Kirjoitukset avainsanalla riiteleminen

Tilanne on useille meistä elävästä elämästä tuttu: puolisot jumittuvat yhä uudestaan saman riitaryppään äärelle. Toisen tietty tapa toimia herättää ärtymystä, joka purkautuu ilmoille kiukkuisina sanoina. Tarpeettoman terävinä. Omaa näkökantaa raivoisasti puoltavina. Toista mitätöivinä. Vuosien saatossa riidan osapuolille kehittyy tutut vuorosanat, joita pahaa mieltä aiheuttavissa tilanteissa toistellaan. Tilanne tarjoaa miniesimerkin pattitilanteesta, joita useimmissa ihmisten välisissä yhteenliittymissä syntyy. Toisin asioita katseleva ajetaan henkiseen nurkkaan, joka pahimmillaan radikalisoi konfliktin molemmat osapuolet. Kumpikin hakee entistä painavampia perusteita ajattelunsa tueksi, joka estää asian näkemisen toisen silmin. Kyky kanssakulkijan kunnioittamiseen hautautuu oikeassa olemisen alle. Monesti itse riitelytapa osoittautuu varsinaista riidanaihetta isommaksi ongelmaksi. Miksi? Keskustelulla on tapana päättyä samoin kuin sen aloittaa. Toisen syyttäminen ja kimppuun hyökkääminen tyrehdyttävät keskustelun alkuunsa. Loukkaantumisen, harmistumisen ja vihan tunteet pystyttävät kohtaamista yrittävien välille suojamuurin. Omien voimakkaiden tunteiden läpi on lopulta vaikea nähdä molempia hyödyttäviä ratkaisuja. Haluttua päämäärää voidaan tavoitella ensinnäkin väittelemällä ja omaa näkökulmaa raivoisasti puolustamalla. Tämä harvoin edistää lähentymistä. Toinen vaihtoehto on edetä asiassa keskustellen, jolloin molemmat osapuolet pyrkivät liittämään toisen todellisuuden omaan näkökulmaansa. Tunteiden tunnistaminen ja niiden sanallinen ilmaiseminen avaavat tien hedelmällisimpään kohtaamiseen. Tunteet huomioivassa vuoropuhelussa molemmat tähtäävät yhteisen ymmärryksen luomiseen ja uusien oivallusten tekemiseen. Aina tilanteeseen ei tarvitse löytää ratkaisua. Ajatustenvaihto ristiriitaa synnyttävästä asiasta sekä siihen liittyvistä voimakkaista tunteista riittää. Tärkeää olisi saada kuvailla rauhassa tunteet, tarpeet ja toiveet: mitä voin muuttaa ja mistä en voi luopua. Tavoitteeksi riittää yhteinen päätös, jonka kanssa molemmat voivat elää. Ristiriidat kuuluvat inhimilliseen elämään ja kehitykseen, ja tarjoavat läpi elettyinä merkittävän kasvun mahdollisuuden. Tämä vaatii aikaa ja avoimuutta, annoksen sovinnollisuutta ja empatiaa sekä sinnikkyyttä. Yhtäkkiä oivallan: avioliitto ei ole yksilölliselle kasvulle yhtään hullumpi kasvu- ja testiympäristö.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Onko teillä koskaan herkkä hetki muuttunut sekunnissa taistelutantereeksi? Mukavaa juttelua, viriäviä odotuksia, yhteen hakeutuvia ajatuksia ja Pam! Joku sanoi jotain, teki jotain, katsoi jotenkin ja ilma sakenee kiukusta ja pettymyksestä hetkessä.

Jälkeenpäin on lähes mahdotonta jäljittää, kuka aloitti riidan ja miten. Hiljaa mielessä kytee ajatus: olemmeko hulluja, kun yhdessäolo näin lähtee lapasesta?

On pelottavaa joutua tunteiden vietäväksi tavalla, jolla järjen ääni vaimenee taustahuminaksi. Tämä on juuri parisuhteen suurin dilemma: kuinka sietää tunnesuhdetta toiseen arvaamattoman erilliseen ihmiseen? Kun omiakin impulsseja on mahdotonta hallita, ei toisen ennakointi ole mitenkään mahdollista. Ja kuitenkin, tämän rakkauden varassa on koko elämä.

Olen joskus verrannut rakkautta virtakaapeliin, joka on täynnä erilaisia johtoja. Se on nippu tunteita, jotka kuljettavat viestejä sinusta minuun ja takaisin. En voi valita vain niitä kivoja oloja. Jos yritän pitää ikävät tunteet syrjässä, kaapeli ei enää pysty kuljettamaan minkäänlaista virtaa ja muuttuu elottomaksi piuhakasaksi.

Alussa kuvaamani skenaario on itselleni melko tuttu. Mitä enemmän ilmassa on odotusta ja kaipausta, sitä herkemmin luen toisen nano viestejä. Huomaamattani rekisteröin merkkejä ja valmistaudun torjuntaan. Pienikin vilkaisu kännykkään voi koodautua mielessäni mielenkiinnon puutteeksi. Putoan ennen kuin huomaankaan, ääneni kiristyy, jonka taas toinen pistää merkille ja niin karuselli lähtee vauhtiin.

Toisen lähelle päästäminen nostattaa aina tunteita. Jos pitää toisen käsivarren mitan päässä, saattaa toisen kanssa selvitä kuivin jaloin. Silloin ei myöskään intohimo ei häiritse mielenrauhaa. Läheisyys altistaa haavoittumiselle, mutta se myös mahdollistaa syvimmän mahdollisen kosketetuksi tulemisen. Riski on kuitenkin joskus liian suuri. Lemmenpesän jatkuva muuttuminen sotatantereeksi jättää jälkensä kehen vain. Tunteet pitävät parisuhdetta kasassa, mutta ne voivat myös hajottaa sitä.

Eipä ole tähänkään muuta oikotietä kuin pikku prinssimäinen hitaan kesyttämisen taktiikka. Hidasta, hidasta, hidasta. Meillä käydään käsittämättömän pitkiä keskusteluja näiden tilanteiden jälkeen. Sentti sentiltä, bitti bitiltä kartoitamme omaa ja toisen mieltä. Miltä minusta tuntui, mitä oletin, mihin varauduin, kun sinä… Ja kuinka tuskallista on malttaa kuunnella toisen askeleita lähemmäs sieltä jostain.

Vähä vähältä lisääntyvä ymmärrys palkitsee vaivannäön ja lisää rakkautta taas pisaran verran.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tällä viikolla blogeissamme käsitellään riitelyä. Heti maanantaina syntyi facebookissa pohdintaa myös siitä miten riiteleminen määritellään. Voit osallistua pohdintoihin tai jakaa ajatuksiasi riitelemisestä blogien kommenteissa, facebookissa tai merkitsemällä #riitely

Lehdistä, kirjoista ja netistä löytyy neuvoja ja ohjeita siihen kuinka olisi hyvä riidellä. Täytyy muistaa varoa tiettyjä sanoja ja toimia tietyin tavoin. Joku puoli minusta kuitenkin miettii, että onkohan meillä kaikilla oma tapamme riidellä. Rakas, tuttu ja kenties jollain tavoin hyväksikin havaittu. Sellaisesta on vaikea luopua, jos edes haluaa.

Minä en pidä riitelystä. Ainakaan sellaisesta missä huudetaan, puhutaan rumasti tai heitellään tavaroita. Tunteet voivat toki kiehua yli minullakin, mutta silloin haluan ottaa väliajan. Tahdon mennä syrjään ja antaa savun nousta korvista aivan omassa rauhassa. Rauhoitun ja etsin ne oikeat asiat tunnemyrskyn alta. Sitten voin palata areenalle, istua alas ja keskustella rauhassa ja rakentavasti siitä mitä äsken tapahtui, mitä tunteita se herätti ja miksi sekä kuinka siitä jatketaan. En näe järkeä tai tarvetta antaa tunteiden vyörylle valtaa niin, että tulisi sanottua tai tehtyä jotain, mitä ei oikeasti tarkoita. Oikeat asiat jäävät niiden taakse ja katumus kulkee mukana pitkään.

Täytyy suostua siihen, että mahdollisesti joutuu ainakin osittain luopumaan siitä omasta rakkaasta tavasta riidellä.

Eräs entisistä tyttöystävistäni kuitenkin vihasi tapaani riidellä. Hän ei kyennyt enää keskustelemaan aikalisäni jälkeen. Hän meni lukkoon, kun tunteita ei päässyt purkamaan räjähdellen, eikä hän näin ollen enää pystynyt antamaan omaa näkökulmaansa rakentavastikaan. Hän tarvitsi huutoa ja tunteiden paloa. Eikä hän ole yksin. Moni tuttuni jakaa hänen kokemuksensa. Ärsytyksen kumppanista, joka ei suostu tappelemaan, tai tarpeen päästä vain huutamaan sekä kiukuttelemaan. Muuten asioita ei saa käsiteltyä tai ne tuntuvat pitkittyvän pidemmiksi kuin tarpeen.

En tiedä mikä erilaiset tarpeemme ja tapamme rakentaa. Onko kyse temperamenteista, totutuista tavoista vai monen asian summasta? Voi myös olla, että riidat vastaavat erilaisiin tarpeisiimme. Toiselle se antaa huomiota, yhdelle puhdistaa ilmaa, joku purkaa tunteitaan ja seuraava ratkaisee ongelmia.  Voi olla, että löydämme niiden pohjalta itsellemme mitä loistavimman tavan riidellä. Asiat hoituvat niin kuin tahdomme, keinot ovat luontevia ja lopputulos toivottu, mutta sitten se toinen siinä vierellä tahtookin jotain aivan muuta. Yksin huutaminen ei toimi, kun toinen vain kävelee pois, eikä asioista ole helppoa keskustelle rauhassa jos toinen tahtoisi paiskoa esineitä. Ja kuinka kiivaasti se kiukku kasvaakaan, kun toinen vielä kaiken lisäksi pilaa sen  oman täydellisen riidan alun.

Parisuhteessa pitäisi siis löytää jokin yhteinen tapa riidellä. Vaikka kuinka koen, että oma tapani on rakentava ja miellyttävä, niin näin myös omin silmin myös sen kuinka pahasti se voi pistää toisen lukkon. Hänelle se ei ollut millään tasolla miellyttävä eikä siis lopulta rakentavakaan. Tällaisissa tilanteissa täytyy yrittää löytää jotain yhteistä, uutta tai kompromisseja. Miettiä ja jakaa ajatuksiaan siitä miksi riitelee niin kuin riitelee ja miten sitä voisi olla valmis muuttamaan. Täytyy suostua siihen, että mahdollisesti joutuu ainakin osittain luopumaan siitä omasta rakkaasta tavasta riidellä. Ja jos se kaikki luopuminen ja yhteisen linjan etsiminen tuntuu liialta voi nopeasti huomata pääsevänsäkin harjoittelemaan ihan käytännössä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pieni huolenpoikanen hiipii mieleen, kun ajattelen suhdetta, missä ei koskaan riidellä. Näitäkin tarinoita kyllä silloin tällöin kuulee.

Ihmisten tarpeet ovat erilaisia, parisuhteissakin. Yhdelle riittää se, että olla möllötetään ja eletään arkea sen enempää puhumatta. Toiselle yhteyden luominen monella tasolla on tärkeää. Kun tarpeet kohtaavat, on osapuolilla pääsääntöisesti varmaan aika hyvä olla. Pientä vääntöä saattaa tietysti tulla siinä kohtaa, kun toisen tarpeet muuttuvat ja ihminen kasvaa ja kehittyy eri suuntaan kuin toinen.

Suhteessa jossa ei olla avoimia muutenkaan, ei voi syntyä riitoja. Konfliktien pelko ohjaa joskus parisuhteen osapuolten toimintaa. Vaikeiden asioiden väistely ja välttely ovat saattaneet kehittyä niin taidokkaaksi näytelmäksi, ettei riitoja todellakaan pääse syntymään. Itse epäilen, ettei riitelemättömien suhteessa pääse syntymään oikein paljon muutakaan.

Jos parisuhteessa eletään avoimina ja ilman naamioita, syntyy varmasti myös riitaa. Tunteet kuohuvat ja asioista voidaan puhua joskus isoonkin ääneen. Joskus omia tarpeita joutuu tuomaan julki ”isoilla kirjaimilla” kuten äitini tapaa sanoa :) .

Itseäni kiinnostaa riitelyn äärellä juuri se, että ei riidellä ja mitä siihen liittyy, mutta se vasta kiinnostaakin, myös henkilökohtaisesti, miten riidellään.

Olen nimennyt ego-tappeluksi riitelemisen tavan, jossa kilpaillaan palkintosijoista. Kun ylpeys, voitontahto ja niskan päälle asettuminen ohjaavat riitelyä, ollaan minun käsitykseni mukaan riitelyssä aika ikävässä lähtökohdassa. Suurin osa riitelystä taitaa olla tätä tyyppiä. Kovin pitkälle ei riitelyssä päästä, jos puhe on tätä mallia: ”Sä se jaksat jankuttaa näistä asioista jatkuvasti”, johon toinen vastaa: ”No etpä sinäkään mikään pulmunen ole”. Ja homma jatkuu: ”Mitä sä tollakin taas tarkotit, eiks tästä puhuttu jo viime viikolla?” ja toinen: ”Toi on just niin sun tyyppistä, kaivelet vanhoja ja syyttelet mua”.

Valtataistelulla ei pitäisi olla sijaa parisuhteessa. Turhautumisen aste nousee jo pelkän esimerkin kirjoittamisesta. Näihin riitoihin mennään ego eikä rakkaus edellä. Ego pelkää, on ylpeä, kerskuu,  pöyhkeilee ja käyttäytyy sopimattomasti. Egon hiljentäminen on rakkaudellisen asenteen omaksumista ja vastuun ottamista.

Miten rakkaus riitatilanteessa voisi toimia?

Vaikka toinen valitsee aloittaa riidan hyökkäämällä, ei vastauksen tarvitse olla hyökkäävä. ”Okei, ymmärrän, että sulla keittää nyt yli. Oo kiltti äläkä hyökkää, voisitko kertoa, mistä ihan oikeasti on kysymys?” ”Kiitos kun sanoit asiasta, en oo itse tajunnut, että käyttäydyin tuossa tilanteessa ikävästi, voidaanko jutella tästä enemmän?”. ”Yritettäiskö olla tässä tilanteessa kumppaneita eikä toisiamme vastaan?”.

Rakentavan riitelemisen opetteleminen on minusta erittäin kiehtovaa ja todella haastavaa. Kun oma kiukku meinaa nousta ja nouseekin ja se on tietysti täysin sallittua, miten toimia kuitenkin rakkaudellisesti? Rakkaus tässä tarkoittaa rakkautta itseä kohtaan, tietynlaista nöyryyttä, toisen kunnioittamista, myötätuntoa ja yhteisen hyvän ymmärtämistä riitelynkin keskellä. Minusta vastuullinen ja rakkaudellinen riitely on avoimuutta, haavoittuvuuteen ja henkiseen alastomuuteen asettumista, yhteyden luomista ja parhaimmillaan kumppanuutta vahvistava asia. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat