Kirjoitukset avainsanalla rajojen asettaminen

Kuva: Hannu Varkki

Hellin vuosia mielestäni hienoa ajatusta siitä, että ero ei ole välttämätön, jos vaan ihmiset suostuisivat kasvamaan suhteessa. Siis ilman eroa. Halusin kovasti onnistua siinä. Olla niitä, jotka pysyvät yhdessä ja kasvavat suhteessa. Oli iso asia myöntää, että tästä ei nyt tullutkaan kasvusuhdetta. Piti valita jähmetynkö tähän vai kasvanko yksin.

Äiti sanoi joskus minulle, että olin lapsena aivan liian kiltti. Se oli varmaan ihan totta siihen teini-ikään asti. Kun yrittää olla oikein kiltti kadottaa rajansa ja hukkaa itsensä. Ei enää tiedä, mitä ajattelee, tuntee tai tarvitsee. Nyt mietin, kuinka paljon hän silloin peilasikaan itseään. Ja miten paljon otinkaan hänestä mallia.

Luulen, että viha on ollut meille molemmilla todella vaikea tunne. Olen aina ollut huono puolustamaan itseäni ja sehän juuri on vihan tehtävä. Suojella, puolustaa, osoittaa rajat. Sen sijaan olen odottanut jonkun muun puolustavan minua. Mikä epärealistinen, lapsellinen toive. Ehkä myös tuhoisa. Sillä samalla annan toisille myös vallan määritellä rajani.

Aikuisuuteen kuuluu vastuu, mikä tarkoittaa myös vastuuta omasta itsestään. Aika usein se tarkoittaa myös itsensä puolustamista. Vaikka sitten ikävän ilmapiirin kustannuksella. Parhaiten se toimii, jos sen tekee ennemmin kuin myöhemmin. Nimittäin osoittaa rajan. Tehokkainta se on sanattomana viestinä.

Minä olen useimmiten osoittanut rajani myöhemmin. Vihani on purkautunut hallitsemattomana ryöppynä ja lukuisina syytöksinä, kun rajani on vaan ylitetty liian monta kertaa. Ei ihme, että olen pelännyt vihaani. Tuota hallitsematonta möykkyä sisälläni.  

Näillä spekseillä ei siis ole ihme, että minulle menee parisuhteessa sekaisin omat ja toisen tarpeet. Kun ei tunnista omia rajojaan, on vaikea tunnistaa toisenkaan ääriviivoja. Olenkin ihan aidosti kiitollinen ex-miehelleni siitä, että hän auttoi minua löytämään omat rajani. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta puolestani, joten minun oli tehtävä se itse. 

On tietenkin surullista, että emme pystyneet löytämään yhteyttä erillisinä, kasvamaan yhdessä. Mutta silloin on parempi erota. Hyväksyä ja tunnistaa se haava välillämme, perheessämme ja sisällämme. Ottaa vastaan kipu, mutta myös sen lahja. Sillä jos kaikella on hintansa, niin kaikella on myös lahjansa. Elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että.  

Eroon tarvitaan vihaa. Ero pakottaa irrottautumaan ja tunnistamaan rajat, omat ja toisen. Täyttäessään omaa tehtäväänsä viha on rakentavaa ja voimauttavaa. Hän saa olla hän ja minä saan olla minä. Viha toimiikin vapauttajana. Tämä onkin haava, joka parantaa.  

Näinä aurinkoisina, lupausta täynnä olevina päivinä tunnen keveyttä, joka on ollut kadoksissa vuosia. Välillä ihan hätkähdän, sillä en ole tottunut tähän. Päiviin, jotka soljuu vapaina ja iloisina. Ääriviivoihini, jotka tuovat turvaa.

Toivovaisin terkuin, Annele 


 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Oleg Laptev, Unsplash

Joskus puhutaan kuinka entisten suhteiden kivut tai sotkut saattavat ikään kuin tuoda entiset kumppanit mukaan suhteeseen. En kuitenkaan usko ongelman rajoittuvan vain entisiin kumppaneihin. Suhteeseen saattaa ilmestyä myös perhe, ystävät, työtoverit, ihastukset tai vaikka koko yhteiskunta. Enkä usko sen liittyvän vain kipuihin tai sotkuihinkaan. Kyse voi myös olla mielipiteistä, odotuksista, ohjeista, säännöistä tai arvoista.

Yksi toivoo suhteeltamme yhtä ja toinen toista. Kolmas kertoo kuinka sen pitäisi näyttää joltain ja neljännen mielestä joltain aivan muulta. Joku tahtoo antaa ystävällisen neuvon kuinka asiat täytyy hoitaa ja toiset ovat aina muistaneet opettaa millainen on se ainoa oikea tie. Meidän kaikkien suhteille kohdistuu erilaisia paineita, odotuksia, neuvoja ja oletuksia. Ne kohdistetaan suoraan meille tai yleisesti kaikille. Ne saatetaan sanoa suoraan tai välillisesti. Ne on voitu osoittaa jo kauan ennen suhteiden alkua tai vasta sen aikana. Ne kaikki voivat kuitenkin olla omiaan vaikuttamaan suhteisiimme. Vaikuttamaan siihen, miten itse sen koemme ja kuinka itse siinä toimimme.

Tuskin monikaan tahtoo pahaa kertoessaan vain tietyntyylistä tarinaa siitä millaisia suhteiden tulisi olla. Kertoessaan kuinka ne muodostuvat, miltä niissä tuntuu, kuinka niissä toimitaan, miten niihin tulee suhtautua ja kuinka tuon kaiken tulee tapahtua juuri tietyillä tavalla. Kuitenkin joskus nuo ihmiset tulevat tuolla kaikella niin syvälle ihon alle, ettemme enää pääse heidän sanoistaan eroon. Unohdamme suhdetta muodostaessa miettiä mitä itse koemme, tunnemme ja ajattelemme. Mitä toivomme ja kuinka kaikkeen suhtaudumme. Sen sijaan kuulemme meille omaa narratiiviaan kertoneiden ihmisten äänet. He ilmestyvät suhteemme arkisiin, helliin ja kiperiin hetkiin. He puhuvat äänellämme, toimivat kauttamme tai huutavat sisällämme. He luovat rajoja, ohjaavat sekä muovaat meitä ja suhdettamme. He ilmestyvät osaksi suhdettamme. Ja näin siinä ei ole vain me, jotka suhteeseen ryhdyimme vaan myös kaikki he, jotka sitä välillisesti ohjaavat.

Antaessamme vallan sisällä huutavien läheistemme, ympäristön tai yhteiskunnan äänelle, päästämme heidät myös helposti suhteeseemme sisään. Osaksi aamupalapöytäämme, suukkojamme sekä riitojamme. Ja mitä enemmän kuuntelemme vain heitä itsemme sijaan, niin sitä suuremman tilan he vievät. Ja mitä useammassa asiassa ja mitä useammalle äänelle tilaa annamme niin sitä pienemmäksi käy oma tilamme. Joskus voi lopulta kotimme kaikki nurkat olla jo niin muiden kertomien ohjeiden, odotusten sekä vaatimusten täyttämiä, ettei suhteen oikeille osapuolille ole siellä enää sijaa. Voimme huomata pitävämme yllä kaunista tarinaa, joka ei enää ole kuitenkaan meidän omamme vaan niiden kaikkien äänien, joille annoimme vallan.

On vaikeaa toimia toisin kuin on neuvottu, käsketty tai odotettu. Antaa äänien pauhata ja oppia hiljentämään ne. Kuitenkin uskon, että sitä vaikeutta tärkeämpää on aidosti pysähtyä kuulemaan mitä itse siitä kaikesta ajattelet. Rakentaa niiden suhdetta, jotka suhteeseen ovat ryhtyneet. Jottei päätyisi ajamaan suhteen aitoja osapuolia lopulta nurkkaan, luomaan vain muiden sanoittamaa kaunista harhakuvaa tai jotta ääntenkin mukaan toimiessa voisi tietää sen tulevan myös omasta itsestään.

Rakentavin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Unsplash, Kristina Flour

Olet kaupungilla kumppanisi kanssa, yhtäkkiä joku sanoo tai toimii asiattomasti sinua tai kumppaniasi kohtaan. Kuinka toimit? Entä miten kumppanisi? Tiedätkö mitä hän sinulta silloin toivoisi ja mitä ei? Oletteko koskaan puhuneet asiasta?

Kohdatessamme vääryyttä reagoimme siihen monin eri tavoin. Joku tahtoo puuttua asiaan itse, joku toivoo jonkun muun tekevän jotain ja joku tahtoo antaa asian vain olla. Ja ennen kaikkea me kaikki olemme varmasti vähän kaikkea tuota, tilanteesta riippuen. Esimerkiksi itse tahdon pääasiassa puuttua kohtaamiini vääryyksiin itse, sillä silloin koen tilanteen olevan paremmin omassa hallinnassani ja voin jopa kokea voimautuneeni. Toisaalta joskus niitä samoja asioita on joutunut sanomaan niin monet kerrat, ettei enää jaksaisi. Toivoisi vain, että joku muu puuttuisi asiaan. Ja joskus asia tuntuu sen verran pieneltä tai voimat niin vähäisiltä, että on helpompaa antaa asian olla. Ei tahdo edes muiden puuttumisella antaa tilanteelle enää yhtään enempää aikaa. Se kaikki on okei, mutta ongelmana onkin kuinka viestittää tunteeni muille. Näihin haasteisiin olen viime aikoina erityisesti parisuhteissani tarttunut ja vastaukseksi syntyi kysymys "Saanko?".

Totesimme aikoinaan erään kumppanini kanssa, että kummatkin halusivat toisinaan puuttua asioihin itse, joskus kaipasi jonkun muun puuttumista, toisinaan oli ihan sama ja välillä tahtoi antaa vain olla. Niinpä sovimme, että jos esimerkiksi minua kohdeltaisiin asiattomasti voisi kumppanini kysyä minulta rauhallisesti "Saanko?". Tällöin voisin halutessani sivuuttaa kysymyksen ja puuttua tilanteeseen itse, voisin antaa luvan, jolloin kumppanini voisi puuttua tilanteeseen tai esimerkiksi kieltää kumppaniani puuttumasta. Näin pystyisin ilmaisemaan omia toiveitani ilman, että joutuisin niitä itse tilanteessa monin sanoin selittämään. Pelkkä "joo" ja "ei" riittävät.

Pelkkä kysymyksen ilmaiseminenkin voi joissain tilanteessa saada asiattomasti toimineen henkilönkin havahtumaan tilanteeseen. Toki se vaatii jo varsin hyvää tilannetajua ja itsereflektiota, jota ei ikävä kyllä varmasti monessakaan sellaisessa tilanteessa ainakaan aina ole. Toisaalta kysymyksen voi samaan aikaan väittää olevan mitä tahansa muutakin, jos tilanteeseen ei tahdota puuttua ja kysymys herättäisi huomiota. Sen voi siis halutessaan naamioida huomaamattomiin ja toisaalta se voi jo itsessään toimia jonkinlaisena tilanteen katkaisijana.

Kysymyksessä on hyvä puoli myös se, että se hillitsee myös kovaa suojeluvaistoa. Esimerkiksi omalla kohdallani kova suojeluvaisto on sellainen, jota olen joutunut työstämän. Se on oikeastaan yksi niistä hyvin harvoista asioista, jolla minut voi saada oikeasti suuttumaan. Niinpä kysymyksen käyttäminen tulee myös siitä näkökulmasta kohdallani tarpeeseen. En pääse suin päin puuttumaan tilanteeseen vaan muistan varmistaa toiveet ensin häneltä, jota tilanne aidosti koskee. En päädy hyppimään hänen varpailleen enkä toimimaan hänelle epämieluisalla tavalla. Samalla joudun rauhoittamaan itsenäni niin, että ensimmäinen sana suustani tulee sellaisella lempeydellä, jolla tahdon kysymyksen kumppanilleni esittää. Sen jälkeen on toivottavasti myös mahdollinen tilanteeseen puuttuminen astetta rauhallisempaa.

"Saanko?"-kysymys mahdollistaa siis uhriksi tulleen kuulemista itse tilanteessa. Samaan aikaan se kuitenkin vaatii edelleen sitä, että toinen tilanteessa ollut huomaa tilanteen vääryyden. Tätä varten tarvitaan keskustelua. On varmasti lukematon määrä tilanteita, jotka osaamme kaikki ulkopuolisenakin lukea asiattomiksi, mutta samalla on myös valtaisa joukko niitä, joita emme välttämättä kykene näkemään. Me kärsimme erilaisista asioista. Meidän haavamme, sortomme ja kaltoinkohtelumme voivat löytyä hyvinkin erilaisista kysymyksistä. Se voi tehdä meidät sokeaksi jopa kaikkein rakkaimmpamme kokemalle vääryydelle. Siksi on hyvä voida jutella asioista. Etukäteen ja jälkikäteen. Kertoa ja kysyä jo valmiiksi mitkä tilanteet erityisesti satuttavat tai mitä liiankin usein kohtaa. Varmistaa, että niistä voi kertoa myös jälkikäteen, jos toinen ei ole niitä siinä kohtaa vielä huomannut. Luoda keskustelua ja oppia, jotta tietää milloin kääntyä toisen puoleen ja kysyä "Saanko?".

Tukevin terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Annele Rantavuori

Ero konkretisoituu muutossa. Huonekalut ja esineet jaetaan sulle, mulle, roskiin periaatteella. Ikeasta käydään hankkimassa ne, mitä tarvitaan kaksin kappalein. Jos rajat ovatkin piirtyneet mieleen jo kuukausien ajan mykkinä iltoina, kiukkusina viesteinä sekä ohi, ylitse ja läpimenevinä katseina, niin kaksi kotia tekee ne näkyväksi. Sinun koti ja minun koti. Äitin koti ja isän koti. Minun reviiri ja sinun reviiri. Äidin säännöt ja isän säännöt.

Sydäntä viiltää lapseni vastaus kysyjälle: -Kumpaa kotia sä tarkoitat? Meillä on kaksi kotia. Niin, meillä, meidän perheellä on kaksi kotia. Paitsi, että siinä toisessa kodissa olen vieras. Vaikka siellä on minun virkkaamani matto lattialla, minun ostamani astiat kaapissa ja minun valitsema maali seinässä. Se ei ole enää minun kotini. Se on raja välillemme, hänen ja minun, jotka kerran olimme yhtä.

Minun rajani ovat huokoiset ja hahmottomat. En useinkaan ole tiennyt, missä minä lopun ja missä toinen alkaa. Yhteisöllinen perhe kasvatti minut tunnistamaan toisten tunteita ja kantamaan vastuuta. Minäksi on ollut vaikea kasvaa, kun ympärillä on aina ollut paljon meitä, paljon tarpeita. Omien rajojen löytyminen kestikin minulla vuosia. Sitä ennen minun piti löytää vihani ja huutaa se ulos. Yhä edelleenkin ein sanominen herättää epämukavan tunteen.

Parisuhde on kuitenkin ihan eri juttu, kuin muut suhteet. Läheinen suhde haastaa minut kokonaan. Miten jännästi elämä meitä heittää suhteeseen juuri sen maailman ihanimman ihmisen kanssa, josta paljastuukin se tosi hankala tyyppi, joka herättää syvälle haudatun, työstämättömän asian. Luulen, että joissakin asioissa voi kasvua tapahtua vain parisuhteen kautta. Ratkaisematon haaste täytyy elää läpi ja ratkaista suhteessa toiseen. Minun elämässäni se tuotti eron.

Minulle tuttua on ajautua ristiriitaisten odotusten keskelle. Ylivastuullisena koen usein, että vastuu tilanteesta on yksin minulla. Ratkaisun avaimet ovat kuitenkin toisen taskussa, koska olen ylittänyt oman tonttini. Helposti näen vain sen oman "oikean" tapani ja yritän vääntyä mutkalle pakottaen toisen sen oman näkymykseni taakse. Ahdistun, kun en onnistu ja kohtaan rajan. Olen nurkassa, josta en pääse pois. 

Rajojen vuotaessa täytyy minuutta suojella hinnalla millä hyvänsä. Kun tuhoisat puolustumekanismit aktivoituvat, niin itseä puolustetaan vaikka projisoimalla, kieltämällä tai taantumalla lapseksi. Armoton taistelu omasta arvosta vai pitäisikö sanoa arvottomuudesta tuottaa vain haavoittuneita. Alan ymmärtää, mitä eroseminaarin kehittäjä Bruce Fisher tarkoittaa parantavalla erillisyydellä ja mitä sillä tavoitellaan. Rajojen tunnistaminen ja vastuun kantaminen omasta elämästä helpottuu huomattavasti, kun on oma selkeä tila. Kun minuus on turvassa, voi toista lähestyä avoimesti, ilman suojaa. 

Ystävän pyynnöstä lähdin eilen pitkästä aikaa kello kympin messuun ensimmäisen adventin kunniaksi. Pastori kysyi saarnassaan, mitä odotan innostuneesti. Melkein pelästyin, kun tajusin, etten odota mitään. Ehkä olen niin turta menneen vuoden myllerryksistä, etten jaksa innostua mistään. Tai ehkä nyt on vaan aika pysähtyä ja kuunnella. Kestää tämä välitila ja antaa palasten asettua paikoilleen. Joulu ja sen monet juhlapyhät lähinnä pelottavat. Arki on parasta ja pitää pinnalla. Tavallinen päivä ja iltatee. Kävelylenkki ystävän kanssa pikkupakkasessa. Tähti ikkunassa ja kynttilä pöydällä. Oma tila ja rauha katsella elämää lempeästi.

Toivovaisin terveisin, Annele

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hei,

Joulu ja kahden viikon joululoma odottaa - painajaismaista! Miten sitä jaksaa lasten vuoksi esittää pirteää. Haluaako lasten isä tavata heitä? Neuvotellaanko asiasta vai jyrätäänkö minut?

Tavallinen arki ja työpäivät ovat ihanan turvallisia!

Annele Rantavuori
Liittynyt4.11.2018

Hei, Kyllä, kaksi viikkoa on tosi pitkä aika. Jouluun tiivistyy muutenkin niin paljon kaikenlaista. Toivottavasti löydät myös itsellesi aikaa ja tilaa, että saat levätä ja olla just niinkuin sillä hetkellä tuntuu. Voimia <3 Joskus näinkin päin, että arkea odetellessa... 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat