Oma kokemukseni yksinhuoltajuudesta on hyvin positiivinen, vaikka ensimmäisenä erotalvena monesti itkin aamulla ulkona lumisateessa, kun lykin lumia auton edestä ja kannoin painavia ruokakasseja kotiin. Esikoiseni aloitti samoihin aikoihin koulun ja pienempi oli vielä päiväkodissa. Vein ja hain lapsia, aloitin uudessa työssä ja surin eroa, eksä kiukkusi ja kieltämättä elämä tuntui kaaokselta.

Alku oli tietysti sitä pahinta aikaa. Päivien muututtua viikoiksi ja kuukausiksi ja eroon sopeutumisen myötä elämä alkoi tasoittua. Nykyisestä elämäntilanteesta on muodostunut vuosien saatossa normaalia elämää sekä itselleni että lapsilleni.

Yksinhuoltajana parhaan palkinnon saa, kun arki toimii, itse sopeutuu siihen, että elämää määrää paljolti se, miten lapset ovat itsellä ja ex-puolisolla. Minulle yksinhuoltajuus on sitovuudessaan tarkoittanut sitä kuin eläisin pikkuvauva-aikaa kotiäitinä.

Nautin elämästäni kahden pojan kanssa. Mikään ei ole sen palkitsevampaa kuin kaksi pientä silmäparia vastassani iltapalapöydän ääressä ja rauhallinen hetki, kun juttelemme kolmistaan päivän kuulumisia. Kotimme ilmapiiri on vapautunut eron myötä kevyeksi ja iloiseksi, rakkautta ja naurua riittää. Käsittämätöntä onkin tunne siitä, että elämäntilanteen sitovuuden keskellä koen olevani vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan elämässäni.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen yksinhuoltajuuden ytimessä. Tätä taivalta on takana vasta 4,5 vuotta, mutta kyllä tämäkin aika ajatuksia on herättänyt. Ja herättää jatkossakin.

Itselleni kävi eroprosessissa niin, että olin alussa aikamoisessa sokkireaktiossa. Tai reaktiovaiheessa oikeammin jos ihan vaikka Cullbergin kriisiteoriaa ajattelee. Olin ihan käsittämättömän järkyttynyt, surullinen, pettynyt, ihan kaikkea mahdollista ikävää, joka vei minulta henkisesti jalat alta pitkäksi aikaa. Eron läpi työstäminen tapahtui hiljaisuudessa, yksin kotona ja lopulta eroseminaarissa, joka oli itselleni käänteentekevä juttu – se herätti henkiin horroksesta, johon oli sujahtanut.

Näin jälkikäteen on pakko sanoa, että olin niin kuutamolla, etten muista noista ajoista paljoakaan muuta kuin sen loputtomalta tuntuvan yksinäisyyden. Ja silti: päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi ja nyt jo vuosiksi ja polvilleen pudonneesta tuli taas kävelevä. Erosta selviytyy ja sen tehtävän toimittaa armollinen kaveri nimeltä Aika. Sinäkin selviydyt, jos olet ihan eroprosessisi alussa, vaikket sitä ehkä nyt pysty mitenkään uskomaan.

Ero on kyllä käänteentekevä kokemus, jossa saa surra ihan kaikkea mahdollista. Ei vain kumppania ja parisuhdetta vaan myös kokonaista perhettä, menetettyä yhteistä mahdollista isovanhemmuutta, ehkä kesämökkiä, ystäviä ja sukulaisia, yhteistä nimeä (jos vaihtaa sukunimeä eron jälkeen) ja ihan kaikkea mahdollista muutakin. Ehkä tiedät, mistä puhun?

Mutta matka ei pääty tietenkään tähän. Yksinhuoltajuus jatkuu hamaan tulevaisuuteen ja niin sen kuuluu ollakin. Hajonneesta perheestä kasvaa pikkuhiljaa kokonainen perhe.

Niinpä. Ja sitten tuohon talopakettiasiaan…

Ajattelen niin, että eroaminen ja moni muu kriisi sisältää roolisiirtymiä. Erossa siirrytään parisuhteessa eläneen roolista eronneen rooliin ja pikkuhiljaa sinkun rooliin. Onkohan niin, että oikeastaan vasta, kun on kasvanut sinkun roolin, voi sanoa selviytyneensä? Moni solmii uuden parisuhteen hyvinkin nopeasti eron jälkeen eikä oikeastaan työstä eroa ihan loppuun. Toisille tämä toimii, toisille ei.

Jostain tuo talopakettiajatus päähäni tuli. Oman elämän kiemurat ja kokemukset ovat tässä tietenkin mukana. Parisuhde on aina haastava suhde, mutta kyllä kai haastekertoimet lisääntyvät siinä kohtaa, kun yritetään yhdistää eronneita keskenään ja heidän lapsiaan ja sitä koko pakettia.

Avaimet käteen -ratkaisu hei. Voi apua. Että tässä olis tää talo nyt sitten, mutta siellä olis perhe ja sisustuskin valmiina. Että tehdäänkö kaupat? :) Voin ainoastaan kuvitella, kuinka paljon näissä kuvioissa vaaditaan puhetta, hyvää tahtoa, vastuullisuutta ja varsinkin rakkautta.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Saako avautua (huomenna jo varmasti kaduttaa avautuminen)? Joulurauha-haaste on menossa tällä sivustolla ja tämä yksinhuoltajaäiti puhisee. Ei haasteen vuoksi vaan siitä ajatuksesta, että rauha on nyt aika kaukana. Siis tässä ja nyt – huomenna on todennäköisesti toisin. Ensi yönä nukun Saara Aallon finaalilähetyksen aiheuttaman väsymyksen pois. En yleensä koskaan valvo ja ihan syystä.

Joskus vielä avaudun yksinhuoltajan elämästä ihan kunnolla. Ettei tulisi sanottua liikaa, sanon ihan vaan jotain. Peruspäivässä mennään…aamupalatouhut (pariin koepariin pitää samalla raaputtaa nähnyt-merkintä, iltapäiväkerhon ilmoitus siitä, että iltis on juuri sinä kiireisenä työpäivänä kiinni), tenavat kouluun (eri aikaan tietysti) ja pakkasaamu (auton tuulilasien raaputus, villasukat hukassa).

Hetki aikaa itselle bussissa eli Wilma-viestien tarkistus. Retkipäivää (muista eväsrasia ja juomapullo), jouluhartautta (silitä juhlavaatteet!), kahvit lapsen luokassa (”kiva” ylläri, ilmoitus niin myöhään, etten ehdi töiden takia osallistua). Työpäivä välissä. Lapselta iltapäivällä tekstiviesti: ”Monelta sä tuut, kun mä tarvitsen sun apua yhdessä koulutehtävässä” ja ”Voi on lopussa”. Tuli hännän alla kotiin, tenava iltiksestä, toinen harrastukseensa (taivun vain yhtenä iltapäivänä harrastusäidiksi!). Kotiin, läksyjen tarkistus, ruoanlaitto, keittiön siivous, ruokaa kissoille, pesukoneet pyörimään…

Ja jälkiruuaksi eksältä viesti: ”Sä et sitten ikinä ajattele ku ittees”. Vahingossa menin pyytämään, että jos vaikka toisen kerran neljän vuoden sisään ehtisi lapsen iltapäiväkerhosta hakea. Joulurauhaa sillekin, voi sanonko..

Yksinhuoltajana on paljon huolta rahasta ja toimeentulosta, siitä miten nämä vuodet jotenkin niin eletään, että kaikki selviävät jotenkin tasapainoisina ja täysjärkisinä kuten tavataan sanoa. Ei tässä ihan hirveästi huolehdita omasta kunnosta, ei luoda uraa tai haeta upeita työpaikkoja, jotka vaativat venymistä iltatöihin tai matkustelua. Ei tavata ystäviä ja "hoideta" ihmissuhteita. Kaikelle jää todella vähän aikaa ja energiaa.

Välillä on ihan älyttömän raskasta niin, että itku tulee pelkästä väsymyksestä ja siitä ikävästä, ettei voi jakaa tätä taakkaa kenenkään kanssa. Älkää ihmiset erotko, tekisi mieli sanoa, vaikka oikeasti ajattelen kyllä eri tavalla.

Sillä...kaikesta touhotuksesta ja paljosta vastuusta huolimatta: elämä on nyt hyvää - parempaa kuin pitkään aikaan. Tämä on oma valintani ja olen niin tyytyväinen siitä, että uskalsin tehdä ratkaisuni. Minulla on ihanat lapset, koti, kaksi kissaa, ihana työ ja ihan tavallinen hyvä arki. Tänään saunan jälkeen yöpuvussaan syliin kiivenneen punaposkisen pienen pojan poski omaa poskea vasten – siinä on vähän niin kuin koko elämän tarkoitus pienoiskoossa.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minulla on takanani neljän vuoden yksinhuoltajuuskokemus. Heti kun alan pohtia teemaa yksinhuoltajuus, tajuan, että aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan aika vähän. Tai sitten en ole kuunnellut juttuja tai olen sulkenut silmäni teksteiltä.

Itse olen ollut yksinhuoltajana tosi yksin. Ja tiedän ystävistäni, että moni muukin kokee eron jälkeen itsensä yksinäiseksi. Eron jälkeen ei ole pitkään aikaan vielä sinkku, ei yksinhuoltaja, ei oikein mitään muuta kuin rikki revitty ihmisriepu. Itselläni ainakin oli elämänhallinta eron jälkeen ihan hukassa.

Yksinhuoltajuuden alkumetreillä tunsin kyllä vapauttakin. Iloitsin siitä, että sain olla rauhassa lasten kanssa. Miehen paikka keittiönpöydän ääressä kummitteli kyllä pitkään – vasta noin kolme vuotta eron jälkeen ymmärsin, että minusta ja lapsista oli tullut oma perhe, josta ei enää puuttunut ketään. Tuo tunne on ollut huikea – tuosta ahaa-elämyksestä taisi uusi elämä jotenkin alkaa.

Isoin kipu tuntui aina, kun lapset lähtivät isälleen. Kolmeen vuoteen en osannut yksinäisinä viikonloppuina tehdä mitään. Istuin kotona, poltin kynttilöitä ja keräsin voimia. Olin töiden ja yksinäisen vetovastuun jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut lähteä kotoa mihinkään. Ehkä joku muukin on istunut vuosia kotona jaksamatta tehdä mitään?

Viime aikoina olen tajunnut senkin, mitä monen yksinhuoltajan koti on ihan sekaisin tai ainakin on paljon puhetta siitä, miten oma koti on kuin hävityksen kauhistus. Eikä ihme. Ei ole kiinnostusta eikä voimia kodin siistinä pitämiseen.

Ja rahahuolet. Se on ehkä pahin juttu kaikista. Kun antaa taloudelliselle pelolle pikkusormen…miten monta masukipua ja unetonta tuntia on tullut vietettyä ihan turhaan. Luottavainen asenne on auttanut enemmän kuin murehtiminen.

Jälkikäteen olen miettinyt, miten selvisin kaikista isoista muutoksista; lusikoiden jakamisesta, tarpeellisten papereiden täyttämisestä, asioiden sopimisesta ja lukemattomista itkuista ja riidoista. Eikä siinä vielä kaikki. Miten olen mitenkään pystynyt tukemaan lapsiani silloin, kun itse olen ollut ihan rikki? Maton jalkojen alta menemisiä on mahtunut eron jälkeisiin vuosiin niin monta, etten niitä pystyisi sormilla ja varpailla laskemaan.

Mutta aika on armollinen. Olen oppinut ottamaan vastuun omasta elämästäni pienin askelin. Tänään jo saattelen loppuun niitä asioita, joita aloitin ja joita en saanut saatetuksi loppuun. Nautin niistä hetkistä (kohtuullisella määrällä syyllisyyttä), kun lapset ovat isällään. Olen eronnut aikuinen nainen enkä ihmisriepu enää. Ja raha-asiatkin aina jotenkin lutviutuvat. Lapsiani olen tukenut niin paljon kuin minusta on kulloisellakin hetkellä irronnut.

Mutta koti on edelleen sekaisin :D

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat