Kirjoitukset avainsanalla seksuaalivähemmistöt

Kuva: Peter Hershey, Unsplash

Olin viime viikon lauantaina Ljubljana Prideilla. Katselin ihmisiä ympärilläni ja kyyneleet nousivat silmilleni. Samasta syystä kuin niin lukemattomat kerrat myös Helsinki Prideilla tai muissa sateenkaarevissa tilanteissa. Ja nyt minulla on kokemus, joka kuvastaa hyvin miksi.

Osallistuin nyt Helsinki Pride-viikolla Sateenkaarimessuun Kallion kirkossa, kuten niin monina vuosina aiemminkin. Hetki oli ihana ja hyvä. Kohtasin läheisiä, sain olla turvallisesti oma itseni ja Jumalan sanan äärellä. Kun astuimme kirkon ovista ulos hymyillen, niin meitä vastassa oli henkilö. Henkilö, joka tahtoi kertoa mitä tästä kaikesta ajatteli. Kertoa kuinka iljettäviä homot ovat. Katsoa minua syvälle silmiin sitä aggressiivisesti kertoessaan. Sivuuttaa kanssani olleen naispuolisen papin yritykset kertoa toisenlaista näkökulmaa ja sen sijaan ilmoittaa, että naisen tulisi vaieta seurakunnassa. Turvallinen tilamme loppui niihin kirkon oviin.

Pride-kulkueet ovat aikoinaan saaneet alkunsa Stonewallin mellakoista. Mellakoista, jotka syntyivät, kun sorrettu yhteisö yksinkertaisesti sai tarpeekseen kaikesta kokemastaan syrjinnästä ja väkivallasta. Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus. Jo vuosikymmeniä jatkunut yritys muistuttaa, että me ansaitsisimme samat oikeudet kuin muutkin, että me olemme ihmisiä siinä missä muutkin. Mielenosoitus, joka täytyy järjestää vuosi toisensa jälkeen, sillä vieläkään viesti ei ole tuntunut päässeen täysin perille. Sillä vieläkin joudumme niin usein myös pelkäämään. Pelkäämään väkivaltaa, vihaa ja syrjintää. Pelkäämään, sillä tiedämme kuinka monet meistä joutuvat sitä kokemaan. Pelkäämään tai pahimmillaan tottumaan siihen.

Tänä perjantaina turvallinen tila loppui, kun astuimme kirkon ovista ulos. Tällä kertaa se oli satunnainen henkilö omalla raamatuntulkinnallaan, mutta se voisi olla kuka tahansa ja missä tahansa. Se voi päättyä baarin oviin, kadun kulman taakse, työpaikalle, vanhainkotiin tai kotiin astuessa. Sen takaa voi löytyä uusnatsi, oman seksuaalisuuttaan kyseenalaistava humalainen, esimies tai oma vanhempi. Ja edessä voi olla aggressiivista "mielipiteenilmaisua", haukkumista, uhkailua, sivuuttamista, syrjintää tai monen asteista väkivaltaa.

Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus.

Minä itken Prideilla ja sateenkaarevissa tilanteissa, sillä tiedän, että siellä on monia, jotka voivat viimein hengittää. Itken, sillä tiedän, kuinka niiden hetkien tuoma tila ja toivo voi kantaa monet epätoivon partaalta seuraavaan päivään. Itken, sillä tiedän kuinka käsittämättömältä tuntuu tajuta, ettei olekaan niin vastenmielinen kuin jotkut ympärillä yrittävät antaa ymmärtää ja oivaltaa, ettei olekaan yksin. Minä itken, sillä tiedän, että meillä on se hetki. Hetki, jolloin emme ole yksin, jolloin emme ole friikkejä, jolloin saamme vain olla, elää ja hengittää. Hetki, jolloin voimme tuntea itsemme ihan tavallisiksi, ihmisiksi.

Kun sunnuntaina Helsinki Pride loppuu, sateenkaari-liput lasketaan keskustan lipputangoista, Pride-sälä katoaa kaupoista ja postilaatikot palaavat oransseiksi, niin ei siivota vain juhlia. Jos Priden mielenosoituksen sanoma ei leviä arkeen, niin silloin tuossa hetkessä loppuu jälleen turvallinen tila lukemattomille ihmisille ja sen takaa löytyä jälleen mitä vaan.

Vahvoin queer-terveisin, Mio

 

p.s. Setan Nuoret julkaisivat nyt Priden kunniaksi hyviä vinkkejä satenkaari-ihmisen liittolaiselle. Muun muassa niihin tai Setan materiaaleihin tutustumalla voit löytää keinoja turvallisen tilan luomiseen ja vahvistamiseen myös sateenkaarevien kuvioiden ulkopuolella. Ja lisää perusteluita siitä miksi Pride on tärkeä ja miksi myös kirkolliset tahot siihen osallistuvat, löydät muun muassa viime vuoden blogistani.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva Mio Kivelä

"Miksi pitää olla joku Pride? Miksi sitä pitää nyt niin ylpeillä? Miksei tämä homorummutus jo riitä? Ja miksi ihmeessä kirkkokin menee mukaan tähän kaikkeen?"

Koska aikuinen pysäyttää autonsa Helsingin keskustassa vain solvatakseen sateenkaarinuoria.

Koska ihminen voi saada potkut kaukaa haetuilla perusteilla heti kaapista tulemisen jälkeen.

Koska nuoria pakenee asunnottomaksi Helsinkiin, kun avoimuuden jälkeen kotiolot muuttuvat liian uhkaaviksi.

Koska ihmiset homottelevat ja puhuvat sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöistä loukkaavasti ymmärtämättä ketä kaikkia loukkaavat.

Koska nuori aikuinen hakataan homobaarista poistuessa.

Koska maailma puhuu sateenkaarevista asioista siihen sävyyn, että noin puolet transnuorista miettii olisiko sittenkin helpompaa vain kuolla.

Koska kaikki eivät voi syrjinnän, väkivallan tai hylätyksi tulemisen pelossa kertoa avoimesti ihastuksistaan, suhteestaan tai olla oma itsensä.

Koska esimerkiksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija on huomauttanut Suomen nykyisestä translaista.

Koska kirkko on jo liian monta kertaa ollut osa synkkää sateenkaarihistoriaa.

Koska kirkko on siellä missä ihmisetkin, syrjityn puolella ja maailmaa tasaamassa.

Jotta olisi jokin paikka, jonne paeta, jos oma elinpiiri tukahduttaa.

Jotta voisi katsoa vertaisiaan ja muistaa, ettei ole yksin.

Jotta saisi hetkiä, kun ei tarvitse salata tai esittää.

Jotta oivaltaisi taas, että itse asiassa onkin ihan tavallinen itsekin.

Jotta näkisi, ettei maailma ole vain vihapuhetta tai syrjintää.

Jotta voisi edes sen pienen hetken seistä selkä suorana ja sanoa "Olen ylpeä, että olen minä".

Eli

Koska asiat eivät ole vielä kunnossa ja jotta ne joskus voisivat olla. 

Siksi.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen tänään ollut entisessä yläkoulussani ja yhdessä seurakunnan nuortenillassa puhumassa sukupuolien ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyvistä teemoista. Yläkoululaisille näytin alla olevan Tuure Boeliuksen videon.

Videolla, juuri vuoden homonakin palkittu, Tuure puhuu seuraajilleen ensimmäistä kertaa avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Videon aikana näkyvät tunteet heijastuvat koskettavasti nuoren kasvoilta. Hän puhuu siitä miten ”Homot pitäisi tappaa” ja ”Vitun homo”-tyyliset kommentit hänen kommenttikentissääm ovat vaikuttaneet omasta homoudesta avoimesti puhumiseen. Ymmärrettävästi. Ei kenenkään nuoren, tai kenenkään muunkaan, tulisi joutua säännöllisesti kuulemaan tai lukemaan, että on ällöttävä tai tulisi joutua tapetuksi. Silti julkisessa keskustelussa, etenkin sosiaalisessa mediassa, aivan liian usein unohdamme, ettemme puhu vain mielipiteistä tai kaukaisista asioista vaan yksilöistä. Yksittäisistä ihmisistä ja heidän elämästään. ”Homot pitäisi tappaa” ei ole vain heitto yleiseen mielipidekeskusteluun vaan oikeisiin ihmisiin kohdostuva kommentti.

Tällä kertaa erityisen syvästi minua kosketti Tuuren kommentti ”Jos kaikilla muillakin mun ikäisillä, ja kaikilla muillakin ihmisillä, on oikeus kertoo ihmisille tunteistaan ja olla ihastuneina niin kyllä mullakin sit on. Oli se sit tyttö tai poika” On pysähdyttävää muistaa, että elämme todellisuudessa, jossa kaikki eivät voi nauttia ihastumisen tai rakastumisen riemusta vaan joutuvat työntämään sen piiloon, häpeään ja pelkoon. Pelkoon ja häpeään, jota me muut ympärillä aiheutamme. Muistaessaan omia kokemuksia ihastumisen huumasta ja rakkauden lämmöstä, tuntee väistämättä riipivän tunteen rinnassaan miettiessä niitä, jotka joutuvat kieltämään sen itseltään.

Iloitsen siitä viisaudesta ja lämmöstä, jota kohtaamissani nuorissa asuu. Ja siitä äänestä, jonka Tuure hiljaisille vertaisilleen tarjoaa. Toivon, että se kaikki on luomassa maailmaa, jossa voimme iloita avoimesti omista ja toistemme ihastuksen ja rakkauden tunteista.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Myös Jeesus koki miltä tuntuu olla hyljeksitty ja syrjitty. Kuva: pixabay

Muistan kuinka katsoin muutama vuosi sitten Disneyn Notre Damen kellonsoittajan uudestaan. Yksi lapsuuteni suosikkielokuvista puhutteli vähemmistöjen oikeuksien puolesta toimivaa minääni aivan uudella tavalla. Erityisesti kohtaus, jossa Esmeralda pakenee kirkkoon ja puhuttelee laulussaan Jumalaa jätti minuun syvän jäljen. Lauseet "Still, I see your face and wonder, Were You once an outcast, too?" ja "I thought we all were, The children of God" jäivät pysyvästi kaikumaan sisälleni. Pop tulkinnan laulusta voit kuunnellla kokonaan muun muassa täältä.

Viime viikolla piispat antoivat selonteon kirkon avioliittokäsityksestä ja tänään eduskunta keskusteli kansalaisaloitteesta, joka pyrkii kumoamaan sukupuolineutraalin avioliittolain ennen sen voimaan tulemista. Monen parin ja perheen elämä on jälleen tapetilla.

Käytännössä ei voida vielä tietää mitä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tulee asian suhteen tulevaisuudessa tapahtumaan. Piispat totesivat, että kirkon avioliittokäsityksen voi muuttaa vain kirkolliskokous. Heiltä itseltään oli tilattu selonteko nykyisestä opetuksesta suhteessa tulevaan avioliittolakiin. Valtion puolella, tämän tulevan avioliittolain kumoamiseen pyrkivä, kansalaisaloite etenee nyt lakivaliokunnan käsittelyyn. Mikään ei ole siis vielä varmaa. Epävarmuus säilyy. Samoin kiivaat keskustelut ja syvät tunteet. 

En voi olla miettimättä läheisiäni, jotka ovat suhteessa samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa tai elävät sateenkaariperheessä. Ihmisiä, joiden arkea ja elämää riepotellaan julkisuudessa ja hallinnoissa tiukoin sanan kääntein ja toistuvin kinasteluin. Elämää ja ihmisiä, jotka ovat jo olemassa, mutta joiden oikeudesta olemassa oloon ja tasa-arvoiseen kohteluun yhä keskustellaan. Parisuhteita ja perheitä, jotka eivät joudu taistelemaan vain parisuhteen ja perhe-elämän normaaleja haasteita vastaan vaan myös pääsystä samalle viivalle muiden pariskuntien ja perheiden kanssa. Tulevaisuus on epävarma. Se on pelottavaa.

Pidän mielessäni Esmeraldan. Kirkko ei tällaisina aikoina tunnu kaikille aina kaikkein turvallisimmalta tai kutsuvimmalta paikalta, mutta jos uskaltaa astua sinne sisään, voi nähdä saman kuin Esmeralda näki paetessaan maailman julmuutta kirkkoon. Voi nähdä ristillä roikkuvan Jeesuksen. Emme usko kaikkivoipaisuudessaan vain vahvaan ja voimalliseen Jumalaan, vaan Jumalaan, joka tuli myös ihmiseksi, koki kipua ja surua sekä tuli muiden hylkäämäksi ja tuomitsemaksi. Uskomme Jumalaan, joka tietää miltä tuntuu olla muiden kaltoinkohtelema, yksin ja hylätty. Silloinkin kun kirkkoon tuntuu vaikealta katsoa tai turvautua, voi kuitenkin aina katsoa ja turvautua Häneen. 

Kiirastorstain terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat