Kirjoitukset avainsanalla täyttymys

Muutama päivä sitten koin taas onnen täyttymyksen tunteen. Se on sellainen erityinen hetki, jossa tuntuu lähinnä siltä, kuin astia, joka minä olen, täyttyisi kukkuroilleen onnellisuudesta. Melkein voisin väittää aistivani sisältäni jotain samanlaista kuin pullon täyttyessä vesihanan alla: pinnan kohotessa kuuluu lopuksi se mukava sssssshshshshshhshshshshshshsUPP!

Täyttymys!

Ensimmäisellä kerralla sillä tavalla kävi yhtenä sunnuntaiaamupäivänä rakastettuni asunnossa. Hän taisi ohimennen kastella viherkasveja ikkunan edessä, minä lepäilin sängyllä ja katselin, ulkona ja sisällä oli valoisaa. Silloin se tunne tuntui. Minä sanoin, että ”oho, tiedätkö, koin juuri onnen täyttymyksen.” Häntä taisi hymyilyttää. Minä koetin selittää, mitä tarkoitin, ja hän kutsui minua hyvin lempeällä hellittelynimellä.

Sittemmin sitä on sattunut uudestaan ja uudestaan eri paikoissa ja eri aikoina. Aika kiinnostavaa on, missä ne useimmiten tuntuvat: yleensä on tyvenessä hetkessä kaiken muun keskellä.

Tapahtuu kai jotenkin niin, että kaikenlaiset äärimmäiset ihanuuden hetket ja romanttiset huippujutut käsikkäin korkeissa maisemissa, liekehtivän auringon laskiessa ja vihreiden papukaijojen liidellessä kauniin kaupungin taivaalla, kertyvät arkisen yhdessä olemisen ja kaiken siinä toteutuvan hauskuuden ja leikin ja toisen ihailemisen ja käsikkäin oleminen kanssa yhteen. Onnellisuutta kasautuu enemmän kuin osaa pitää lukuakaan.

Se on siis kaikkien ekstaasien ja ilon säväysten ja säväreiden kokonaisuuden yhteistuntemus. Onnellisia asioita ja hetkiä kertyy ja kertyy. Jonain sellaisena hiljaisena hetkenä, jota mikään ei häiritse, ne voivat tuntua kaikella voimallaan.

Siksipä hyvin tärkeitä ovat aamut ja päivät, jotka saa viettää aivan rauhassa ja kahden kesken. Kun ei ole mitään muuta häiritsemässä, ja saa seurailla rakastettuaan läheltä, voi vain aistia. Voi käydä niin, että itse muuttuu suorastaan onnellisuuden aistimeksi, ja silloin sen tuntee: tässä on onnen täyttymys.

Juuri sillä tavalla olin juuri tuossa viime viikolla viettänyt omistautuneita ja rauhaisia päiviä rakastettuni kanssa. Ja oli aamu ja hän lepäsi vieressäni. Ajattelin, että maailman kaunein. Maailman ihanin. Maailman suloisin. Olen niin onnellinen, repeän aivan! Seurailin hänen kasvojaan läheltä. Oli niin rauhallista. Ja onnen täyttymys.

Täyttymys ei tarkoita, ettei enempää mahtuisi. Astia alkaa täyttymään välittömästi uudelleen. Onnellisuuden tulvinnasta ei saa tarpeekseen. Ihmeeksi sitä voi sanoa, ja nautiskeluksi, elämän nautinnoksi rakastetun kanssa! Hyväksi elämäksi.

Minusta on parisuhteelle hyvin tärkeää keskittyä tunnustelemaan juuri sitä onnellisuutta, jota toisen kanssa rakastamisesta saa. Olen oivaltanut, että minun pitää etsiä hyvää, tehdä hyvää, tarttua iloon, näyttää se ja kutsua rakastettuni riemuitsemaan yhdessä.

Kaksi asiaa, joita siis pitää olla, jotta onnen täyttymys: ekaksi onnellisuuden havaitsemista, viljelemistä ja kasvattamista. Tokaksi rauhallista antautunutta yhteistä aikaa tuntea sen vaikutuksia itsessä.

Tänään sattumoisin luin uutisenkin tutkimuksista, joiden mukaan pariskuntien pitkäkestoisen onnellisuuden reseptiksi valikoituu erityisesti ystävällisyyden ja kaikenlaisen hyvän jakaminen toiselle, sen vastaanottaminen ja siihen tarttuminen täysin sydämin. Noihin tuloksiin minun tuntuu hyvin helpolta samaistua.

Hyvä kasvattaa hyvää. Ja onnellisuuden ylenpalttisuus on hyvästä. Ylenpalttinen, kohiseva, tulviva onni!

Pitää antaa itsensä tulla läpimäräksi onnellisuuden kylvyssä ja kutsua toinen siihen mukaan. Sitten kun laittaa toiselle kahvia ja vie sen kylppäriin, missä hän kuivaa hiuksiaan, voi itse pysähtyä ovensuuhun, katsella ja oikein tuntea onnellisuuden aaltoilevan, nyt sisällään. Ja sen, kuinka hyvää se tosiaan tekee.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

 

Kun tapasin mieheni 25 vuotta sitten, odotin jotain aivan muuta. Olin jättänyt virkatyöni ja vuokra-asuntoni vuodeksi, ja odotin lentolippu kourassa oleskelulupaa Intiaan. Viisumi antoi odottaa itseään, mutta mies käveli elämääni. Juuri kun häntä vähiten odotin!

Parin viikon kuluttua tuli lähtölupa. Päädyin intialaiselle yliopiston kampukselle odottamaan kirjettä, puhelinsoittoa, jälleennäkemistä tai vaikka vain öisiä unia yhdessäolosta. Kirjeitä luettiin ja kirjoitettiin sydän karrella. Mikä ikävän polte! Mikä suloinen tuska!

Näinkin voi parisuhdetta rakentaa: mielikuvien, muistojen ja kaipauksen kautta. Se ei kyllä ole helppoa maailmassa, jossa odottamisesta on tullut ajanhukkaa ja ihmisistä toistensa tarpeiden tyydyttäjiä. Intian vuodestani tuli aivan eri sävyinen kuin olin ennakoinut. Katselin kaikkea näkemääni juuri löytämäni rakkauden valossa. Intian eksotiikka värittyi jatkuvalla koti-ikävällä. Kotiin paluuni jälkeen menimme naimisiin puolen vuoden kuluttua ja tässä olemme edelleen toisiamme ihmettelemässä, vaikka poikaset ovat lentäneet jo pesästä.

Kaukorakkauksissa on omat riskinsä. Toisaalta kaipaus lataa sellaista jännitettä kahden välille, jota arki ei ihan vähällä nujerra. Tässäkö resepti väljähtyneille parisuhteille – ottakaa välimatkaa? Erossa oleminen ja toisen unohtaminen ei kuitenkaan riitä lataamaan kaipausta. Täytyy vaalia mielikuvia, ja muistoja. Ajatella toista ja toisen ihanuutta, ja täyttää tyhjä tila fantasioilla ja unelmilla.

Ja yhteen tulon jälkeen täytyisi jatkaa toisen näkemistä kaipauksen kohteena. Kun muistaa ikävän ja yksinäisyyden, tyhjän kainalon ja hiljaisuuden, toisen painautuminen kylkeen saa onnellisen hymyn huulille.

Olisiko niin, että jos saa liian paljon, liian nopeasti, millään ei ole mitään arvoa. Silloinhan kaikki on vaihdettavissa, mikään ei ole ainutlaatuista. On eri asia tutustua kirjeitse kuten esivanhempamme sodan aikaan, kuin muuttaa ensitreffien jälkeen yhteen. (Me teimme nuo molemmat. Minähän olin asunnoton tavatessamme!)

Sanotaan, että sopivasti mitoitettu ahdistus on ajattelun kehittymisen edellytys. Jos vauva saisi aina ruokaa ennen nälän tuntumista, se ei oppisi tavoittelemaan ravintoa, ei toimimaan eikä ajattelemaan. Vasta puutteen tuntu saa tunnistamaan, mitä tarvitsen ja saa ponnistelemaan kohti parempaa. Oman kaipauksen kuunteleminen auttaa tunnistamaan tyhjyyttä, joka ei ehkä täyty parisuhdekumppaninkaan löydyttyä.  Rakkaus, josta unelmoimme saattaakin olla vain heijastusta jostain suuremmasta, jota emme osaa edes ajatella. Koti-ikävä ei välttämättä helpotakaan täysin tämän elämän aikana. 

Jos me saavutamme täyttymyksen, yhteyden ja läheisyyden ilman piinaavaa odottamista, minkä arvoisena pidämme löytämäämme suhdetta? Jos ei koskaan ole ollut yksin, mikä arvo on yhdessäololla? Tai jos ei ole tuntenut vilua, mikä merkitys on lämmöllä?

Senkin muistan, kuinka tuskallista oli kaipaus kun Toista ei vielä ollut mielessä, kun tyhjä tila piti täyttää pelkillä unelmilla ilman muistoja. Tyhjyys voi olla sietämätöntä. Yksinäisyys voi musertaa.

Olkaamme siis Toisia toisillemme, että unelmat jaksaisivat elää ja odottaa täyttymystään.

 

P.S Kuva: Marja-Leena Pulkkinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat