Kirjoitukset avainsanalla sukupolvien ketju

Kuva: Annele Rantavuori

Tänään se vasta onkin mielessä. Äidin ikävä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä on ohi. Asiat, joita en tehnyt. Surun raskas viitta edelleen painavana päällä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea. Tämä perinne sai näin arvoisensa lopun.  

Ei kulunut kahtakaan kuukautta, kun äiti oli pois. Tuo elämäni tärkein ihminen. Se oli viimeinen perunamaa hänelle. Viimeinen äitienpäivä yhdessä.

Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea.

Huomaan tyttäreni herättävän äitiin liittyviä muistoja. Laittaessani hänen hiuksia muistan miten tiukasti äiti harjasi saparot. Touhutessamme keittiössä mietin olinko yhtä innokas auttamaan ja oliko äiti väsyneenä yhtä kireä kuin minä. Peilaan itseäni häneen aivan samoin, kuin äitini itseänsä minuun.  

Tuskaillessani muutamaa neulanpistoa tytön esiintymisasuun tulee mieleeni mekot, jotka äiti yöllä ompeli minulle ja pikkusiskoilleni veljeni rippijuhliin. Miten erilaisessa maailmassa me olemme eläneetkään. Hän kasvoi maatalossa, jossa oppi hoitamaan lampaat ja lypsämään lehmät. Tekemään itse ja keksimään keinot. Isosiskonsa kanssa hän jakoi huoneen avioliittonsa asti.

Minä taas olen kasvanut aivan eri tavoin yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin, vaikka monin tavoin köyhää oli lapsuuteni verrattuna oman tyttäreni elämään. Esimerkiksi en koskaan käynyt vanhempieni kanssa ulkomailla. Sitä ei edes osannut kaivata, koska se ei vaan kuulunut meidän perheen tapoihin. Me kävimme mökillä. Pidimme kasvimaata ja keräsimme marjoja. Aika usein mietin saavatko lapseni liikaa kaikkea. Hekin elävät omaa todellisuuttaan.

Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä.

Tyttäreni avulla saan kiinni myös haavoistamme. Kun sanon tai en sano jotain. Kun jokin on vaikeaa. Tunnistan mallit ja vaille jäämiset. Tavat ja tottumukset. Sen kun tekee kipeää. Kun en osaa ja haavoitan. 

Tästä on niin vaikea puhua, koska haluamme nähdä äidit niin toisenlaisina. Se on niin raastavaa, koska lapsi ei ymmärrä. Lapsi vain on, antaa itsensä. Mitä muutakaan hän voisi? Lapsi tuntee äidin haavat, kulmat ja säröt. Niistä tulee osa häntä. Ne kertovat omaa hiljaista tarinaansa menneestä maailmasta. Siitä toisenlaisesta, jonka lapsi vain aavistaa.

Laitoin eilen lasten kanssa perunat maahan. Tähyilin taivaalle monta kertaa. Aivan kuin lähettääkseni terveiseni sinne jonnekin, toiseen todellisuuteen. Sillä ei hän ole kokonaan pois. Tunnen äidin rohkeuden ja voiman. Ainutlaatuisen rakkauden. 

Muistan viimeisen kohtaamisemme lapsuudenkodissani. Viivytin lähtöä kuin olisin aavistanut. Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä. Mutta mentävä oli. Sillä kertaa se oli minun vuoroni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Annele Rantavuori

Olen kasvanut perheessä, jossa naiset osaavat, jaksavat ja selviävät. Mitä haastavampi tilanne, sitä suurempi on selviämisen palkinto. Äitini kestovitsi oli, miten nainen luotiin miehelle avuksi. Osa luomisjärjestystä on siis, että tarvitaan nainen, kyvykkäämpi, miehelle avuksi. Silti jos olisin voinut antaa äidilleni mitä tahansa, niin olisin antanut lepoa. 

Molemmat mummini elivät läpi sodan eri puolilla maata. Isäni oli pieni poika, kun hänen isänsä lähti pohjanmaalta sotaan. Eikä hän kovin vanha ollut, kun sodan kauhut läpi elänyt, selkänsä rikkonut paappani palasi kotiin. Maatalon raskaisiin töihin hän ei juurikaan enää kyennyt, vaan vastuu talon töistä jäi vaimolle ja pojille. Lukuisat mummin kutomat tekstiilit jälkikasvun kodeissa muistuttavat naisesta, joka oli loppuun asti itsenäinen ja aikaansaava.

Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? 

Toinen mummini taas lähti pienten lastensa kanssa kaksi kertaa sotaa pakoon. Toisella kertaa iso talo ja hyvin hoidetut maat jäivät lopullisesti rajan taakse. Äitini syntyi evakkomatkalla kaukana kotoa hyvin erilaiseen Suomeen. Miten mummini mahtoikaan selvitä evakkoajasta vauva mahassa, seitsemän pienen lapsen kanssa vieraissa nurkissa? Millaista on ollut katsoa kodittomana tulevaisuuteen, vauva sylissä, koko maailman järkkyessä ympärillä.

En koskaan nähnyt mummiani ja hän onkin jäänyt yhtä etäiseksi, kuin isän puolen paappani. Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? Mutta kaikki, mitä tiedän on muiden elämän läpisuodattamaa. Olen toisten kertomusten varassa, joista aavistelen heidän mukanaan tullutta perintöä. 

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. 

Äitini äiti väsyi kaikkien koettelumusten keskellä ja sairasti pitkään vuoteenomana seitsemän tyttären ottaessa koko ajan yhä enemmän vastuuta. Äiti jätti jäähyväiset omalle äidilleen vain 24-vuotiaana esikoinen sylissään. Sukupolvien ketjussa jäi paikka tyhjäksi aivan liian varhain. Viime kesänä, viimeisinä päivinään hän kasvimaata tehdessämme muisteli omaa äitiään, joka narulla vaati mittaamaan kasvimaan rivit suoriksi. Viimeiseen asti hän kantoi mukanaan mallia, miten asiat tulisi tehdä, miten meillä toimitaan.

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. Mitä muutakaan silloin joskus on voinut! Olen oppinut peittämään pelkoni, kipuni ja väsymykseni. Olen kasvanyt ylivastuullisuuteen ja toisten miellyttämiseen. Osaan auttaa muita, mutta en pyytää apua. Päästän muita lähelle, mutta pidän itseni kaukana. Hyvää parisuhdematskua, eikös!?

Rättiväsynyt tyttäreni kiukuttelee ja lösähtää maahan. Nyt juuri kun olisi aika pestä hampaat ja mennä sänkyyn, niin voimat loppuvat. Joudun puremaan huuleeni, etten komenna häntä ikävään sävyyn. Tajuan, että ilmeeni ja äkäinen kehonkieleni on huomattu. Kun olen päässyt kiukusta yli iskee itsesääli. Melkein sanon sen taas: -Minä en olisi koskaan voinut tehdä mummille noin!

Yritän repiä myötätuntoa jostain, mutta minuakin väsyttää. Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (4)

Vierailija
2/4 | 

Kiitos koskettavasta tekstistä. Niin moni asia tuntuu tutulta. Oma vahvuus ja miten se on välillä heikkous. Äitini suvun vahvat naiset ja aina on vaan pärjättävä, vaikka ei jaksaisikaan. Oman pienen lapsen vahvuus ja kuinka opettaa hänelle että vahvuutta on myös olla hetkittäin heikko.

Eritoten tämä kohta kosketti ihan kyyneliin saakka: "Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas."

Autoit minuakin, kiitos <3

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Kiitos sinulle ihanasta ja rohkaisevasta kommentista! Tämä juuri, mitä nostat, on sitä aivan ydintä. Kuinka opettaa haavoittuvaisuuden hyväksymistä, kun ei sitä oikein itsekään osaa. Yritän ajatella, että opettelemme sitä yhdessä ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Juhannuksena läheteltiin tunnelmakuvia perheiden ja sukujen yhteisissä Whatsup-ryhmissä. Minun vanhempani laittoivat meille suloisen päivityksen omastaan. Jääköön se yksityiskohdiltaan yksityisyyden suojiin, mutta se sai minun ajattelemaan siinä juhannuskokon roihua vartioidessani, miten paljon vanhempieni kahdenkeskinen suhde mahdollisesti vaikuttaa omaan rakkauden kokemukseeni ja siihen, millä tavalla minä nyt aikuisena olen onnellinen ja intohimoinen.

Sanoin rakastetulleni myöhemmin, kun me kiipesimme juhannussaunan lauteille, että olenkin romanttinen mies jo toisessa polvessa. Tai oikeastaan kolmannessa, kun ajattelin isovanhempiani.

Rakastumisten tarinat eri sukupolvissa ovat minun sukuni yksi lahja itselleni. Varmaankin äitini on niitä eniten minulle kertonut. Omien vanhempieni rakastumisen kertomuksen olen kuullut monta kertaa ja siitä on tullut osa minunkin itseymmärrystäni. Minä olen peräisin siitä tarinasta.

Olen tosiaan peräisin näistä tarinoista, joissa ihmiset ovat tulleet vastustamattomasti vedetyiksi yhteen. Tämä kaupunki, jossa elän, säilyttää niitä muistoja kaduilla. Joskus keskellä kaupunkia ajattelen hetken sitä, että kuljen parhaillaan vanhempieni opiskelijarakkauden näyttämöllä. Se tuntuu hyvin merkitykselliseltä.

Ylipäätään omien vanhempien ajatteleminen ”heinä kahtena”, parina, rakastavina, on merkityksellistä, ja keskelle sitä ajatusta juuri osuin juhannuskokolla.

Asiat monesti valkenevat oivalluksina. Kyse on syntyvistä ymmärryksistä: havaintojen ja muistojen tarinallistumisesta niin, että ne käyvät järkeen.

Minulle käy järkeen se, että vanhempieni välisen rakkauden tila on kahdenkeskinen, heidän kahdenkeskisensä. Saamani oivallus vanhemmistani oli kuin valokuva heistä, joka näyttää nuo kaksi ihmistä, jotka minulle ovat vanhempia, kaksin, keskenään, toisiaan kohti.

Heidän suhteensa on heidän. Se on heidän aarteensa. Mutta mielessäni oleva kuva siitä on minun aarteeni. Ja ehkäpä se on minulle yksi malli, joka on pohjustanut tätä rakkaussuhdetta, jossa antaudun kahdenkeskisyyteen, ja jossa vaalin aikaa meille kahdelle ja ylläpidän tilaa meille kahdelle.

Olen ajatellut, että rakastaminen näin kuin nyt rakastettuani polttavasti, ihanasti, syvästi, kokonaan rakastan, vaatii aikuisuutta. Olemme siitä puhuneet aiemmin yhdessä. Ehkä se näkyy myös tässä vanhempien rakkauden katselemisessa heidän omanaan, sellaisenaan.

Kun aikuistuu suhteessa vanhempiinsa, heidän voi antaa olla myös nainen ja mies, pelkän äidin ja isän sijaan. Nuo kaksi ihmistä ja heidän kahdenkeskisyytensä. Ja heidän vanhempansa, kaksin, kumppanit. Ja nyt minä ja rakastettuni, meidän kahdenkeskisyytemme tulipunaisessa, linnunlauluisessa onnessa.

Kun mieltää syntyneensä rakkaudesta, on paljon helpompaa elää rakkaudessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vietimme mummoni 85-vuotisjuhlia tänä kesänä. Mummo on topakka karjalaisnainen, joka on aina puhunut suunsa puhtaaksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Räiskähtelevän kuoren sisällä sykkii kuitenkin lämmin ja rakastava, sekä rukoileva ja Jeesukseen turvaava sydän.

Tiedän mummoni ja edesmenneen pappani rukoilleen meidän kaikkien lähisukulaisten puolesta uskollisesti vuosikymmenien ajan. Synttäripuheessaan enoni viittasi tähän ja kertoi, miten edellisten sukupolvien rukouksissa on siunaus, joka yltää meihin asti. Tämä asia on alkanut erityisesti viime aikoina puhutella minua.

Meillä on rakkaan puolisoni kanssa hyvin vaihtelevat ja värikkäät kymmenen avioliittovuotta takana. Monesti olen rukoillut ja huutanut apua, kun omat keinot ja voimat ovat loppuneet. Välillä on tuntunut, että mitään ei tapahdu ja kuilu välillämme vain syvenee. Pikkuhiljaa jonkinlaista siltaa on alkanut rakentua. Olemme tehneet paljon töitä asian eteen ja päässeet lähemmäs toisiamme.

Vaikeimpina aikoina aavistin, että meidän puolestamme rukoillaan, muutkin kuin mummo ja pappa. Oli koskettavaa myös jälkeenpäin kuulla, että meidän puolestamme oli erityisesti rukoillut mieheni täti, vaikka tuskin hän kovin paljoa tilanteestamme tiesi. Nyt kun syvimmistä karikoista on päästy eteenpäin, voin vain kiitollisena ihmetellä. Omin voimin emme tässä olisi. Mummon ja muiden rakkaiden rukoukset ovat meitä siunanneet ja eteenpäin kantaneet. Monesti sanonkin sitä ihmeeksi, että olemme edelleen yhdessä.

Vuosien varrella olen itsekin erilaisissa elämäntilanteissa kokenut kutsumusta rukoilla eri ihmisten puolesta. On ollut omaa avioliittoa syventävää ja yhteyttä luovaa myös rukoilla yhdessä puolison kanssa. Tietää, että on joku kolmas, joka kantaa meitä ja meidän asioitamme, vaikka emme itse jaksaisikaan. Monesti rukouksissa ovat rakkaat läheiset ja ystävät, sekä tietysti omat lapset.

Olemme ottaneet puolisoni kanssa tavan siunata toinen toisiamme Herran siunauksella joka aamu ennen töihin lähtöä. Monesti se on enemmänkin väsynyt huokaus peittojen alta. Silti se on myös pieni kohtaaminen uuden päivän alkaessa, parhaan mahdollisen toivottamista toisen päivään, pieni rakkauden teko. Sen avulla kampeamme itsemme ylös sängystä aloittamaan uutta päivää. Olen myös ottanut tavaksi muistaa miestäni rukouksin päivän mittaan varsinkin, jos tiedän, että hänellä on haastava päivä. Uskon, että silläkin on suhdettamme hoitava vaikutus. Hän on mielessäni ja toivon hänen päiväänsä hyviä asioita.

Ehkä koen jonkinlaista kutsumusta tulla osaksi tätä sukumme rukoilijoiden ketjua. Se, että voin konkreettisesti kokea ja nähdä miten omien pienten asioiden jättäminen isompiin käsiin kantaa eteenpäin, on rohkaisevaa. Minun ei tarvitsekaan jaksaa yksin kaikkea vaan voin levätä ja luottaa, että minua kannetaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat