Kirjoitukset avainsanalla pärjääminen

Kuva: Luka ja Inka

Joskus saattaa huomata, että omalta kumppanilta löytyykin jonkin verran "diivan elkeitä". Asioita ilmaistaan räväkästi, tunteet roihahtavat kirkkaasti, tetraalisuus loistaa tai jotain muuta, mikä voisi saada jonkun kutsumaan toista "diivamaiseksi". Miten niiden piirteiden kanssa pärjää suhteessa? Tähän pohdintojaan kertoivat  vuoden 2016 Talentistakin tutun Suomen nuorimman drag artistin, Lukan, tyttöystävä Inka sekä Luka itse.

Merkitykselliseksi nousivat niin kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys kumppania kohtaan, kuin myös jämäkkyys sekä omista oikeuksista kiinni pitäminen. Toisaalta täytyy joustaa, mutta toisaalta pitää myös huolta, että toinenkin joustaa. Sen täytyy olla vastavuoroista, totesivat Luka ja Inka.

Kumppanin "diivan elkeiden" ymmärtäminen tuli keskustelussa nopeasti puheeksi. Tulee yrittää ymmärtää monella tasolla miksi toinen toimii niin kuin toimii. Luka itse osasi sanoittaa, että jotkin toimintatavat valuvat hänellä ikään kuin lavalta arkeen. Drag kulttuuriin kuuluu tietty teatraalisuus ja erilaiset tavat ilmaista itseään. Ne saattavat sitten heijastua myös omaan toimintaan, erityisesti esitysten lähettyvillä. Mutta samaan aikaan Luka totesi osan toiminnasta olevan ihan hänen omaa persoonaansa. On siis hyvä ymmärtää mikä kaikki kumppanin toimintaan vaikuttaa. Taustatekijöitä voi olla monenlaisia.

Samalla tavalla miksi-kysymykseen liittyy yritys ymmärtää, mitä kumppani tahtoo toiminnallaan viestittää. Luka muistutti, että usein yliampuvaltakin tuntuvan reaktion taustalla on oikea tunne, jota tahtoo toiselle kuvata tai kertoa. Oppiessaan tuntemaan kumppaniaan osaa pian tulkita varsinaiset viestit muun toiminnan keskeltä tai alta. Ennakoidakin, että näin hän tulee varmaan näissä tilanteissa reagoimaan. Mutta toki joskus "diivan elkeet" otetaan  myös mukaan tilanteeseen tietoisesti ja ikään kuin roolina. Taustalla voi olla myös halu testata kumppania. Nuoret totesivat, että auttaa, kun oppii tunnistamaan kumppanistaan, että mistä milloinkin on kysymys.

Sen täytyy olla vastavuoroista, totesivat Luka ja Inka.

Luka piti itse tärkeänä, että Inka asettaa myös vahvoja rajoja ja sanoo missä ne menevät. Rajoja asettava kumppani ei ehkä useinkaan saa niiden asettamisesta suoraa kiitosta, ainakaan itse tilanteessa, vaikka todellisuudessa niiden asettamista toivottaisiinkin. Ennemminkin joskus vastassa on hermostuminen. Silloin, kuten joissain muissakin hetkissä, Luka ja Inka kannustuvat antamaan toisen reaktiolle tilaa, mutta myös tarvittaessa hankkimaan itselleen sopivat henkiset kuulosuojaimet. Joskus toisen sanoista ja reaktiosta kannattaa suodattaa osa pois. Toki silloin on tärkeää tuntea toinen, ettei vahingossa vähättele hänelle oikeasti merkityksellistä tunnetta. Esimerkiksi Inka osasi jo sanoa, että silloin, kun Luka hermostuu meikkipöydän ääressä jokin mentyä pieleen, voi hän mennä mennä rohkeasti rauhoittelemaan Lukaa, sillä tietää tämän olevan meikkauksessa turhankin itsekriittinen.

Kärsivällisyyttä nuoret korostivat. Vie aikaa, että oppii tuntemaan toisen ja, että löydetään molemmille sopivat tavat olla. Se voi tuntua alkuun raskaalta, mutta ei kannata luovuttaa. Ajan myötä, kun rajoja on kenties ensin hieman ylitetty, sitten jämäkästi asetettu, asioista keskusteltu ja toiseen tutustuttu, löydetään lopulta molemmin puolin tavat toimia niin, että suhteessa on kaksi tasavertaista ihmistä. Joskus nimittäin joustaminen voi tuntua siltä, että suhteessa elettäisiin vain "diivan elkeitä" omaavan kumppanin mukaan. Kun kuitenkin molemmat oppivat huomioimaan ja ymmärtämään toisiaan voi löytyä parempi tasapaino. Esimerkiksi riitelyyn olivat Inka ja Luka jo löytäneet oman koregrafiansa. Koska Lukan suuttuessa, ei Inkalle ainkaan heti ole tilaa, niin kaava toimii usein niin, että ensin toinen saa pauhata, sitten toinen, sen jälkeen molemmat ja lopuksi rauhoitutaan.

Vie aikaa, että oppii tuntemaan toisen ja, että löydetään molemmille sopivat tavat olla. Se voi tuntua alkuun raskaalta, mutta ei kannata luovuttaa. 

Loppujen lopuksi "diivan elkeitä" omaavan kanssa suhteessa olo ei ole sen kummempaa kuin kenen tahansa kanssa suhteessa olo. Erilaisia elkeitä, kun on meistä jokaisella. Eikä nämä ole sen kummepia kuin mitkään muutkaan. Joka tapauksessa joutuu tutustumaan toiseen ja hänen käytökseensä vaikuttaviin tekijöihin. Löytämään ja asettelemaan rajoja. Pitämään kiinni omista oikeuksista, mutta myös joustamaan. Keskustelemaan sekä opetteleman juuri sellainen tapa olla suhteessa, joka sopii siinä oleville. Täytyy tehdä työtä, mutta sen tehtyään käsissä voi olla suhde, joka saa sydämen hymyilemään. Esimerkiksi vielä viimeiseksi halusi Luka todeta kekustelumme jälkeen, kuinka hän on ylpeä, että Inka voi olla itsevarmasti ja rohkeasti yhdessä itseään nuoremman pojan kanssa, joka meikkaa enemmän kuin Inka itse, käyttää korkokenkiä ja on luonteeltaan näyttävän räväkkä. Minäkin olen ylpeä. Inkasta ja Lukasta, molemmista. Niistä hienoista oivalluksista ja viisaista sanoista, joita he minulle kertoivat sekä heidän motivoituneesta otteesta tehdä töitä suhteensa eteen.

Ylpein terveisin, Mio

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Neitsyt Maria
Minna Canth

Isäni kertoi minulle vasta aikuisena, että olen saanut nimeni Minna Canthin mukaan. Isä ja äiti olivat nimeä miettiessään toivoneet, että minussakin voisi olla jotain samaa tasa-arvon edistäjää, naisten ja vähäosaisten puolustajaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kuin kirjailija Minna Canthissa. Miten voimaannuttava ajatus. Niemenannossa on tosin iso ristiriita, sillä minut kasvatettiin nöyräksi, vaatimattomaksi ja sopeutuvaiseksi. Mitä kiltimpi, sen parempi.

Ristiriitaista - niin kuin elämä yleensäkin.  Nyt juuri Minna Canthin juhlapäivän viikkona yritän kääntää elämääni esikuvani sallimalle tielle: Minna Canth oli sitkeä ja rohkea ja kritiikistä huolimatta nosti näytelmissään uudestaan esille havaitsemiaan ristiriitoja ja vaikeita asioita. Varsinkin yläluokkaa ja valtaapitäviä hän uskalsi arvostella. Käsittämättömän ahkerakin hän oli, seitsemän lapsen yksinhuoltajana ja leskenä hän hoiti sekä kauppaa, lapsia että ajatteli ja kirjoitti. Ja kokosi ympärilleen laajan vaikuttajaverkoston uudistusmielisistä ajattelijoista. Miten houkutteleva ja kiehtova näky. Mitenkähän sitä sallisi itselleen jotakin tästä vaikuttajaminnan määrätietoisuudesta?

Tämä viikko alkoi myös Marian ilmestyspäivällä. Siis Jeesuksen äidin merkkipäivänä. Kirkossa on omistettu yksi päivä vuodessa Marialle ja hänen eriskummalliselle elämälleen. Kun enkeli esittää hänelle pyynnön ryhtyä Jumalan pojan äidiksi, hän ei mieti yön yli tai kutsu ystäviään pohtimaan asiaa, vaan hän alkaa laulaa ylistyslaulua. Hän suostui heti vaikeaan osaansa enempiä miettimättä. Ehkä hän ei tiennyt ihan mihin meni suostumaan. Monikaan ei uskonut sitä, että Jeesuksen isä oli itse Jumala taivaassa ja syntyvä lapsikin olisi koko elämänsä ajan erilainen. Kovin helppoa ei varmaankaan ollut kulkea rinnalla katsomassa poikansa kärsimystä ja kuolemaa. Jeesuksen kuolemaa kuvatessa Raamatussa ei Joosefista, Marian miehestä  puhuta enää mitään.  Mitäköhän hänelle  oli tapahtunut?  Mutta Maria  kuulemma luotti kaikessa Jumalan johdatukseen ja sanoi: "Tapahtukoon minulle Jumalan tahto": Kristityn naisen esikuva on siis ymmärrettävästi ylistävä, nöyrä ja vaatimaton,  tavallinen ja kärsivä Jeesuksen äiti.  Tässäkin naisidolissa on paljon sellaista, mikä kiehtoo minua.  Varsinkin siinä luottamuksen varassa elämisessä. Vaatimattomuuden ylikorostaminen taas ärsyttää  suunnattomasti silloin, kun sitä on käytetty vallanvälineenä miesten taholta: "Olkaa te naiset hiljaa ja vaatimattomia niin kuin Maria, niin teille käy hyvin". Minulle Maria näyttäytyy rohkeana nuorena naisena, joka itse suostui vaikeaan ja vastuulliseen osaan ja sitoutui äitiyteen loppuun asti. Mariassa riittää silti pureskeltavaa - varisinkin niissä tulkinnoissa. 

Näiden historian suurnaisten parisuhteista ei kerrota juurikaan mitään. Minna Canthista tiedetään, ettei hän heti suostunut  Johan Ferdinand Canthin kosintaan. Avioelämästä tiedetään, että lapsia oli paljon ja Johan kuoli äkillisesti nuorena Minnan odottaessa heidän seitsemättä lasta.  Marialle ja Joosefillekin syntyi useita tyttöjä ja poikia. Koska lapsia syntyi, seksiä on siis ollut. Mutta onko ollut hellyyttä? Asioiden jakamista? Kunnioitusta ja luottamusta? Vai onko elämä ollut lähinnä yhteistä työn tekemistä? Näistä olisi kiinnostavaa tietää, sillä kuvissa ja maalauksissa molemmat naisesikuvat näyttävät huolestuttavin vakavilta. 

Minä ainakin tahtoisin osata olla iloisempi ja elää kevyemmin nauttien elämästä sen kaikilla väreillä. Ilo ja keveyskään eivät poissulje sitä, etteikö naisten asemaan voisi vaikuttaa nimenomaan ilon kautta. Onko vaikuttajanaisten pakko olla niin vakavia? Toivottavasi Minna ja Mariakin nauroivat edes joskus. 

Terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus katselen kaihoten sinkkuystäväni ihania lomakuvia facebookissa, kun lapset huutavat korvan juuressa, arjen rumba ahdistaa ja asuntolaina painaa. Hetken ajan haluaisin todella vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Sitten palaan todellisuuteen. Olen onnellinen ystäväni puolesta ja osaan iloita myös omasta elämästäni sellaisena kuin se on.

Kun olin vähän yli parikymppinen sinkku, olin epävarma itsestäni. Suurin pelkoni oli, että en kelpaa. Pyrin aiheuttamaan mahdollisimman vähän ristiriitoja ja jos sellaisia syntyi, ne piti saada pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Epävarmuuttani en tietenkään näyttänyt ulospäin vaan halusin valloittaa maailmaa, olin itsekeskeinen, vahva ja murtumaton. Jos joku ei minusta tykännyt, niin omapahan oli ongelmansa. Toisaalta kuitenkin kaipasin kipeästi ihmistä rinnalleni. Suojauduin selittämällä itselleni, että en tarvitse ketään. Eihän kehenkään voi oikeasti luottaa. Itseeni voin ja Jumalaan ehkä.

En tiennyt mitä todella halusin, vaikka toisaalta minulla oli hyvinkin selvät sävelet omasta elämästäni. En osannut kertoa tunteistani enkä uskaltanut ottaa niitä puheeksi potentiaalisten poikaystävien kanssa. Pelkäsin liikaa tulevani hylätyksi, enkä ottanut riskiä, että olisin aiheuttanut ristiriitoja. Näillä taustoilla on suorastaan ihme, että yleensä päädyin naimisiin.

Vuosien varrella kivi on hionut kiveä ja puoliso vieressä peilinä on pakottanut minut miettimään uudestaan toimintamallejani. Voi olla, että olisin osannut tehdä oivalluksia asioista itsekin, ilman toisen apua tai sitten en. Olisin varmasti pärjännyt yksinkin ja joskus ero tuntui jopa oikealta ratkaisulta. Päätös yhdessä jatkamisesta painoi lopulta kuitenkin enemmän vaa´assa.

Se, että kukaan ei häiritse ja saan tehdä vain niitä asioita mitä itse haluan, on nykyään ihanaa ja harvinaista herkkua. Sitä kaipaan aika ajoin ja siitä myös suunnattomasti nautin. Se mikä tekee yksin olemisesta nykyään mukavaa ahdistuksen sijaan, on ehkä ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse pärjätä yksin. Ei tarvitse esittää, että en tarvitse ketään, kyllä minä pärjään. Sen sijaan saan olla heikko ja tarvitseva ja tietää, että pärjään.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Ajoin töistä fillarilla kotiin oikein nopeasti. Menin kuin tuulispää, koska laskeskelin, että saattaisin ehtiä kohtaamaan pyörätiellä rakastettuni matkalla kaupungin suuntaan. Se onnistuikin tosiaan, keskellä siltaa, ja ehdin saamaan häneltä pari nopeaa suukkoa.

Halusin nähdä hänet, koska siitä tulee niin kiva olo. Ja oi voi, miten ihanalta hän näytti. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja nautin jokaisesta kuluvasta sekunnista, kunnes hän oli hävinnyt risteyksen taakse.

Hän on minusta niin vetävä, etten voi mitenkään käsittää sitä! Se on minulle vain niin täysin ilmeistä, ja olen aivan lumoutunut ja lätkässä häneen. Jotenkin vain aivan täydellinen match. Samantyyppinen tunne kuin kun pitkän räntäisen työputken jälkeen lomamatkalla pääsee perille, avaa parvekkeen oven ja astuu kirkkaaseen aurinkoon ja turkoosin meren partaalle: no nyt on niin kuin pitää!

Eilen juttelimme illalla keskenämme kaikenlaista mielessä olevaa. Puheeksi tuli myös kokemus kasvusta ja jäimme puhumaan siitä. Hyvin yhteen sopiminen ei ole vain sitä, että kaikki tuntuu loksahtavan vaivattomasti yhteen juuri tässä hetkessä. Kun tarina meistä on ollut olemassa vuosien ajan, ainakin yhtä tärkeältä tuntuu, että sovimme hyvin kasvamaan yhdessä.

Ajattelen sen tarkoittavan, että tämä rakastamani nainen sopii täydellisesti houkuttelemaan minusta esiin kasvamista. Hän on sellainen avain, joka avaa minussa kaiken, sellaisenkin, mistä en mitään tiennyt. Ja sitten hän saa tuntemaan, että olen parhaimmillani taas ja taas ja taas.

Emme sopineet hyvin yhteen vain silloin kun katsoimme toisiamme silmiin ja aloimme keskustelun ensimmäistä kertaa. Olemme sopineet yhteen koko matkan ajan niin hyvin, että nyt olemme tässä, ja olen hulluna häneen.

Olen hyvin onnellinen, haluan kertoa sen ääneen. Täällä ihminen täynnä tunteiden kohinaa rakastettuun! Elämä ei ole olemista kivenä, jonka pitää löytää lokosensa kalliosta. On hyvää yhteen sopimista, että ei tarvitse lukkiutua muuttumattomaksi pitääkseen yhteen sopimisesta kiinni, vaan päinvastoin, että saa kasvaa ja muuntua silmiin katsoen, vallattomasti, niin kuin leikissä muunnutaan.

Yhteinen leikki, sillä tavalla yhteen sopimista. Parhaat leikkikaverit, kasvukumppanit, rakastavaiset, kaarnaveneellä retkellä iloisella purolla. Seikkailu jatkuu, meidän matka.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat