Kirjoitukset avainsanalla pelottomuus

Vuoden lopulla huomaa aina olevansa jonkinlaisella ajan vedenjakajalla.

Toisella puolella on kaikki eletty aika. Rakastajien kesken koettu ja eletty on meidän tarinamme. Se on se, mitä meillä on.Toisella puolella ovat aikeet ja odotukset, mutta muuten ei näy mitään. Tulevaisuus vasta odottaa tekemistään ja elämistään.

Tässä maailman harjanteen päällä seisotaan ja katsellaan molempiin suuntiin ja tunnistetaan se, kuinka lyhyt on ajan mitta. Veljeni totesi joulun tunnelmissa venytellessään, että ihmiselämässä on keskimäärin neljätuhatta viikkoa – yhtään päivää ei tee mieli haaskata tyhjänpäiväisyyksiin.

Kylläpä se kuulostaa lyhyeltä pätkältä! Ja vaikka rakkaudessa ei ole rajoja, koska se on tällainen kaikkivoipainen, loputon tila, se sijaitsee keskellä rajallista elämää.

Rakkauden rajattoman ajan ja elämän rajallisen ajan paradoksin äärellä ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin asettaa toiveita tulevaisuudelle: heijastaa rakastuneena olemisen todellisuutta tuleviin päiviin. Se on pieni rohkea teko. Me rohkenemme odottaa parasta tulevilta päiviltä.

Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, se on aika suuri rohkea teko. Toivomalla, että parhaat mahdolliset asiat jatkavat tapahtumistaan, ja onnellisuus vielä syvenee, altistamme itsemme elämälle. Mutta eihän onnellisuuteen voi hiipiä varauksin ja epäillen? Pitää tehdä uskon hyppy. Tai rakkauden loikka.

Minua ei pelota. Meillä on rakkauden siivet. Niinpä minä syöksen itseni vauhtiin ja heittäydyn rakkauden vuoteen 2017. Ainakin seuraavia asioita tapahtuu tuolla kartoittamattomassa tulevan valkoisessa:

Meillä on paljon aikaa jaettavaksi yhdessä. Jokaisena päivänä on aikaa olla lähekkäin ja kuulostella itseä ja toista, ja kaikkina kuukausina on monia päiviä, jolloin ei ole mitään muuta kuin aikaa olla lähekkäin ja kuulostella sitä, keitä me olemme ja mitä me haluamme nyt tehdä. Ja sen jälkeen teemme, mitä meitä huvittaa.

Me kasvamme molemmat ja me kasvamme myös yhdessä.

Teemme kävelyretkiä ja retkeilemme pyörillä ja tanssimme aina kun tanssittaa.

Me teemme matkoja uusiin paikkoihin, jaamme niiden löytämisen ilon ja katselemme niitä yhdessä ihmetellen.

Joka päivästä löytyy jotain kaunista ja hämmästeltävää, jonka haluaa jakaa toisen kanssa.

Joka päivänä näemme kuinka kauniita me toisillemme olemme.

Laitan ruokaa huolellisesti ja me jaamme sen yhdessä toisiamme silmiin katsoen. Ja usein kutsumme ystävät samaan pöytään, joka on meidän rakkaudestamme rakennettu.

Maistamme jäätelöitä, joissa on salmiakkia.

Nukumme sylikkäin. Heräämme kasvokkain ja suutelemme toisemme aamuun.

Meillä on riittämiin aikaa katsella lintuja. Meillä on riittämiin aikaa kuulostella tuulta.

Aina illoin kun rakastettuni tulee töistä, minä olen tullut häntä vastaan kaupungin poikki. Me kohtaamme portilla ja meitä naurattaa. Lähdemme yhdessä eteenpäin, ja pidämme kädestä kiinni.

Kulkiessamme me puhumme kaikesta ja puhumalla annamme ja vastaanotamme itsemme uudestaan ja uudestaan.

Leikki on meidän leipäämme.

Ja paljon muuta, joka on vain meidän, eikä kenenkään muun.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakastan tuota naista ja tulen siitä niin iloiseksi, että mieli tekee tanssia kadulla ja nauraa ääneen. Niin monesti teenkin. Ilo, johon rakkaus minut virittää, on niin riemukasta. Se tulee ryöppyinä ja pursuaa yli äyräiden.

Se on iloa, jota rakastettuni minussa herättää. Erikoinen juttu, kuinka se herää aina, kun näen hänet uudestaan. Aika usein tuo ilon tunne tulee aaltona jo silloin kun hän vain palaa takaisin toisesta huoneesta. Joka kerran kun katson hänen hiuksiaan, piirteitään, ryhtiään, tulen syvästi iloiseksi. Kun tapaamme kaupungilla ja näen hänen hahmonsa väkijoukossa, ilo helähtää minussa.

Rakastuneena kaikesta muka pienestä tulee suurta. Riemu ja ilo paljastuvat.

Talitintti tiityttää lähipuussa, parvekkeen ovi on selällään. Taaempaa kuuluu peipon laulu. Meillä on kevätkukkia ruukuissa. Nuo lemmikit ja orvokit ovat iloisia, kaikenvärisiä. Me haimme ne ja multaa fillareilla puutarhakaupasta. Tänään on aurinkoinen sää, nautimme siitä ja hymyilimme ajellessa.

Että saan jakaa tämän tuon ihmisen kanssa, että saa katsoa maailmaa sen kullanhohteen läpi, joka hänessä on, tekee kaikesta niin iloista ja huiman kaunista.

Ympärillään näkee kaikkea sellaista, mitä sisälläkin liikkuu. Sydämiä löytyy kaikkialta: pikkukivistä, lehtien muodosta, vesilätäköistä, maalin lohkeamista. Rakkautta kokevalle on tarjolla valtavasti yksityiskohtia, joihin iloaan voi heijastella. Ja siinä samassa onkin täysin iloinen koko elämästä, ihan kuin Pharrell Williamsin biisissä.

Ihan kuin pidäkkeetön tanssi, rakkauden ilo edellyttää antautumista sille. Sen edessä on kuitenkin monenlaisia asioita, jotka voivat nousta omasta itsestä, kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta ja ulkopuolisesta vaikutuksesta.

Olen aika yllättynyt siitä, kuinka usein olen saanut ymmärtää, että meillä oikeastaan pitäisi olla vähän vähemmän iloa tai ainakaan sitä ei tarvitsisi näyttää niin selvästi tai sitten se on vääränlaista. Kaikilla on omat syynsä kommentteihinsa. Rakastuneena olemiseen liittyvää iloa vaikuttaa yksinkertaisti olevan vaikeampi jakaa kuin vaikkapa sydänsuruja. Ongelma kuitenkin on heidän, ei minun, ajattelen. Minä olen häpeämättömästi iloinen.

Häpeämättömyys omien sisäisten esteiden suhteen on paljon kiperämpi kysymys. Kun olen tunnustellut itseäni, minusta on alkanut selvästi vaikuttaa siltä, että pidäkkeettömän, kirkkaan ilon tunteminen edellyttää minulta uskaltautumista avoimeksi. Mutta avoimena tulee myös haavoittuvaksi. Jos näytän hilpeän, pulppuilevan iloni toisesta, joudun ensin vastakkain sisäisen pelon kanssa. Entä, jos vaikutan naurettavalta hölmöltä? Entä jos en kelpaakaan?

Rakkaussuhde on monikerroksinen vuorovaikutussuhde, johon molemmat osapuolet tuovat sisimmät pelkonsakin. Toisen kanssa sekä saa että joutuu olemaan omana itsenään. Iloon astuminen on pelkojen ja niiden herättämien epävarmuuksien kynnyksen ylittämistä. Jos ei ylitä niitä, iloa jäisi kuuntelemaan suljetun oven takaa. Minusta tuntuu, että sisäisten pelkojen tunnistaminen, hyväksyminen ja niistä päästäminen antaa minulle sisäistä, ihmeellisesti palkitsevaa vapautta riemuita.

Nuo sisäiset pelot ovat sitkeitä. Sama uskaltautuminen tapahtuu uudestaan ja uudestaan, mutta kynnys hioutuu matalammaksi, koska kuljen siitä yli joka päivä.

Otan hypyn iloon koska luotan rakkauteen. Uskaltaudun näyttämään kutkuttavan ihanan kumppanini minussa herättämän ilon hassuttelemalla ja leikkimällä kaiken nolouden uhallakin. Annan sen tulla ja näytän sen, häpeämättä. Minä uskallan tämän ilon, koska minun kumppanini katsoo minuun nauraen ja nauraa lempeästi.

Ja siinä on leikin alku. Iloon antautuminen raottaa samalla intohimon portit.

Kevätvinkki: kokeilkaa sitä kadulla tanssimista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat