Kirjoitukset avainsanalla tarvitsevuus

Parisuhde on tarpeiden näyttämö. Läheinen ihmissuhde aktivoi meissä kaikenlaisia tarpeita ja suhteelta odotetaan sitä, että se täyttäisi kaikki tarpeemme. Parisuhde on siitäkin jännittävä pelikenttä, että se tekee näkyväksi aikaisemmat vaille jäämiset ja tyhjyyttään huutavat tarvitsevuuden aukot.

Jos vaille jäämistä on hyvin paljon, voi suhteessa tuntua siltä, ettei toiselle riitä mikään. Eikä ehkä riitäkään; vaikka millä mitalla toiseen rakkautta kaataa, valuu se pois ellei tämä toinen koe olevansa rakkauden arvoinen. Onkin tärkeää opetella rakastamaan itseään.

Olen pohtinut paljon sitä, mitä parisuhteelta saa pyytää ja vaatia. Jos suhteeseen tuo paljon lapsuuden vaille jäämistä ja häpeää, on ihminen tietysti vastuussa siitä, että lähtee työstämään lapsuuttaan. Parisuhteessa ei siis voi vaatia toiselta sitä, että hän olisi äiti tai isä, joka vastaa tarpeisiin samalla tavalla kuin vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin. Tällä tavalla tarvitseva saattaa kiukutella suhteessa lapsen lailla.

Parisuhteessa ei siis voi olettaa, että kumppani näkee tarpeemme ja vastaa niihin. Pitää puhua ja kertoa omista tarpeista. Joskus näkee suhteita, joissa toinen asettuu palvelijan rooliin ja unohtaa itsensä. Joissakin suhteissa vain toisen tarpeilla on väliä ja toinen jää odottamaan ”omaan vuoroaan”, jota ei ehkä koskaan tule.  Moni kuitenkin jää parisuhteeseen, missä jää vajaaksi tarpeiden sanoittamisesta huolimatta ja vain toisen tarpeilla on väliä- itsekkyys parisuhteessa on, no, itsekästä. Pelko saattaa estää lähtemästä. Joskus murusetkin riittävät ja pelätään sitä, että mitä sitten jos lähtee eikä saa sitäkään vähää.

Liian usein käy niin, ettei suhteessa uskalleta sanoa sitä, mitä tarvitaan, vetäydytään luolaan tai lähdetään etsimään tarpeiden tyydyttäjää muualta. Suhteessa ollessa vaaditaan paljon rohkeutta – ihminen on omia tarpeitaan sanoittaessaan aika auki toiselle ja haavoittuvainen.

Olen itse aika vakuuttunut siitä, että pitkään jatkunut perus- ja muiden tarpeiden huutaminen sisuksissa tekee ihmisestä huonosti voivan. Onkin aika-ajoin tärkeää pysähtyä kysymään sitä, mitä kaipaa ja mitä vaille jää. Monissa elämäntilanteissa omat tarpeet jäävät vähän sivuun ja sen kyllä huomaa olossaan. Ruuhkavuosissa ja muissa paineisissa elämäntilanteissa katse voi olla liikaakin ja liian pitkään muiden tarpeissa niin, että itse uhkaa muuttua näkymättömäksi.

Parisuhteessa on yleensä kaksi tarvitsevaa aikuista ihmistä. Aikuinen on itse vastuussa tarpeistaan. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että katsoo rohkeasti sitä, mitä tarvitsee voidakseen hyvin. Parisuhteeseen liittyviä perustarpeita ovat esimerkiksi rakkauden ja hyväksynnän tarve, seksuaaliset tarpeet, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve, yhteyden luomisen tarve, luottamus, turvallisuus ja monia muita tarpeita. Oikeasti on lupa olla tarvitseva, saa tarvita ja haluta suhteelta sitä, mitä kaipaa.

Jos tarpeet jäävät suhteessa jatkuvasti vajaaksi, on seurauksena pettymys ja sitä kautta jokin vihaan sidottu tunne; mustasukkaisuus, ärtymys, kiukku, katkeruus, piikittely ja niin edelleen. Jos tunnistat tämän, pysähdy miettimään, onko kyse siitä, että jäät suhteessasi jotain itsellesi tärkeää vaille. Kun omat tarpeet suhteessa täyttyvät, on ihminen yleensä tyytyväinen ja tasapainoinen. Hyvä parisuhde luo tasapainoa.

Avoimuuteen pyrkivässä aikuisessa parisuhteessa pyritään, haavoittuvuudesta huolimatta, turvallisesti sanoittamaan ääneen molempien tarpeita ja pohtimaan, miten ne parhaalla mahdollisella tavalla pystytään huomioimaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sinkkuus - tai ehkä ennemminkin koko elämän jatkunut parisuhteettomuus - aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita. Ajattelin, että otan jokaisessa blogitekstissäni yhden tunteen käsittelyyn. En tiedä, missä vaiheessa olen ammentanut itseni tunteista tyhjiin, mutta epäilen, että useamman kuukauden mittainen matka on edessäni... Voi myös olla, että tämä tuntuu liialliselta ja vaihdan kesken matkan kepeisiin höpsötyksiin. Viime viikolla puhuin kiitollisuudesta, tämän viikon tunne on häpeä. Häpeästä on kirjoitettu tässä blogissa aiemmin ainakin täällä ja täällä.

Tuure Kilpeläinen laulaa häpeästä näin: "Voin hävetä riittämättömyyttä, rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta." Minä sanoitan häpeäni johtuvan kelpaamattomuuden tunteesta. Ajatus, että oma sinkkuus johtuu siitä, että ei ole kelvannut kenellekään on päiväminäni mielestä todella typerä. En ajattele kenestäkään toisesta ihmisestä niin. Tiedän, että on älytöntä ajatella sillä tavalla itsestänikään. Tiedän, että voisin olla parisuhteessa, jos haluaisin pelkästään parisuhteen enkä nimenomaan hyvää parisuhdetta.

Vaikka järkevä ja itsevarma minäni kykenee tukahduttamaan häpeän tunteen, on sisälläni olemassa myös rakkauden kaipuussaan hytisevä pieni olento, joka on varma, ettei kukaan koskaan halua häntä. Vuorotellen säälin ja inhoan tuota tarvitsevaa raukkaa. Se, tai siis minä (en melkein kestä ajatella "sitä" osana itseäni) tarvitsen, haluan, kaipaan ja ikävoin toista ihmistä, mutta tuota merkittävää toista ei ole. On sietämätöntä olla vuosikausia tarvitseva, jos tarvitsevuuteen ei vastata. Se on - hävettävää.

Häpeän kokemus syntyy usein varhaislapsuudessa. Kun lapsen nähdyksi tulemisen tarpeeseen ei vastata, hän oppii häpeämään itseään. Tuo sama vastasyntynyt on meidän jokaisen sisällä. Häpeän tunne johdattaa aina uudestaan pienen ihmisen luokse, ensimmäisiin vuorovaikutussuhteisiin, pois käännettyihin katseisiin ja yksinäisiin itkuihin. Kokemukseni mukaan syvät ystävyyssuhteet voivat korjata tuota vauriota. Myös lasten hoitaminen on ollut itselleni hoitava prosessi, lasta hoivatessa olen hoivannut omaa sisäistä lastani.

En tiedä onko väärin odottaa parisuhteelta jotain samantapaista. Odotan silti. Monet asiantuntijat sanovat, että itseään täytyy rakastaa ensin ja että itsensä rakastaminen on avain siihen, että saa muiltakin rakkautta. Minä sanon, että se on perseestä. On väsyttävää ja mahdotonta ammentaa rakkautta loputtomiin itsestään. En tietenkään ajattele, että kumppanin tulisi olla terapeuttini, joka korjaa tai pelastaa minut. Se prosessi on jo käyty. Odotan, että tulisi ihminen, jolle voisin näyttää ruman ja iljettävän häpeäni kokonaan. Odotan, että joku luottaisi minuun niin, että näyttäisi oman häpeänsä. Odotan, että tuo merkittävä toinen katsoisi rakastaen ilmeisen rakastettavan puoleni lisäksi myös säälittävää, inhottavaa, tutisevaa klonkkuani. Ehkä minäkin sitten osaisin katsoa sitä, itseäni, samoin.

Häpeää

Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään

katseessa viisasta ikuisuuden pölyä.

Vain hetken on ihminen liaton

kunnes rypee jo virheissään.

Hyi häpeä, häpeä, häpeä,

etkö jo älyä!

Minä kätkin sen häpeän piiloon enkä kertonut kellekään

muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa.

Se sydämessä hiljaa paisui

kuin kiljutynnyri mäskeissään.

sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää.

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää, kipeää häpeää,

joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään.

Voi tätä häpeää, häpeää, häpeää, häpeää,

joka estää rakastamasta ihmistä itseään.

Mä voin hävetä rumia juuria ja hävetä juurettomuutta

tätä tyhmyyttä, laiskuutta ja saamattomuutta.

Ja köyhyyttä, työttömyyttä, tätä riittämättömyyttä

rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta.

Ja ylitseläikkyvää iloa, öisiä sekavia tiloja,

lihan ja viinin himoa, riippuvuutta.

Voin hävetä typeriä sanoja ja niitä paskamaisia tekoja,

itseni vihaamista ja rakastamista.

Voi tätä häpeää,

häpeää, häpeää, häpeää,

tätä ehtaa suomalaista, joka kaiken myrkyttää.

Tätä ikuista häpeää,

häpeää, kipeää häpeää,

joka estää rakastamasta

ennen kaikkea itseään.

Häpeää häpeää häpeää häpeää

häpeää häpeää häpeää häpeää.

"Aatami, kultani, Aatami", sanoi Eeva,

"nyt mennään piiloon puskaan tätä kauheaa alastomuutta."

Tuli Jumala polkua vastaan, sanoi "ettette te minua fuskaa!"

Hyvästi paratiisi, tervetuloa häpeä.

Tuure Kilpeläinen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat