Kirjoitukset avainsanalla pysähtyminen

Mielikuva joulusta on usein se, että Herttasen perhe kokoontuu yhteen ja viettää joka vuosi joulujen joulua; syö hyvin, laulaa yhteislauluja ja hymyssä suin iloitsee joulun tunnelmasta.

Ja paluu todellisuuteen…onneksi monilla on ihana perhejoulu. Yllättävän monella ei kuitenkaan ole. Joulu voi olla pelottavan yksinäinen ja paineinen juhla ja se voi herättää monenlaisia tunteita. Moni huokaa joulun jälkeen, kun arki taas alkaa.

Kun omassa elämässä on kaikki hyvin, on ehkä vaikea ajatella oman kuplan ulkopuolista maailmaa. On tilanteita, joihin ei voi heti vaikuttaa, mutta aina voi yrittää auttaa lähellä olevia ja helpottaa vaikka ihan pienelläkin eleellä.

En tiedä, mitä itse ajattelin ja tunsin silloin, kun olin vielä naimisissa ja vietimme perusperheen perusjoulua. Nyt kun omassa elämässä kaikki on toisin, tulee ajateltua paljon kaikenlaista:

Miltä tuntuu joulu masentuneesta, hiljattain eronneesta isästä tai äidistä jonka lapset ovat eksän luona ja siitä vanhemmasta, joka yrittää luoda joulun ilman rahaa?

Miltä tuntuu lapsesta, jonka vanhemmat juovat monta päivää putkeen?

Miltä tuntuu, kun perheenjäsen makaa joulun aikaan sairaalavuoteella ja taistelee elämästään?

Miltä tuntuu siitä pariskunnasta, joka on päättänyt erota ja yrittää viettää viimeistä joulua yhdessä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Joulu on siitä raaka juhla, että se kertoo paljon omasta elämäntilanteesta. Joskus juhlapyhä voi paljastaa omassa elämässä tarpeen muutokseen. Juhla pysäyttää ja voi pakottaa katsomaan asioita, joita tavallisesti ei haluaisi katsoa.

Mikä on sinun joulusi sanoma?

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Traditiot ovat usein sopusuhtaisen arjen raamittajia. Tähän vuodenaikaan liittyy seimiasetelman esille kaivaminen. Kokoelma on täydentynyt uusilla osilla joka vuosi, viimeksi tallirakennuksella ja parilla kamelilla. Kullakin öljypuisella hahmolla on omanlaisensa hankintatarina. Joka vuosi tallirakennusta paikoilleen pannessani pohdin, millaisissa tunnelmissa taloa viime vuonna sormeilin.

Lampaita vartioivia paimenia ja kameleitaan seuraavia itämaan viisaita laatikosta esiin kaivaessani muistelen, millaisia muutoksia kulunut vuosi on kantanut sisällään. Kuluneet kuukaudet ovat osoittaneet, että elämä on lyhyt, eikä päiviä riitä tuhlattavaksi asti. Se, mitä luulemme pysyväksi olotilaksi, saattaa lyhyessä ajassa olennaisesti muuttua.

Kysyin usein pienenä äidiltäni: kumpi on tärkeämpää, käsillä oleva asia vai minä (kirjottaminen vai minä / lehti vai minä / muut ihmiset vai minä…)?

Riemastus oli aina yhtä suuri, kun sain vastaukseksi, että tietenkin sinä. Periaate aikuisuuteen siirrettynä: juuri se ihminen, joka kulloinkin seisoo edessäni huomiotani ja sanojani odottaen.

Suomalaisessa kulttuurissa ei ole itsestään selvästi tapana laittaa käsillä olevia töitä toisen takia syrjään. Yhteen päivään ei saa mahtumaan kovin monta asiaa. Ja kiireessä se läheisin ihminen on vaarassa ohittua helpoimmin. Toisen ohi pyyhältäminen jättää ikävän jäljen molempiin yhtä lailla kuin ajan antaminen, syvälle silmiin katsominen ja kuunteleminen lämmittävät. Kunpa tämän oppisin!

Adventin aika on melkein kosketusetäisyydellä. Joulun läheisyydessä olisi tarkoitus hidastaa konetta. Mutta rauhaan on huomattavasti hankalampi laskeutua, jos on ajanut tuhatta ja sataa aattoon saakka. Huomaan kysyväni itseltäni: Olisiko tänä jouluna mahdollista hiljentää vauhtia jo vähän aiemmin?

Mariaa ja Joosefia tutuille paikoilleen pannessani puntaroin, oliko kaikki kuluneen vuoden mittaan nähty vaiva saavutettujen asioiden arvoisia. Seimiasetelman eläimet palauttavat viimeistään yksinkertaisten asioiden äärelle. Jeesus-lasta seimen oljille asetellessani tiedän: elämässä on lopulta vain harvoja todella tärkeitä asioita.

Ympärillä oleva perhe on yksi tärkeimmistä.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Uskaltaminen ja rakastaminen, siinäpä vasta kaverukset. Olisipa hienoa jos voisin todella rintarottingilla puhua itsestäni rohkeana rakastajana. Jos voisikin vaikka esittäytyä uudelle ihmiselle sanoilla: ”Minna, rohkea rakastaja”.

Varsinkin nuoruudessa minun oli vaikea uskaltaa ottaa omat tunteeni tosissaan ja kertoa niistä. En puhunut pettymyksistä ja loukkaantumisista ystäville tai perheenjäsenille ja häpesin myös ihastuksen tunteitani. Kun katsoin itseäni mitätöivästi, en ajatellut, että minun tunteeni ja tarpeeni olisivat niin tärkeät ja arvokkaat, että ne olisivat lahjaa sydämen tykytyksen aiheuttajalle. Tyypillistä oli, että asetin ihastuksen kohteen itseäni korkeammalle – ja jäin tukahduttavan ihastuksen tunteeni kanssa piiloon ja yksin. Toinen ei voinut vastata tunteisiini, kun ei edes tiennyt niistä.

Nykyisin olen ihmisenä sen verran vahvistuneempi, että yritän ainakin ottaa tunteeni vakavasti – enkä enää aseta itseäni niin paljon muiden alapuolelle. Arvostan ja kunnioitan puolisoani, mutta en ajattele mielessäni olevani häntä paljon vähäpätöisempi. Tiedän, että minun tunteeni ovat hänelle tärkeät.

Kyky rakastaa rohkeasti toista liittyy minulla ainakin siihen, osaanko rakastaa rohkeasti myös itseäni. Jos en ole hereillä, selkäytimestä nousevat välillä vahvasti lapsuuteni uhrautumisen ja uhriutumisen mallit. Marttyyriuden imu on iso. Ja kun sen pyörteisiin joutuu, rakkaudettomuuden ja arvottomuuden tunne on musta.

Omalla kohdalla olen ratkaissut rakastamisen haluamisen ja vaikeuden siten, että olemme vuosia jo mieheni kanssa osallistuneet parisuhdekursseille ja järjestäneet niitä.  Harrastuksia on monenlaisia. Mitä enemmän olemme yhdessä ravanneet parisuhdetapahtumissa ja kursseilla ja istunnoissa ja saaneet kosketusta omaan tunne-elämään, sitä enemmän kanavat omiin tunteisiin ovat auki. Niistä saa paremmin kiinni. Jos tietää jotain itsestään, omista kuulumisistaan, on ne helpompi myös silloin jakaa toisen kanssa. Jos ei ole kosketusta itseensä, ei ole mitään jaettavaakaan.

Pari viikkoa sitten olimme pitämässä parisuhdekurssia lapsiperheellisille. Meitä marssi paikalle leirikeskukseen kuin arkkiin aikoinaan eläimiä kaksittain omat pienet jälkeläiset kannoillaan.

Parisuhdearkin suojissa poissa arjen tiskikuormista ja muista vaatimuksista, yhteys löytyi monella taas uudestaan. Helposti arki oli monella imaissut mustaan suoritusaukkoon. Mutta nyt oli aikaa olla toista varten ja katsoa silmiin.

Yksi tehtävä kurssilla oli muistella, mistä tämä kaikki, meidän tarina, aikanaan alkoi.

Minä muistan silmät ja katseen ja frisbeenheiton.

Katseesta se monilla muillakin oli alkanut.

Nyt kysyn: uskallanko vieläkin katsoa tuttua miestä silmiin? Kelpaanko edelleen? Uskallanko kuulla, mitä oikeasti pohdit? Uskallanko kertoa omat synkätkin ajatukset ja tunteet? Kestätkö kuulla ne? Uskonko, että kestät? Ja otammeko me toisillemme riittävän usein yhteistä aikaa jonkinlaisessa suoja-arkissa kotona tai jossain muualla? Eihän tämä vaadi minimissään kuin 10 minuuttia joka päivä.  Jonkinlaisen kohtaamisen. Ja huolehtiminen siitä, että välillä  varaamme kunnolla aikaa toiselle. Enemmän kuin 10 minuuttia.

Uskalluksesta yhteys syntyi silloin aikanaan. Hassua, että yksi sydämen suojamuurin ylitys silloin aikanaan ei riitäkään loppuelämäksi. Joskus ujous iskee tutunkin ihmisen edessä ja rohkeutta tarvitaan aina uudestaan ja uudestaan.Jos en uskalla pysyä tutuksi luullun puolison elämän ja sydämen kartalla, näen hänestä vain ääriviivat.

Lähdenkin tästä heittämään frisbeetä ja odotan, että mieheni ottaa heiton vastaan :) Rakkautta on ihana vaalia.

 

  • Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat