Kirjoitukset avainsanalla puhumisen vaikeus

Kaupallinen yhteistyö
kuva pixabay

Minusta murkut ovat kivoja. Meillä asuu nyt sellainen. Hän 13- vuotias ja hänellä on voimakkaita tunteita.  Olen oikeasti odottanut tätä päivää, että lapseni tulee kunnolla teini-ikään. Siitä syntyy jotakin uutta. Muistan hyvin oman murrosikäni erilaiset käänteet ja tunteiden voimakkuuden, kokeilut ja ailahtelut, kehoni ja ajatteluni muutokset. Kun kaikki muuttui.  Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen teininä siksi, että vanhempani eivät tajunneet mielestäni mitään ja päätin 13-vuotiaan uhmalla: että minä ainakin aion ymmärtää omia teini-ikäisiä lapsiani.  En silloin tullut ajatelleeksi, että minun subjektiivinen teiniyteni ei ollut samanlaista kaikilla - eikä tulisi olemaan samanlaista omilla lapsillani. Suloinen päätös silti. Teinit toimivat helposti juuri näin: tosissaan ja omista lähtökohdistaan käsin. 

Olin  siis ikään kuin valmistautunut tähän syksyyn koko eletyn elämäni voimalla. Olin päättänyt ymmärtää nuoria. ja tehnyt Mutta kun poikani ilmoitti eräänä iltana tässä mennäsyksynä, että hänellä on tyttöystävä, olin kuitenkin yllättynyt.

- Siis nyt jo? Apua, mihin aika katosi? Kävin päänsisäisiä keskusteluja:Täällä on siis joukko muitakin kuin meidän oma perhe, jotka taistelevat poikani huomiosta, läheisyydestä ja rakkaudesta. 

Mutta samalla muistin "oman elämäntehtäväni" :). Minähän olen myös seurustelun asiantuntija. Kaivoin esille, mielestäni ihan maltillisesti, erinäisiä seurusteluopuksia.

- Nämä seurustelun palikkakortit nyt kannattaa ainakin lukea.

Parisuhteen asiantuntija teinin äitinä ei ehkä sittenkään ole paras mahdollinen yhdistelmä. Tai ainakin oma ammatillisuus kannattaa pitää aika matalalla profiililla ja tarjota neuvoja vain jos hän itse kysyy. Aika pian sainkin kuulla, että minun on paras pitää huoli vain omista asioistani. Asiantuntemustani ei kaivata.

- Selvä, yritän ymmärtää.  

Kun teini alkaa seurustella, ja ylipäänsä kun teinistä tulee teini, herättää se minut ainakin pohtimaan myös kriittisesti sitä, millaisen parisuhdemallin hän on kotoolta imenyt. Tunnistan puutteita. Vaikka olen opiskellut parisuhdetietoutta monta vuotta ja terapoinut jos en satoja, niin aikakin kymmeniä eri pariskuntia, niin myönnettävä on: Parisuhdetaidoissani on puutteita. Esimerkiksi voisin enemmän puhua omista asioistani miehelleni. Aika helposti sorrun siihen, etten "jaksa vaivata toista omilla ajatuksillani". Pohdin myös ääneen miehelleni, onko teinimme nähnyt tarpeeksi hellyyttä ja huolenpitoa välillämme ja sitä, että asioista voi puhua.

- Kun tämä parisuhdemalli nyt väistämättä vaikuttaa lastemme tuleviin parisuhteisiin

No, poika ilmoittaa aika nasevasti, että hänen seurusteluasiat eivät kuulu minulle. Tai isälle. Hyvä. Hän osaa pitää rajansa. Ei sitten kysytä. Tytöstä ei enää puhuta mitään. Kun kysyn jotakin, saan aina saman vastauksen: Pidä huoli omista asioistasi. Pidän  siis suun kiinni ja aavistan, että suhde on saattanut katketa.

Se tulee esille erään toisen huolipurkauksen kohdalla. Viimein puhumme. Hän kertoo. Tyttö oli löytänyt toisen. Kun lapseni kertoo siitä, miten hän itse on käyttäytynyt eron tullessa ilmi, olen aidosti ylpeä. 

- Sä osaat hienosti puhua. Ja löydät varmasti jonkun oman ihmisen vielä, sitten kun haluat.

Yksi asia jää silti mietityttämään. Kun kysyn, miksi hän ei aiemmin puhunut mielessä olevista huolista, saan vastaukseksi, että olisin voinut enemmän kysyä. What?

Herkällä korvalla ja tuntosarvilla kuulostelen nyt tunnelmia teinin elämässä ja yritän viestittää, että meille vanhemmille voi aina puhua kun haluaa. Sitä ei kai voi liikaa korostaa. Varsinkin kun itselläkin on taipumusta alkaa salailemaan hankalia tunteita. Jokainen tarvitsee jonkun joka kysyy: Mitä sulle oikeasti kuuluu?

Pohtivin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedätkö päiviä, jolloin tuntuu siltä, että kaikki on justiin ”sitä itteensä”; kitinää, valitusta, mielipahaa ja murjotusta, kaikki menee toisen kanssa juuri niin kuin ei pitäisi? Parisuhteessa on joskus sellaisia aikoja, että lunta tuntuu tulevan tupaan ovista ja ikkunoista. Puhun nyt ulkoisista haasteista; kuolemista, epäonnistumisista, kaikenlaisista vastoinkäymisistä, isoista ja pienistä. Parisuhteessa voi tietysti olla myös ihan omat haasteensa liittyen kommunikointiin ja vaikka mihin.

Ulkoiset jutut vaikuttavat tietysti parisuhteeseen ja onkin aika tärkeää tiedostaa, mistä mielipaha milloinkin johtuu. Kumppani kun on niin helppo kaatopaikka, jonka päälle voi kaataa vaikka ja mitä. Vai voiko?

Parisuhteessa iso haaste on ulkoisiin vaikeuksiin reagoiminen. Miten itse reagoin, miten toinen reagoi ja miten yhdessä reagoimme ja käsittelemme asioita, on aika tärkeä havainnoimisen kenttä. Tärkeää on tarkkailla myös sitä, miten omiin solmukohtiin suhtautuu ja miten ne toiselle ilmaisee.

Itse olen esimerkiksi hyvin taitava nielemään omia tunteitani. Usein vaikein kohta itselleni on se, miten ilmaisen toiselle, että hänessä itsessään on jotain sellaista, joka herättää minussa ärtymyksen tunteen. Olen vastuussa tunteestani, mutta silti haluaisin sanoa ärsyttävän asian ääneen. Miten sanoa toiselle niin, että itse kannan vastuun, en syyllistä toista tai saata häntä häpeään vaan kerron asiasta, jotta voisin itse päästä asiassa eteenpäin ja yhdessä saisimme puhkaistua jonkun kuplan puhki?

Minä saan tällä hetkellä elämässäni kokemusta siitä, miten kaikesta voi ja pitää puhua hyvin avoimesti. Tämän kokemuksen saaneena minun on vaikea itselleni kuvitella suhdetta, missä ei puhuta. Ymmärrän hirvittävän hyvin sen, miten vaikeaa on puhua ja sen vasta tajuankin, miten vaikeaa on elää suhteessa, missä ei voi puhua. Avoimuuteen liittyy selvästi se, että on itse riittävän vahva ja aika pelkäämätön, aikuinen, elämää nähnyt ja se että on riittävästi halua avoimuuteen.

Olen joutunut viime aikoina toteamaan, että vaikka kuinka vaikeita asioita tulee eteen ja toisen kanssa joutuu (oikeasti pääsee!) puhumaan vaikeista asioista ja haastamaan itsensä avoimuuden saralla, on lopputulos aina hyvin plussan puolella. Avoimuus lisää kokemusta kumppanuudesta, se antaa itselle tuntee hyväksytyksi tulemisesta, avoimuus lisää rohkeutta avoimuuteen ja tuottaa valtavasti iloa. Vaikeiden tilanteiden jälkeen voi jäädä sellainen tunne, vaikka olo olisi hetken väsynyt ja kuin jyrän alle jääneellä, että tämäkin oli todella hyvä päivä yhdessä.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jaakko kirjoitti täällä taannoin hyvistä väleistään äitinsä ja anoppinsa kanssa. Hän totesi olevansa varsin onnekas pystyessään jakamaan tärkeitä asioita tärkeiden ihmisten kanssa.

Jäin miettimään tuota Jaakon blogia. Hieman kateellisena. Ja toisaalta oman todellisuuteni kanssa elämään tottuneena. Sopeutuminen edistää jaksamista.

Kuolleelle äidilleni en voi kertoa enää mitään. Isälle taas on turha kertoa. Tai tuskin se on ihan turhaa, mutta vastauksia ei tule tai ne ovat usein niin  toisenlaisia kuin kaipaisin.

Kokemukseni mukaan tarve suojata omaa sisintä ja pitää etäisyyttä elossa oleviin vanhempiin on yllättävän tavallista. En ole ainoa. Ja kyllä kyllä, tutkimukset ja tilastot kertovat, että Suomessa moni pariskunta on liian yksin ja itsenäinen. Perheenä pidetään meillä usein vain ydinperhettä. Toisin on monissa muissa kulttuureissa.  Family on laajempi käsite. Onnellisimpia ovatkin tutkimusten mukaan ne, joilla on lauma ympärillään. Ne, jotka osaavat liittyä laumaan ja pysyä siinä. Mutta se onkin jo taitolaji. Ja yhteyden laatu riippuu kaikista yhteisön jäsenistä.

Vanhemmilla on yllättävän suuri merkitys aikuistuvien tai aikuisten lastensa parisuhteen tilaan. Moni pitää etäisyyttä omiin tai appivanhempiinsa, koska nämä eivät sitä osaa ja hyppivät yli rajojen milloin kommenteillaan milloin siivousräteillään. Rajojen asettaminenkin on taitolaji. Ja vastaavasti parisuhteen hyvinvointia edistävät hyvät ja turvalliset kiintymyssuhteet omiin ja appivanhempiin. Kaikenlainen apu ja taustatuki on tarpeellista eri elämäntilanteissa, varsinkin lapsiperheen rumbassa jaksamista helpottaa jos on olemassa mummi tai vaari tai joku muu lastenhoitoapua mieluusti antava.

Sopivan läheisyyden ja etäisyyden tasapainoilua olen saanut harjoitella muissakin kuin vanhempisuhteissa. Nuorempana varsinkin minulla oli tapana räväyttää elämäni kummallisuudet melkein kättelyssä orastavissa ystävyyssuhteissa. Mahdollisen seurustelusuhteen ensitreffeillä tein samaa ajatellen, että jos tuo ei kestä tai ymmärrä tätä, en jaksa nähdä vaivaa tutustua hitaasti.

Nykyisin minulle ei ole enää niin väliä, tietävätkö orastavat ystävät minusta oleellisen heti vai kohta. Vanhojen ystävien kanssa voin luottaa siihen, että oleelliset kuulumiset tulevat esille ennemmin tai myöhemmin. Oleelliset tärkeät kuulumiset pyrin päivittämään mieheni kanssa tuoreeltaan ja toivon, että hän jaksaa kertoa ainakin ne tärkeimmät ajatuksensa ensimmäisenä minulle.

Äitiä en voi enää tavata livenä, mutta unissa kaikki on mahdollista. Unien kohtaamiset tuntuvat aidoilta ja tärkeiltä. Äitini sanat kantavat aavan meren tuolta puolen ”Vapauta itsesi turhasta syyllisyydestä”. Äläessä hän ei koskaan sanonut minulle mitään tuon tapaista. Sitä minä tässä nyt opettelen, kun äiti silleen ohjeisti. Kylläpä äiti tiesikin, mitä juuri minulle piti  tulla kertomaan. Onneksi ei milloinkaan ole myöhäistä nähdä voimaannuttavia ja korjaavia unia ;)

 

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat