Kirjoitukset avainsanalla vastuunotto

Kuva: <span class="photographer">Jaakko Kaartinen</span>
Kuva: Jaakko Kaartinen

Ruuhkavuodet. Aika, jolloin ehtii kirjoittamaan vain yhden lauseen kerrallaan. Kun työt vaativat paljon keskittymistä ja ajattelua.

Iltapäivisin on väsyksissä, ja kotiin tullessa alkaa hämärtää. Ei ehtinyt syödä kunnon lounasta. Verensokerit liian alhaalla, harmittaa. Päänsärkyä tulee jumittavista hartioista. Kuntosalille ja jumppaan pitäisi ehtiä. Ei ehkä juuri tänään ehdi, mutta työmatkat ehtii ajaa pyörällä.

Koska useimmiten on kiire, saa ajaa kieli vyön alla.

Töissä on kymmenen tuntia kahdeksassa. Omille vanhemmille ei ehdi soittaa, vaikka asia tulee aamupäivän mittaan mieleen. Ja mummolassa pitäisi käydä, mutta minäs viikonloppuna se onnistuisikaan?

Konttorilla hissin sijasta kannattaa aina ottaa portaat, rappuja kävellessä ehtii vaihtaa pari Whatsup-viestiä rakastetun kanssa ja vetää henkeä. Se on pieni lepohetki.

Illalla alkaa toinen työpäivä, kaikki omat projektit, sivutyöt ja muut hommat odottavat. Ruuhkavuosina saadaan paljon tehdyksi. Työt ovat kiinnostavia, niissä on imua. Tuntuu, että on mukana tekemässä jotain omalla tavallaan merkittävää, ja siksi sitä ahnehtii.

Teineiksi ehtineet lapset asuvat toisessa osoitteessa. Heillä on itselläänkin jo niin paljon omaa kiirettä, että päivittäiset viestit ja tapaamiset kerran viikossa tai kahdessa ovat juuri riittämiin kuulumisten päivittämiseen sekä pitkien ajatusten kaarten rakentelemiseen yhdessä.

Niillä, keillä on huollettavinaan pieniä lapsia, on tietysti vielä vähemmän aikaa mihinkään ja paljon enemmän kiirettä. Muistan ohimennen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ehtisinkö kysymään, miten voisin jelpata ystäviä arjessa? No ehkä.

Kirjahyllyssä on aloittamattomia kirjoja, yöpöydällä aloitettuja. Pitäisi lukea, että ajattelu voisi kehittyä. Italian lisäksi pitäisi aloittaa espanjan opiskelu, mutta se vie parikymmentä minuuttia joka päivästä. Ehkä pitää lykätä se lokakuuhun.

Tulevatko ystävät vielä illalla kylään piipahtamaan – mutta onko jääkaapissa mitään, josta taikoisi kekseliästä tarjottavaa? Liian monta kokousta tänään todennäköisesti, koska en ole muistanut varautua ajoissa. Haluaisin tehdä vietnamilaisia kasvisruokia, mutta sitä varten pitää löytää aikaa käydä sopivassa kaupassa tai ehkä hallissa, jos se sattuu näppärästi reitin varrelle. Muuten ei ole sopivia mausteita.

Kaiken keskellä puhelimessa on viestejä rakastetulta. Suloisia.

Jos ei ole tarkkana, yhden yksittäisen päivän valtava tekemisten, tapaamisten, töiden, raporttien, innovaatiotuokioiden, puheluiden, sähköpostien, artikkelien, admin-näkymien, kirjautumislomakkeiden, segmenttien, tilastoanalyysien, harrastusten, ihmisten, paikkojen ja ajatusten hyökyaalto voisi pyyhkäistä katseen sivuun tärkeimmästä asiasta.

Olen elänyt niin pitkään, että kykenen tietämään, mikä minun elämässäni on kaikkein tärkein asia. Se on tämä kumppanuuteni, rakkaussuhteeni, jota elän. Asia on minulle täysin selvä kaiken ruuhkan keskellä. Kun sanon hänelle lähekkäin ollessamme, että hän on minulle tärkeintä elämässäni, tarkoitan sitä todella. Hän vastaa minulle samoin, ja uskon häntä.

Meillä on molemmilla toisinaan varmastikin liikaa työtä, deadlineja ja ohjelmaa. Viime viikonloppuna ajelimme kotiin pikku retkeltä ja puhuimme siitä, miksi me olemme onnistuneet siitä huolimatta luomaan ja kehittämään ja ylläpitämään näin mielettömän onnellisen ja ihanan parisuhteen. Yksi yhteisistä vastauksistamme oli se, että me pidämme katseen asiassa. Emme anna fokuksen herpaantua.

Vaikka olisi kauhea stressi ja kiire päällä, joka päivään varataan ainakin jokin hetki rauhallista aikaa yhdessä. Silloin kun sitä on liian vähän, aivan lähipäiville järjestetään vastaavasti enemmän.

Ruuhka olisi huono tekosyy sille, että parisuhteelle ei olisi aikaa. Ajan käyttää aina johonkin. Aikuiset ihmiset kykenevät tekemään päätöksiä ajasta, ruuhkassakin. Niin on lupa odottaa.

Toinen asia, jonka me nimesimme parisuhdeonnen tehokkaaksi työkaluksi, oli se, että osaamme vaatia itsellemme aikaa ja huomiota toiselta. Jos kaipaa enemmän aikaa toiselta, sen voi sanoa. Toinen kuulee ja järjestää sitä. Kun ollaan yhdessä, siihen keskitytään. Silloin on jotenkin ajatonta.

Ei tarvitse mindfulness-tunteja, kun on rakkauden tunteja. Voi tuntea olevansa elämänsä keskustassa ja tekevänsä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa tehdä. Ruuhkasta ei silloin ole tietoakaan. Sitä vain ollaan, yhdessä. Koska siitä huolehditaan. Koska se on kalleinta meille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä syvemmin onnelliseksi itsensä tuntee, sitä alttiimpi on kokemaan muitakin tunteita. Voimakkaasti kokeminen merkitsee voimakkaita tunteita. Voimakkuuden takia moni epäröi rakastamiseen uskaltautumista ylipäätään.

Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä mitä syvemmin ja avoimemmin uskaltautuu rakastamaan, sitä haavoittuvampaan asemaan itsensä antaa joutua. Jos haluaa tuntea huimaavaa rakkautta, pitää antaa itsensä mennä, ja kontrollin myös. Silloin saa palaa roihuna, mutta samalla joutuu kohtaamaan omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.

Epävarmuuksien ja pelkojen äärellä jokainen pyrkii suojautumaan.

Kinastelua voi syntyä turhautumisen ja väsymyksen yhdentekevissä pintajännitteissä, mutta riitelemisessä on aina kyse puolustautumisesta koettua uhkaa vastaan.

Riita on jännitteisen ja uhkaavaksi koetun tilanteen purkautumisen tapa silloin kun muuta ei osata. Riitelemällä suojataan omaa itseä. Enimmäkseen ihmiset suojaavat itseään sellaiselta kokemukselta, että he eivät kelpaa, ja että heitä ei rakasteta.

Kysymys turvallisesta rakastetuksi tulemisen kokemuksesta on peruskysymys ihmislapsen hengissä säilymiselle ja se säilyy syvimpänä psyykkisenä vaatimuksena läpi elämän. Olen sitä mieltä, että tarve saada arvostusta, tulla kuulluksi, saada omaa tilaa, tulla kunnioitetuksi sillä, että toinen pitää lupauksensa, tarve määrätä, tarve olla oikeassa ja muut riidoissa esiintyvät yleiset motiivit juontuvat varsinaisesti rakastetuksi tulemisen tarpeeseen ja alkuperäiseen pelkoon, että jää hylätyksi.

Tähän liittyvät kokemukset ovat meissä syvällä ja niihin on vaikea päästä käsiksi.

Minulle on aina ollut vaikeinta ohittaa riidatta tilanne, jossa koen itse tulevani ohitetuksi: sanon jotain, ja se nollataan tai sitä ei uskota tai sanomani kiistetään. Jos kyse on sellaisesta, mitä olen kertonut itsestäni, tunnen voimakasta ahdistusta ja suuttumusta. Tarvitaan vain muutama epäreilun tuntuinen sinä-viesti, ja minun sisälläni kirskuu.

Toisaalta olen ajatellut ainakin parikymppisestä saakka, että tällainen suuttuminen on tarpeetonta. Ne tunteet, jotka syntyvät, liittyvät minuun ja minun sisäisiin asioihini. Niiden syytäminen toisen päälle riidassa ei synnytä mitään hyvää eikä auta minua itseänikään. Tämän tajuamisesta huolimatta riitelemisen mekanismista eroon pääseminen vaikutti mahdottoman vaikealta. Tuntui siltä, että olen itseni vankina.

Kului vuosia, itse asiassa toista vuosikymmentä, ennen kuin etenin asiassa mihinkään. Vasta kun lähempänä neljääkymmentä vuotta aloin löytää uudenlaisen suhteen omiin vanhempiini, löysin avaimia myös niihin asioihin, jotka olivat minulle itsessäni arimpia. Vanhempani auttoivat siinä. Me kohtasimme uudenlaisella avoimella tavalla, joka oli minulle tavattoman arvokas.

Yhtaikaa eriydyin aikuiseksi ihmiseksi ja toisaalta lähenimme toisiamme. Eriytyminen teki mahdolliseksi nähdä vanhempani kahtena erillisenä ihmisenä, tajuta, että minä seison omilla jaloillani. Siksi oli mahdollista myös palata kokemaan rakastettuna ja hyväksyttynä olemista ilman pakkoa ja pelkoa.

Sillä on ollut merkittävä vaikutus siihen, mitä tapahtuu, kun on riitatilanne. Vaikka alkuperäinen uhan tunne humahtaa voimakkaana, se on hahmotettavissa eikä peitä kaikkea. Voin tunnistaa sen ja ymmärtää, mistä se nousi ja mistä se johtuu. Kykenen ottamaan vastuun omasta tunteestani. Vaikka voin ensin reagoida suuttumalla, voin seuraavaksi päästää irti.

Se on hyvä juttu, koska silloin voin keskittyä kuuntelemaan, mitä toinen sanoo ja ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu. Riidalla on silloin edellytys muuntua keskusteluksi. Se voi johtaa johonkin sellaiseen hyödylliseen, mihin riiteleminen itsessään ei koskaan johtaisi.

Riiteleminen ei ole turhaa, mutta asioiden käsittelemisen voi tehdä fiksummin ja rakentavammin.

Ne asiat, jotka saavat aikaan riidan, ovat kytköksissä minuun ja sinuun pienenä ja haavoittuvana ja huomioimista tarvitsevana. Siksi riita ei ole turhaa. Lienee niinkin, että mitä turvallisemman parisuhteen löytää, sitä rohkeammin uskaltaa antaa riidankin tulla, koska hyvässä rakkaussuhteessa on tilaa aiemmin tukahdutetuille tarpeille tulla esiin ja vaatia huomiota. Muun muassa ja erityisesti niille, jotka jäivät alun perin lapsena suhteessa vanhempiin kesken ja risoiksi.

Mitä paremmin rakastaa, sitä enemmän uskaltaa. Oppimista ei vain kannata jättää siihen, vaan riidasta kannattaa ottaa irti kaikki: mahdollisuus oman itsen kokemusten ja tarpeiden selkeään sanoittamiseen, toisen vastaavien kokemusten ja tarpeiden kuulemiseen. Kyseessä olevien asioiden ymmärtämiseen, ja jos niikseen tulee, toimenpiteistä sopimiseen yhdessä. Siirtymiseen uhan tunnusta dialogiin.

Riitojen handlaamiseen parisuhteissa annetaan kaikenlaisia raikkaita ja hyviä kymmenen kohdan neuvoja. Minä uskallan väittää, että rakkaussuhteessa riiteleminen saadaan vähenemään tehokkaasti sitä mukaa kun osapuolet aikuistuvat suhteessa vanhempiinsa: oppivat kohtaamaan vanhempansa sellaisina kuin he ovat, uskaltavat näyttää itsensä vanhemmilleen ja kertoa omista tarpeistaan heille avoimesti.

Lisäksi pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen siitä, mikä heissä on tuottanut itselle pettymyksiä ja toisaalta myös kyetä näkemään heidän ratkaisunsa ja motiivinsa vanhempiensa näkökulmasta. Pitäisi kyetä kuuntelemaan heitä ja ottamaan vastaan se, mitä he kertovat. Pitäisi siis hyväksyä vanhempansa ja itsensä heidän lapsenaan, jotta se suhde vapautuu kasvamaan eteenpäin.

Nämä ovat kaikki vaativia asioita. Siksi niitä juuri pitääkin jumpata.

Kun edistyy oman itsenäistymisensä ja eriytymisensä portailla vanhempiensa kanssa näille main, rakkaussuhteessa on paljon vähemmän tarvetta purkaa ja elämöidä läpi niitä varhaislapsuuden, koulu- ja teini-iän ristiriitoja, jotka omien vanhempien kanssa syttyivät.

Samoin kuin suhde vanhempiin, rakkaussuhde rakastettuun on dynaaminen, elävä suhde. Se on meidän liikettämme elämässä ja maailmassa ihmisinä ja toistemme kanssa. Riidoista oppiminen ja niissä vapautuminen on tärkeää, että kasvu ja liike saa olla mahdollisimman vapaata.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat