Kirjoitukset avainsanalla sisäinen lapsi

Kuva: Pixaby

Tästä on jo aikaa, mutta muistikuva on selvä. Istun terapeutin sohvalla erään päättyneen suhteen jälkimainingeissa. Terapeutti ehdottaa minulla, että kävisin ostamassa talvikengät. Lumi oli jo maassa ja minulla jatkuvasti jaloista kylmä. Minä, toisten auttajaksi mielelläni profiloitunut ihminen, en osannut auttaa itseäni. En pystynyt kantamaan vastuuta itsestäni. En saanut ostettua talvikenkiä ilman terapeutin neuvoa.

Huomaan, että tämä osittain vitsikäs tarina on minulle edelleen kipeä. Se osuu johonkin tosi syvään. Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa. Ja sehän on narsismin alkusyy. Ettei osaa olla sellainen, kuin on. Omankokoisensa, omanlaisensa. Narsismi on kadoksissa olemista itseltään, jolloin myös yhteys toiseen ihmiseen väistämättä vääristyy.

Itseasiassa narsismi on jokaisen ongelma. Varsinkin sen, joka ei sitä tunnista. Painimme sen kanssa hakiessamme tasapainoa itsekkyyden ja muiden huomioimisen välillä. Maaret Kallio kirjoittaa tästä mielitekoja sarjassaan kuvaten hyvin, miten vahingollista narsismi on molemmissa ääripäissään: liiallisena se murtaa muita ja liian vähäisenä se murtaa itseään.

Se paljastaa, miten irrallaan itsestäni osaan elää. Miten vaikea minun on olla juuri sellainen, kuin olen tunteideni ja tarpeideni kanssa.

Monesti naisen narsismi verhoutuu kiltteyteen, sillä se on se rooli, mikä meille naisille annetaan. Niin minullekin. Narsismi on silloin piilossa, kuorrutettuna hyvään ja siten kenties jopa vaarallisempaa. Piilonarsistia onkin vaikea tunnistaa, sillä ylisopeutuvaisena, joustavana ja helppona hän on miellyttävää ja hyödyllistä seuraa muille. Kun taas julkinarsistin, josta yleensä puhutaan narsistina, kuulee ja näkee jo kauas. 

Piilonarsismi ja julkinarsismi ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin. Lisäksi kyseessä ei ole joka-tai-tilanne, vaan molemmat narsismin puolet voivat näyttäytyä samassa ihmisessä ja roolit voivat vaihdella jopa saman parisuhteen sisällä. Tästä on kiinnostava radio-ohjelma Yle Areenassa.  

Narsismin selättämisessä olennaista on tiedostaminen ja vastuun kantaminen. Uskallanko päästää pienen tytön sisälläni vapaaksi? Kuulla hänen huolia ja pelkoja? Ottaa hänen suru vastaan. Pystynkö suremaan hänen kanssaan? Kykenenkö toimimaan toisin? Olemaan aikuinen ja huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani? Irrottautumaan epäterveistä ihmissuhteista ja rooleista, vetämään rajoja hylkäämisenkin uhalla?  

Piilonarsisti ja julkinarsisti ovatkin saman janan ääripäitä tai kolikon molemmat puolet. He ovat molemmat kykenemättömiä erillisyyteen ja siksi niin rajattomia. Kyseessä on siis sama ongelma, joka vain ilmenee eri tavoin.

Minä harjoittelen suremista lasteni kanssa. Pitämällä heitä sylissä, otan syliin myös pienen Annelen, joka jäi äidin sairauden ja pikku sisarten syntymän jalkoihin. Raskaaksi sen tekee vuosien surematta jääneet surut, jotka nousevat niin valtavina aaltoina, että on vaikea pysyä pinnalla. Vaille jäämisen työstäminen voi tehdä ihan fyysisestikin kipeää. Siitä huolimatta sanon, että se kannattaa, sillä tuskan aaltojen takana odottaa keveys ja vapaus. Läsnäolon ilo ja rakastamisen riemu. Se on myös Sinua varten, joka vasta aavistelet. 

Aina en edes tiedä, mitä itken. Ehkä itken äitini suruja, sillä en nähnyt juuri koskaan hänen itkevän. Hän nauroi paljon, huusi tarvittaessa kovaa ja valittikin joskus, mutta itkevän en hänen nähnyt. Joskus tuntuu, että itken kaikkia niitä itkemättömiä itkuja, joita sukuni vahvat naiset ovat sisäänsä padonneet

Toivovaisin terkuin, Annele

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Ihailen, miten valtavan koskettavasti, taitavasti ja elämänmakuisesti kuvaat eroon liittyviä tunteita, ajatuksia ja elämää. Monessa tekstissäsi olet sanoittanut minulle tunnistettavalla ja todella tavalla elämää eron keskellä ja sen jälkeen. Toivottavasti jatkat pitkään blogin kirjoittajana. Kaikkea parasta elämääsi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen käyttäytynyt parisuhteissani aina hyvin samalla kaavalla. Jokaisen suhteen jälkeen olen vannonut, etten enää sorru samaan – toisen jatkuvaan kritisoimiseen. Ihan järkyttävän noloa myöntää tämä piirre itsessä. En ole saanut tästä jutusta kiinni ennen kuin nyt. Tiedän, että kritisoimisen ja piikittelyn malli tulee kotoani, mutta mikä tarkoitus kritisoimisella on ollut, sitä en ole ymmärtänyt. Kritiikkitaipumukseni vuoksi olen sanonut jo pitkään, etten ihan oikeasti osaa elää parisuhteessa – olen avuton, en vaan osaa, vaikka y-ri-tän niin kovasti osata.

Sielunkumppanuuden ymmärrän olevan suhteen, jossa nousevat monet kätketyt asiat pintaan – sekä hyvät että ”huonot”. Jokainen suhde tuo itsestämme näkyville jotain. Kaikki kumppanit ovat peilejä, jotka heijastavat omaa kuvaamme. Meistä itsestämme riippuu, uskallammeko ja osaammeko katsoa.

Olen joku aika sitten kohdannut ihmisen, joka on nostanut minussa esiin sellaisia puolia, joita en ole tiennyt itsessäni olevankaan. Yllättäen tuli sisäinen kritisoijanikin vahvasti esiin. Kritisoin ja hain perusteluita sille, miksi tuo ihminen pitää saada elämästäni pois. Hän on kritiikin kohteena ollessaan kuunnellut ja sanonut, ettei ymmärrä, mistä puhun. Että hän ei vaan ymmärrä, mistä oikeasti on kysymys. Ja on pakottanut minut puhumaan lisää, kysynyt ja haastanut niin, ettei kukaan koskaan.

”Sattumalta” samoihin aikoihin eteeni netissä tuli vastaan tekstejä, joissa sanottiin tähän tapaan: ”Toista kritisoiva ihminen ei suostu katsomaan itseään vaan hakee vikoja toisesta – mitä jos kääntäisit katseesi vaihteeksi itseesi?”. Joku pisto sisuksissa tuntui tekstejä lukiessa.

Tekstien lisäksi tärkeä opettajani on viime aikoina ollut auttajani, joka kerta toisen jälkeen on kysynyt minulta saman kysymyksen: ”Mitä sinä pelkäät?”. Ja olen vastannut: ”Miten niin pelkään?” tai ”En yhtään saa kiinni, en ymmärrä”.

Ja niinhän siinä kävi, että aloin katsoa – vastentahtoisesti mutta silti suurella mielenkiinnolla. Pelot saavat minut huutamaan ja kritisoimaan. Tappelen omia pelkojani vastaan niin voimalla, ettei mitään rajaa. ”Sä alistat mua!”, ”Miks sun täytyy puhua mulle alentavaan sävyyn?”, ”Mene ja etsi itsellesi parempi!” ja ”Miksi sun pitää päättää itte kaikki ja jättää mut ulkopuolelle?”. Oho. Pelkään kuollakseni sitä, että minua alistetaan, hylätään ja jätetään ulkopuoliseksi. Noissa tilanteissa saatan hyvinkin nähdä, miten poljen jalkaa kuin pieni saparopää eikä 40+ nainen. Joku rohkelikko on joskus uskaltanut nauraakin minulle, kun olen käyttäytynyt kuin polvisukka- ja ballerinaprinsessa. ”Sopiva” kysymys näissä tilanteissa ”luonnollisesti” on: ”Miksi kohtelet mua kuin lasta etkä kuin aikuista naista?”. Niinpä ja öhöm – mitäs luulisit?

Mistä sinä syytät toista kerta toisen jälkeen?

Joskus kaikkein vaikeimmalta tuntuva asia onkin ihan älyttömän yksinkertainen. Se huutaa, joka pelkää. Ja se joka pelkää, ei voi valita rakkautta – ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia, sillä suurin osa ajasta ja voimavaroista menee taisteluvalmiudessa elämiseen. Herkkää sisintä vartioi sähisevä tiikeri, joka jos luottaisi ja uskaltaisi, laskisi kyntensä ja kilpensä ja asettuisi ajan kanssa katsomaan, mitä todella pelkää, mitä vastaan taistelee ja mihin toisen kanssa voi avoimuudella ja luottamuksen turvin päästä.

Mitä sinä pelkäät ja miten taistelet pelkojasi vastaan?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minun sinkkuelämässäni pyörähti joku aika sitten ihana mies, joka ehti antaa jo pienessä ajassa paljon uutta ja positiivista ajateltavaa. Hän puhui siitä, miten on tärkeää, että pystyy näyttämään toiselle oman ”tyhmyytensä”. En ollut koskaan ajatellut koko tyhmyysasiaa. Mutta totta tosiaan: jokainen meistä on vähän höpö, tyhmä ja lapsellinen. Olemme sekoituspehmiksiä, joissa on vähän kaikenlaisia makuja.

Kyllähän me aikuisetkin etsimme toistemme silmistä hyväksyntää. Eniten hyväksyvää katsetta taidamme etsiä lähisuhteissamme. Parisuhde on siitä kummallinen suhde, että siinä aktivoituvat niin monet ihmisyyden puolet. Ja sentäs jos alamme eri puolia piilottamaan. Sopeuttava käytös saa ihmisen asettumaan omassa elämässään häkkiin, josta lopulta pääsee vain itse ulos.

Mutta hölmöys :) Ai että. Sehän on leikkimistä. Mihin kaikkeen oman hölmöytensä saa toisen kanssa valjastettua, kun oikein pistää mielikuvituksensa liikkeelle? Ja kuinka hauskaa on toiselle kertoa omat pähkähulluimmatkin ajatukset, kun vastassa on täydellistä hyväksyntää ja hellyyttä. Oman hölmöläisyyden näyttämistä voisi kokeilla jo tapailuvaiheessa - itsensä alttiiksi laittaminen on mitä parasta luottamusjumppaa.

Meissä jokaisessa on myös iloa ja valoa, joita kumpaakin on niin helppo rakastaa. Mutta rakkaus mitataan niissä paikoissa, kun pimeys on näkyvissä. Ei ole kovin helppoa elää ihmisen kanssa, joka haluaa kermat päältä ja pelkkää juhlakattausta. Arjen suuria tekoja on uskaltaa kysyä toiselta lempeästi ja myötätuntoisesti, miksi on paha olla, vaikka päälle kaadetaan syytöstä ja kumppani käyttää toista ukkosenjohdattimena tai roskalavana (rajoja unohtamatta).

Vaikka olemme isoja ja vastuullisia aikuisia, olemme myös lapsia. Jotta lapsipuoli meissä voi hyvin, pitää sen saada leikkiä ja hullutella. Annetaan itselle tilaa, löysätään pipoa ja jaetaan iloa, joku lähellä olevakin saattaa tuosta meiningistä saada positiivisen tartunnan :)

Johanna Kurkela laulaa osuvasti kappaleessaan Palvo minua:

"Sano minulle jotain suloista
jotain hellää ja huikeaa
ei mitään tylsää tai alakuloista
eikä mitään masentavaa
Sano että rakastat silloinkin
kun en ole herttainen
että silti oon naisista hurmaavin
et saisit ääneen sanoa sen

Palvoa minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan."..jne.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat