Kirjoitukset avainsanalla sielunkumppani

Olen käyttäytynyt parisuhteissani aina hyvin samalla kaavalla. Jokaisen suhteen jälkeen olen vannonut, etten enää sorru samaan – toisen jatkuvaan kritisoimiseen. Ihan järkyttävän noloa myöntää tämä piirre itsessä. En ole saanut tästä jutusta kiinni ennen kuin nyt. Tiedän, että kritisoimisen ja piikittelyn malli tulee kotoani, mutta mikä tarkoitus kritisoimisella on ollut, sitä en ole ymmärtänyt. Kritiikkitaipumukseni vuoksi olen sanonut jo pitkään, etten ihan oikeasti osaa elää parisuhteessa – olen avuton, en vaan osaa, vaikka y-ri-tän niin kovasti osata.

Sielunkumppanuuden ymmärrän olevan suhteen, jossa nousevat monet kätketyt asiat pintaan – sekä hyvät että ”huonot”. Jokainen suhde tuo itsestämme näkyville jotain. Kaikki kumppanit ovat peilejä, jotka heijastavat omaa kuvaamme. Meistä itsestämme riippuu, uskallammeko ja osaammeko katsoa.

Olen joku aika sitten kohdannut ihmisen, joka on nostanut minussa esiin sellaisia puolia, joita en ole tiennyt itsessäni olevankaan. Yllättäen tuli sisäinen kritisoijanikin vahvasti esiin. Kritisoin ja hain perusteluita sille, miksi tuo ihminen pitää saada elämästäni pois. Hän on kritiikin kohteena ollessaan kuunnellut ja sanonut, ettei ymmärrä, mistä puhun. Että hän ei vaan ymmärrä, mistä oikeasti on kysymys. Ja on pakottanut minut puhumaan lisää, kysynyt ja haastanut niin, ettei kukaan koskaan.

”Sattumalta” samoihin aikoihin eteeni netissä tuli vastaan tekstejä, joissa sanottiin tähän tapaan: ”Toista kritisoiva ihminen ei suostu katsomaan itseään vaan hakee vikoja toisesta – mitä jos kääntäisit katseesi vaihteeksi itseesi?”. Joku pisto sisuksissa tuntui tekstejä lukiessa.

Tekstien lisäksi tärkeä opettajani on viime aikoina ollut auttajani, joka kerta toisen jälkeen on kysynyt minulta saman kysymyksen: ”Mitä sinä pelkäät?”. Ja olen vastannut: ”Miten niin pelkään?” tai ”En yhtään saa kiinni, en ymmärrä”.

Ja niinhän siinä kävi, että aloin katsoa – vastentahtoisesti mutta silti suurella mielenkiinnolla. Pelot saavat minut huutamaan ja kritisoimaan. Tappelen omia pelkojani vastaan niin voimalla, ettei mitään rajaa. ”Sä alistat mua!”, ”Miks sun täytyy puhua mulle alentavaan sävyyn?”, ”Mene ja etsi itsellesi parempi!” ja ”Miksi sun pitää päättää itte kaikki ja jättää mut ulkopuolelle?”. Oho. Pelkään kuollakseni sitä, että minua alistetaan, hylätään ja jätetään ulkopuoliseksi. Noissa tilanteissa saatan hyvinkin nähdä, miten poljen jalkaa kuin pieni saparopää eikä 40+ nainen. Joku rohkelikko on joskus uskaltanut nauraakin minulle, kun olen käyttäytynyt kuin polvisukka- ja ballerinaprinsessa. ”Sopiva” kysymys näissä tilanteissa ”luonnollisesti” on: ”Miksi kohtelet mua kuin lasta etkä kuin aikuista naista?”. Niinpä ja öhöm – mitäs luulisit?

Mistä sinä syytät toista kerta toisen jälkeen?

Joskus kaikkein vaikeimmalta tuntuva asia onkin ihan älyttömän yksinkertainen. Se huutaa, joka pelkää. Ja se joka pelkää, ei voi valita rakkautta – ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia, sillä suurin osa ajasta ja voimavaroista menee taisteluvalmiudessa elämiseen. Herkkää sisintä vartioi sähisevä tiikeri, joka jos luottaisi ja uskaltaisi, laskisi kyntensä ja kilpensä ja asettuisi ajan kanssa katsomaan, mitä todella pelkää, mitä vastaan taistelee ja mihin toisen kanssa voi avoimuudella ja luottamuksen turvin päästä.

Mitä sinä pelkäät ja miten taistelet pelkojasi vastaan?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seuraan paljon parisuhteisiin liittyvää kirjoittelua. Parisuhderakkaus on aihe, joka on kiehtonut minua lapsesta asti. Olen lukenut satoja rakkausromaaneja ja huokaillut kaipuutani kaiken ikäni. Enkä suinkaan ole tässä maailmassa ainut, joka huokailee. Tässäkin maassa on valtava määrä naisia ja miehiä, jotka kaipaavat ja tuntevat yksinäisyyden kipua.

Lueskelen päivittäin sinkkusivustojen keskusteluita ja tunnen aikamoista kipua, kun luen viestiketjuja. On niin kipeää olla yksin, kun vaihtoehtoina ovat epätoivoinen etsiminen tai tuskallinen odottaminen. Moni tuntuu lannistuneen ja alistuneen siihen, ettei elämään tule enää koskaan sitä, joka täyttäisi sydämen tyhjyyden.

Mitä ihminen oikeastaan kaipaa, kun kaipaa sitä kaikkein läheisintä? Ihan todella mistä on kysymys? Minusta tuntuu, etten saa vastausta, vaikka kuinka pistän intuitioni toimimaan. Mitä meissä todella tapahtuu, kun kahden ihmisen katseet ja sydämet kohtaavat? Minusta tuntuu siltä, että selitys on paljon isompi kuin osaamme kuvitellakaan.

Mahtaako se todellinen ja oikea rakkaus olla paluu johonkin kauan sitten kadotettuun? Jonkinlainen kotiinpaluu, jossa, jos kaikki on hyvin, ihminen voi ikään kuin asettua läsnäoloon nauttimaan ja hengittämään. ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella” – tunne voi sekin saada selityksensä jostain mystisestä. Ehkä ei ole ihan sama, kenen kanssa olo on kuin kotiin palanneella – aika monta asiaa pitää olla kohdillaan.

Itse uskon niin, että epätoivoinen etsiminen ja pinnistely parisuhderintamalla ovat turhia. Jos etsii tunnustelematta ja sisintä kuuntelematta, ei ehkä saa sitä, mikä tekee itselle täydellisen hyvää. ”Harjoittelukappaleita” tulee kyllä vastaan ja sitä kautta tarpeellisia kokemuksia, mutta usein myös lisähaavoja.

Jos oikein sisintään kuuntelee, voi kuulla pieniä viestejä siitä, mihin kuuluu kulkea. Sydän (tai joku muu) sanoo kyllä, mikä suunta on oikea. Kuuluuko tänään kulkea oikoreittiä kotiin? Poiketa ”sattumalta” kahvilaan, jossa ei ole ennen käynyt? Tai juuri tänään jostain kummallisen pakottavasta syystä tuntuu siltä kuin pitäisi tilata lippu tiettyyn konserttiin, vaikkei artisti olekaan ennestään tuttu?

Voisiko pinnistelyn ja epätoivon sijaan sinkkumarkkinoilla oleva keventää oloaan niin, että sydän voisi olla auki hienovaraisille vihjeille, ilolle ja kuplivalle hyvälle ololle? Tai lähettää mielessään keveitä ja rakastavia viestejä tulevalle rakastetulle, vaikkei häntä vielä tunnekaan? Nostaa kädet pystyyn kohti taivasta, antautua ja luottaa siihen, että kun molemmille aika on oikea, kohtaaminen kyllä tapahtuu ja ehkä silloin, kun vähiten osaa odottaa.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat