Kirjoitukset avainsanalla uskaltautuminen

Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaikista parisuhteen elementeistä luottamus on välttämättömin.

Ihmiset voivat aivan varmasti elää koko elämänsä yhdessä ilman suurempaa rakkautta tai pysyä yhdessä ilman kosketusta, mutta eivät ilman luottamusta. Jos luottamusta ei ole, joudutaan elämään epävarmuudessa.

Jatkuva epävarmuus ja suoranainen ennustamattomuus ovat niin kuormittavia, että niitä voi kestää vain hetken.

Luottamusta tarvitaan parisuhteessa lisäksi useammalla tavalla. Lähtökohtaisesti parisuhteeseen tai rakkauteen uskaltautuminen edellyttää eräänlaista kosmista luottamusta: minulle käy hyvin, onnistun. Siinä on kyse ihmisen perusvireestä, siitä, millaiseksi hänen persoonansa ja elämäntapahtumiensa summa on hänet muovannut.

Kumppanien välillä tarvitaan luottamusta toinen toiseen. Tiiviisti sanottuna kyse on siitä, että toisesta ihmisestä on tutustuttaessa muodostunut olettama hänen olemuksestaan, elämäntarinastaan, arvoistaan, taipumuksistaan, käytöksestä ja niin edelleen.

Yhdessä olemisen myötä tuo olettama syvenee kokemukseksi siitä, että ”minä tunnen hänet”. Luottamus kohdistuu siihen, että toinen on sitä, miltä näyttääkin, eikä ole peitellyt, huijannut ja lopulta osoittaudu toisenlaiseksi kuin on antanut ymmärtää.

Luottamus parisuhteen arkeen ja molempien sitoutumiseen siihen, on toiminnallista luottamusta. Luotetaan siihen, että molemmat pitävät yhteisesti sovitusta kiinni: ovat toisilleen turvallisia ja huolehtivia.

Rakastuessa luottamus toista kohtaan vallitsee ainakin hetken ajan ehjänä. Se sitten joko syvenee tai hupenee sen mukaan, miten toinen käytöksellään tuon luottamusta lunastaa.

Lopuksi parisuhde edellyttää vielä luottamusta omaan itseen. Voi sanoa, että kulkeakseen toista ihmistä kohti, pitää kulkea itsensä läpi. Täytyy luottaa siihen, että minä olen hyvä, ihana ja tuolle toiselle siksi haluttu ja kaivattu. Täytyy luottaa siihen, että minun tarpeeni ovat hyvät ja niiden saa odottaa tulevan täytetyiksi. Täytyy luottaa omiin taitoihin ja oppimiskykyyn.

Jos luottamus omaan itseen on repaleinen, on vaikea uskaltaa antaa toisen tutustua ja päästää häntä näkemään sitä, millainen ihminen hänen edessään todella on.

Luottamuskysymyksistä tekevät erityisen vaikeita niihin liittyvät uhkaavat tunteet: häpeä ja turvattomuus. Luottamisen äärellä ihminen ottaa aina riskin, johon liittyvät seuraukset ovat pelottavia. Jos kerron toiselle ihmiselle tunteistani, ja tulen torjutuksi, seuraa häpeää. Tai jos luottamus parisuhteessa rikotaan, koettu turvattomuus uhkaa oman elämän perustaa. Jos paljastan oman itseni intiimisti toiselle, enkä kelpaa tai herätän inhoa, epäonnistuminen tahraa minut ja meidät. Ja niin edelleen.

Me pyrimme välttämään kaikkia noita kauheita kokemuksia. Toisaalta me kuitenkin pyrimme hakeutumaan hyväksymisen, turvan kokemuksen ja rakkauden äärelle, siihen, missä elämä tapahtuu, missä onnellisuus odottaa. Ja niin kaikki keikkuu luottamuksen veitsenterällä.

Minä muistan, kuinka vakavalta tuntui uskaltautua tämän rakkauden kokemukseen. Oman itsen laittaminen lopullisesti alttiiksi ja tarjoutuminen tälle ihmiselle, joka tuntui mullistavan kaiken, oli kuin heittäytymistä kuiluun. Tapahtuisi joko hyvin tai sitten kauheasti. Ehkä tuhoutuisin? Mutta muuta ratkaisua ei tuntunut edes olevan kuin luottaa siihen mahdollisuuteen, että kävisi hyvin. Ehkäpä juuri siksi, että luotin siihen, niin kävikin.

Luottamuksella on toisinaan voimaa muokata tulevaa. Luottaminen, uskaltautuminen johtaa seuraaviin askeliin, ja hyvän kierre alkaa.

Ja yhä edelleen seison uskaltautumisen kuilun partaalla joka viikko, miltei joka päivä. Uskaltaudun uudestaan ja uudestaan kertomaan jotain uutta itsestäni, kysymään jotain uutta rakastetustani, ehdottamaan jotain toisenlaista, rakastamaan aivan kokonaisena monimutkaisena ihmisenä toista kokonaista ihmistä.

Se tuntuu aina siltä, kuin seisoisin selkä syvyyttä kohti, levittäisin käteni ja antaisin itseni kaatua. Kaadun luottavaisesti taaksepäin, ja uppoan syvälle kimmeltäviin vihreisiin maininkeihin. Rakastettuni ottaa minut vastaan kuin meren painava syvyys. Uskaltaudun noille käsivarsille, hänen sydämensä sopukoihin, hänen ajatustensa varaan.

Suuri osa tämän rakkauden ihmeellistä tuntua on se, miten huumaavaa minun on uskaltautua tässä luottamuksessa. Meidän rakkautemme on vain meidän, mutta luottamus on rakkauselämän universaali ehto. Luottamus on oletus siitä, mitä tulee tapahtumaan – ehkä ihmiset lopulta punnitaan siinä, miten he sen näkevät.

Joku sanoo, että vain hullu seisoskelee vuorenhuipulla, mistä putoaa kipeästi. Toinen sanoo, että kohta pilvet väistyvät ja huipulla seisoen maisema on niin kaunis, että se parantaa sielun hiertymätkin. Kenenkään asenteet ja vireet eivät ole toista parempia. Mutta jos rakastaen haluaa onnen, on luotettava. Silloin vain on luotettava.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakkauden roihu-blogissa alkaa tänään ensimmäinen teemaviikko! Haluamme haastaa teitä rakastamaan enemmän kuin koskaan!
Uskalla rakastaa enemmän kuin koskaan! Kerro siitä muillekin ja tägää kokemuksesi #uskallanrakastaa

Väitämme, että Rakkaus vaatii uskaltautumista, rohkeutta ja riskien ottamista. Kirjoitamme jokainen tällä viikolla teemasta ja haastamme teitä myös kertomaan, miten te sen teette. Annetaan rakkaudelle tilaa roihuta!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakastan tuota naista ja tulen siitä niin iloiseksi, että mieli tekee tanssia kadulla ja nauraa ääneen. Niin monesti teenkin. Ilo, johon rakkaus minut virittää, on niin riemukasta. Se tulee ryöppyinä ja pursuaa yli äyräiden.

Se on iloa, jota rakastettuni minussa herättää. Erikoinen juttu, kuinka se herää aina, kun näen hänet uudestaan. Aika usein tuo ilon tunne tulee aaltona jo silloin kun hän vain palaa takaisin toisesta huoneesta. Joka kerran kun katson hänen hiuksiaan, piirteitään, ryhtiään, tulen syvästi iloiseksi. Kun tapaamme kaupungilla ja näen hänen hahmonsa väkijoukossa, ilo helähtää minussa.

Rakastuneena kaikesta muka pienestä tulee suurta. Riemu ja ilo paljastuvat.

Talitintti tiityttää lähipuussa, parvekkeen ovi on selällään. Taaempaa kuuluu peipon laulu. Meillä on kevätkukkia ruukuissa. Nuo lemmikit ja orvokit ovat iloisia, kaikenvärisiä. Me haimme ne ja multaa fillareilla puutarhakaupasta. Tänään on aurinkoinen sää, nautimme siitä ja hymyilimme ajellessa.

Että saan jakaa tämän tuon ihmisen kanssa, että saa katsoa maailmaa sen kullanhohteen läpi, joka hänessä on, tekee kaikesta niin iloista ja huiman kaunista.

Ympärillään näkee kaikkea sellaista, mitä sisälläkin liikkuu. Sydämiä löytyy kaikkialta: pikkukivistä, lehtien muodosta, vesilätäköistä, maalin lohkeamista. Rakkautta kokevalle on tarjolla valtavasti yksityiskohtia, joihin iloaan voi heijastella. Ja siinä samassa onkin täysin iloinen koko elämästä, ihan kuin Pharrell Williamsin biisissä.

Ihan kuin pidäkkeetön tanssi, rakkauden ilo edellyttää antautumista sille. Sen edessä on kuitenkin monenlaisia asioita, jotka voivat nousta omasta itsestä, kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta ja ulkopuolisesta vaikutuksesta.

Olen aika yllättynyt siitä, kuinka usein olen saanut ymmärtää, että meillä oikeastaan pitäisi olla vähän vähemmän iloa tai ainakaan sitä ei tarvitsisi näyttää niin selvästi tai sitten se on vääränlaista. Kaikilla on omat syynsä kommentteihinsa. Rakastuneena olemiseen liittyvää iloa vaikuttaa yksinkertaisti olevan vaikeampi jakaa kuin vaikkapa sydänsuruja. Ongelma kuitenkin on heidän, ei minun, ajattelen. Minä olen häpeämättömästi iloinen.

Häpeämättömyys omien sisäisten esteiden suhteen on paljon kiperämpi kysymys. Kun olen tunnustellut itseäni, minusta on alkanut selvästi vaikuttaa siltä, että pidäkkeettömän, kirkkaan ilon tunteminen edellyttää minulta uskaltautumista avoimeksi. Mutta avoimena tulee myös haavoittuvaksi. Jos näytän hilpeän, pulppuilevan iloni toisesta, joudun ensin vastakkain sisäisen pelon kanssa. Entä, jos vaikutan naurettavalta hölmöltä? Entä jos en kelpaakaan?

Rakkaussuhde on monikerroksinen vuorovaikutussuhde, johon molemmat osapuolet tuovat sisimmät pelkonsakin. Toisen kanssa sekä saa että joutuu olemaan omana itsenään. Iloon astuminen on pelkojen ja niiden herättämien epävarmuuksien kynnyksen ylittämistä. Jos ei ylitä niitä, iloa jäisi kuuntelemaan suljetun oven takaa. Minusta tuntuu, että sisäisten pelkojen tunnistaminen, hyväksyminen ja niistä päästäminen antaa minulle sisäistä, ihmeellisesti palkitsevaa vapautta riemuita.

Nuo sisäiset pelot ovat sitkeitä. Sama uskaltautuminen tapahtuu uudestaan ja uudestaan, mutta kynnys hioutuu matalammaksi, koska kuljen siitä yli joka päivä.

Otan hypyn iloon koska luotan rakkauteen. Uskaltaudun näyttämään kutkuttavan ihanan kumppanini minussa herättämän ilon hassuttelemalla ja leikkimällä kaiken nolouden uhallakin. Annan sen tulla ja näytän sen, häpeämättä. Minä uskallan tämän ilon, koska minun kumppanini katsoo minuun nauraen ja nauraa lempeästi.

Ja siinä on leikin alku. Iloon antautuminen raottaa samalla intohimon portit.

Kevätvinkki: kokeilkaa sitä kadulla tanssimista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat