Kirjoitukset avainsanalla pitkäparisuhde

Kuva: Kiia Kullberg

Minä asun anoppilan talon takapihalla. Kuulostaako oudolta? Ei ehkä trendikäs ja ajan hengen mukainen asuinpaikka mutta siellä minä nyt kuitenkin asun. Toisaalta se on aika turvallisen tuntuista. Kun lapsemme olivat pieniä, oli anoppila meidän arkemme tukipiste. Nyt me yritämme olla anoppilan tukipisteitä. Siinä tehtävässä on tsemppaamisen varaa. Seuraan ja pohdin mielelläni miten ennen vanhaan elettiin ja miten nyt eletään. Sukupolvien välinen kuilu on mielenkiintoinen. Ihmettelen sitä joskus täällä.

Kun lapsemme olivat pieniä, oli anoppila meidän arkemme tukipiste.

Kauan sitten meidän kotona vilisti kolme lasta ja yksi koira. Koira kuoli vanhuuteen ja lapset kasvoivat liian nopeasti isoiksi. En jaksanut kuunnella niitä vanhempia ihmisiä, jotka sanoivat: ”nauti kuule nyt kun ne ovat pieniä vain hetken ja kohta muuttavat jo pois kotoa”. Kieli oli melkein repaleinen kun yritin hillitä sitä laukomasta jotakin epäkorrektia. Mutta totta se oli joka sana. Nyt on jäljellä muistot ja uusiutuvat kyyneleet. Iloa he tuottavat vieläkin. Mukaan ovat tulleet myös elämänkumppanit. Nuorten aikuisten touhuja, parisuhteen alkuja ja heidän elämän makuisia ajatuksia seuraan mielelläni niin paljon kuin kehtaan. En tietenkään sekaannu mihinkään, sehän nyt olisi ihan mautonta.

Kieli oli melkein repaleinen kun yritin hillitä sitä laukomasta jotakin epäkorrektia.

Meidän kotona on siis suurimman osan aikaa päivästä ihan hiljaista. Siellä ei ole ketään. Illalla kotiin laahustaa kaksi ihmistä, minä ja mieheni. Mieheni on levoton sielu, minä enemmän kotona viihtyvä. Hän on kilpailuhenkinen, minä inhoan kilpailua. Hän on urheiluhullu, no urheilusta pidän minäkin. Parisuhteessa olemista olemme harjoitelleet pitkälti yli kolmekymmentä vuotta ja vielä on opittavaa. Se on ihanaa, ainakin hyvinä päivinä.

Elämä ei olisi koskaan tylsää jos ihmisten välisiin eroihin jaksaisi suhtautua rikkautena ja mahdollisuutena haastaa itsensä kasvuprosessiin.

Minua ihastuttaa ja vihastuttaa miehen ja naisen välinen ero: kommunikoinnissa, toimintatavoissa, ajatusten juoksussa, ihan kaikessa. Samankaltaisuutta löytyy tietenkin myös. Elämä ei olisi koskaan tylsää jos ihmisten välisiin eroihin jaksaisi suhtautua rikkautena ja mahdollisuutena haastaa itsensä kasvuprosessiin.  Tätä aihetta jos mitä voi ihmetellä koko ihmiselämän ajan. Tästäkin saatan täällä jotakin sanoa, kerran kuukaudessa keskiviikkoisin.

 

Terveisin Paula Enckell

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Kiia Kullberg
Kuva: Kiia Kullberg

Saattojoukko on pieni, minä ja nyt leskeksi jäänyt rouva. Seisomme haudan reunalla. Olemme juuri saatelleet leskirouvan pitkäikäisen elämänkumppanin viimeiselle matkalle, kohti lopullista kotia.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Leski alkaa muistella mennyttä yhteistä elämää: ”Ei se aina ollut helppoa. Töitä oli paiskittava olan takaa, eikä siltikään rahat meinanneet riittää elämiseen. Uusia vaatteita ostettiin harvakseltaan ja vanhoja paikattiin monesti. Ei siinä ehtinyt miettiä, että miten minä jaksan. Oli vaan pakko jaksaa. Oikein väsyksissä kun oltiin, niin toisen läsnäolo otti niin päähän, että olisi tehnyt mieli juosta karkuun. Mutta yhdessähän me aina vaan jatkettiin. Kaikesta me jotenkin vain selvisimme. Kyllä me toisistamme tykättiin.”

"Tuota minäkin haluan.

Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa."

Leski vaikenee. Kyyneleet alkavat taas vieriä. Niinhän se on, sanon, että pitkässä elämän tarinassa ehtii tapahtua kaikenlaista; surullista, vaikeaa, vihastuttavaa mutta myös iloista, ihanaa ja mieleen painuvaa. Nyt on paljon muistoja mitä muistella. ”Kyllä. Voi että meillä oli myös hauskaa, niin monet naurut yhdessä naurettiin, että meinaisi pissa tulla joskus housuun. Ja sitten toisinaan oltiin niin hirveissä riidoissa, että olisi tehnyt mieli mojauttaa oikein kunnolla. Mutta kaikesta huolimatta me taidettiin olla onnellisia. Ja nyt tuntuu siltä kuin joku osa olisi minusta nykäisty irti…”

Seisomme vielä hetken hiljaa. Lähdemme yhdessä, käsikynkkää, kävelemään hiljalleen parkkipaikalle.

"Sydämessä joku liikahtaa

ja silmäkulma kostuu."

Tämä tarinan ei ole oikeasti juuri tällaisenaan kenenkään oma tarina. Tämän kaltaisia tarinoita olen kuullut monia. Ja joka kerta ne pysäyttävät ja koskettavat. Sydämessä joku liikahtaa ja silmäkulma kostuu. Tuota minäkin haluan. Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miten ihmeessä tätä lomalle lähtöä ei opi tekemään rauhassa ja ajan kanssa. Ei, vaan työjutut ja kotihommat jätetään viimeiseen hetkeen.

Itse tekemäni kiireen keskellä ehdin onneksi istahtaa kahvikupposen äärelle ja lukea, mitäs muutakaan kuin, some-postauksia. Kai Lehtisen kirjoittama vanha kolumni, Jos kasvaa liian yhteen, molemmille ei riitä ravinteinta, Suomen kuvalehdessä osui silmääni ja kolahti minussa johonkin. (Kolumnin voi lukea täältä)

Kirjoitus koski pitkää parisuhdetta. Aihe joka minua kiinnostaa henkilökohtaisesti. Lehtinen kirjoittaa hyvin: ”Onni löytyy pitkässä parisuhteessa yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä”. Niin totta, hyvin yksinkertaista mutta mitenkä sen unohtaakin niin helposti. Hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan, kannattaa lukea.

Minä ja mieheni, vietämme kesälomamme merellä veneillen. Pitkässä parisuhteessa tätä on ehditty harjoitella. Meillä kummallakin on omat tehtävämme ja me tiedämme ne niin hyvin, että sanoja ei melkeinpä tarvita. Katsekontakti toiseen, pieni pään nyökkäys ja tiedän minkä poijun pyydystän!

Vuosien varrella on myös huudettu, riidelty, kiroiltu ja suututtu ihan tosissaan. Harjoittelua on siis tarvittu, ja paljon.

Vuosien varrella on myös opittu. On opittu luottamaan toisen merimiestaitoihin, silloinkin vaikka kovalla kelillä ärräpäät lentävät, ja toisen ohjeet ja karjutut komennot lievästi ilmaistuna ärsyttävät.

On opittu ymmärtämään, että kiukun purkaukset ja ne karut ohjeet nousevat oikeasti omasta voimattomuuden ja avuttomuuden tunteista luonnonvoimien edessä.

On opittu luottamaan siihen, että elämä ei lopu tähän. Ja on myös opittu optimistisesti ajattelemaan ja toivomaan, että ehkä jo huomenna taas paistaa aurinko.

Kun rantaan on päästy, näitä merimatkoja muistellaan kylkikyljessä kiinni, toisiamme lämmittäen, kiitollisina siitä, että taas selvittiin! Toista katsoo silmiin ja ajattelee, että ”hei, me ollaan hyvä tiimi”.

Ja ihmeen nopeasti ne kurjat kelit mielestä häviävät. Purjeet ylös! Matka jatkuu!

Hyvää kesää kaikille!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat