Kirjoitukset avainsanalla nauttiminen

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Hän kirjoittaa joulukorttien kirjekuoriin osoitteita kauniilla käsialallaan. Ei soi joulumusiikki, on hiljaista. Kuusiruutuisten ikkunoiden takaa tuikkii valoja, on kaunista. Meillä on kupeissa glögiä, villasukat jalassa.

Koko adventinajan on ollut yllättävän kiireistä, tekemistä on kasautunut ja kertynyt. Tuskin ehdimme huomata lumen puissa itsenäisyyspäivänä, kun se jo oli sulanut sohjoksi ja oltiin ehditty joulunalusviikolle.

Miten tästä ehtii jouluun? Hidastamalla ehtii. Samalla tavalla kuin rakastetun kanssa ehtii kaikkiin hyviin paikkoihin: rauhassa, keskenään.

Joulussa parasta on ihan suoraan sanottuna nyt se, että on monia päiviä aikaa olla yhdessä. On aikaa keskittyä yhdessä olemisen tunnistamiseen ilman mitään kiireitä mihinkään.

Vanhat joululaulut ja jotkut Rudolf Koivun postikortit kuvaavat joulun idylliä perheessä, missä äiti laittaa jotain hommiaan ja isä toisia, lapset omiaan. Siinä idyllissä on totta se, että niissä kuvataan katsomista ja huomaamista: siinä perheenjäsenet ovat. Heidät nähdään.

Kun nyt katson rakastettuani kumartuneena siirtämään osoitteita ja nimiä osoitekirjasta kirjekuoriin, ajattelen, että jo pelkästään tämä katsominen on niin mukavaa. Minulle tulee niin mukava olo hänen näkemisestään. Joulu antaa lahjaksi päiviä rakastetun näkemiselle. Joulu lahja.

Romantiikkaa jouluun ei erityisesti liitetä, vaikka se on mausteiden, tuoksujen, kynttilöiden ja hämärän talvipäivän aikaa. Kyllä rakkaus silti jouluun mahtuu. Ja kun rakastaa jouluna, se kääntää juhlan itselleen. Kaikkihan sopii juuri rakkaustarinaan: yhdessäolo, hyvä ruoka, mietittyjen lahjojen antaminen toiselle, iloisten yllätysten saaminen, kauniiksi laitetut paikat, puhtaat pedatut lakanat.

En ironisoi enkä hehkuta tässä. Teen huomioita siitä, mitä toivon ja odotan. Nämä ovat minun joulukuviani. Kukin odottaa joululta jotain omanlaistaan, mutta yleensä aika paljon ja jotain ihanaa. Joulunajan ongelma sitten on ehkä se, että pitäisi ehtiä tosi paljon, että kaikki toiveet toteutuisivat. Siinä piilee ongelma, joka tulee esiin, kun kiire rypistää leppoisuuden ja ruuhkissa kasautuva harmi vie rauhan.

Joten minä koetan pyrkiä vain siihen, mihin kohtuudella ehtii. Ehdin varmasti ainakin olla aloillani ja katsella rakastettuani. Sen ohessa luulen ehtiväni laittamaan ruokaa, kokoamaan ja paketoimaan joitain lahjoja. Ehtinen siivoamaan oman osani ja koristelemaan hiukan.

Jos en ehdi enempää, mitä siitä? Ehdin joka tapauksessa olla paikalla ja läsnä ja nauttia. Hän puuhaa omiaan ja me teemme paljon yhdessä.

Siis onnellinen rakastavaisten joulu, ja toivottavasti mahdollisimman monet voivat nauttia sellaisesta joulusta kuin haluavat. Koska lopulta tämäkin juhla on hyvin yksinkertainen. Kaikesta sinänsä tarpeellisesta rekvisiitastaan huolimatta joulu on enimmäkseen pään sisällä (tai sydämessä).

Kun katson rakastettuani tuossa, nyt jo liimaamassa postimerkkejä kuoriin, tunnen sesongin iloa. Hän lietsoo sitä sisälläni. Hyvä juttu: joulu on tulossa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Eniten valoa pimeään minulle tuo rakastettuni olemus ja läsnäolo. Ne auttavat suhteellistamaan kaikkea muuta: esimerkiksi tätä vuodenajan kiristymistä hämärään ja kylmenevään säähän, nuhaisuuden jatkumista, työkiireitä ja harmeja tai muuta elämässä epämääräistä ja kysymyksenalaista. Kun pääsen hänen seuraansa, tärkein on kunnossa.

Rakastettuni lähellä tuntuu oikealta. Se on niin iso lohkare onnen ainesta, että koko elämään tulee myönteinen ja optimistinen suhde. Kaikki on valoisaa! Viis talvesta, kevät odottaa! Ja joka tapauksessa kaikkialla on niin paljon kaunista! Arkiset asiat voi järjestää parhain päin, jos ne alkavat rasittaa liikaa.

Hän tosiaan saa tällaisia vaikutuksia aikaan. Muut ihmiset eivät vaikuta minuun samalla tavalla. Vaikka elämässäni on paljon rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä, rakastettuni vaikutukselle minuun ei löydy vertailukohtaa.

Minä tietenkin tarkastelen asiaa rakastuneena ihmisenä. Tämä kirkkaasti minua valaiseva vaikutus tulee sekä hänestä että rakkaudesta. Olen hänen seurassaan ja katselen häntä rakastuneena häneen.

Hänessä riittää katselemista! Kaikkein mieluimmin olen hänen kanssaan, ja hänen kanssaan voin olla missä vain. Silloin voin missä vain uppoutua katsomaan häntä ja nauttimaan yksityiskohdista.

Rakastettuaan katselee ja havainnoi jotenkin tavallista kokonaisvaltaisemmin, tavallista aistivammin. Niin sen täytyy olla, sillä muuten on vaikea ymmärtää, miten parin pipon alta kiertyvän hiuskiharan katsominen tekee niin hyvän olon. Itse pipokin on tosi kivan näköinen hänellä, ihan kuin se olisi huolella keksitty ihan vain häntä varten.

Nyt kansan siirryttyä talviaikaan, ikkunoista näkyy, että kirkasvalolamppujen äärellä istuskellaan taas ottamassa valokuureja. Minä otan valokuureja esimerkiksi katselemalla rakastettuni kasvoja.

Kun on rakastunut, toisen kasvojen katsomisella on tehokas vaikutus. Ei mikään vilkaisu siis, vaan ainakin minuutin katselu. Toisen ei tarvitse katsoa takaisinkaan, mutta voi myös katsoa silmiin toinen toisiaan. Siinä istutaan tai seisotaan, ja tunnustellaan, miltä toisen kasvonpiirteet, niiden yksityiskohdat omassa itsessä tuntuvat.

Ihmisen kasvojen rauhallinen katsominen on ylipäätään voimakkaasti vaikuttava asia. Rakastetun kasvojen katsominen mullistaa tavallisen hetken aivan toisenlaiseksi. Se herättää niin paljon tuntemuksia.

Katsominen tarkoittaa keskittymistä. Ellei keskity katsomaan, ei havaitse, eikä näe. Mutta rakastettuhan on rakastettu, tärkein, parasta – hän vie huomioni, keskittyminen tapahtuu rakkauden vetovoimalla. Tiedättehän!

Häntä katsoessani en oikeastaan edes voi ajatella mitään. Hänen piirteittensä näkeminen ja se, miltä se tuntuu, on niin rikas kokemus. Minä vain havaitsen ja tunnen, ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu lämpimältä ja häkeltyneeltä ja valoisalta, ja rakastuneelta. Hän hymyilee ja nauraa minulle. Valohoitoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen
Kuva: Jaakko Kaartinen

Himo toista kohtaan, kehon vetovoima toiseen kehoon, humalluttava halun tunne ja sen täyttäminen on nautittavinta, mitä ihmisruumiista irtoaa.

Meihin on biologisina olentoina rakentunut sellainen kyky. Seksi on päihdyttävää, koska se voi tuntua niin käsittämättömän hyvältä. Minusta se on rakkaussuhteen ytimessä, sen keskeisintä jaettua kokemuksellista ainesta. Se polttaa niin väkevästi, että siksi rakkaussuhde on rakkaussuhde.

Kulttuurisesti seksi on mutkikkaampaa. Suomessa on edelleen vahva häpeän kulttuuri, jonka takana seksiä joudutaan piilottelemaan. Monista muista mukavista kehollisista asioista, kuntosalilla käynnistä joogaan ja hieronnasta paritanssiin voidaan puhua vapautuneesti ja aivan vakavasti.

Seksistä puhuminen jää aikuistenkin kesken yleisessä keskustelussa lähes aina naureskeluksi. Se on sääli sinällään.

Aika vaikeaa on arvioida sitäkään, kuinka paljon ja millä tavalla seksistä parisuhteiden sisällä oikeastaan keskustellaan. Se on toki jo liki kaikille selvää, että keskenään pitää täytyä kyetä puhumaan omista toiveista, tarpeista ja kokemuksista, tai koituu ongelmia. Siinä on sitten omat kynnyksensä kullakin ylitettävänä, vaikka olisikin kuinka vapaa kulttuurisista rajoitteistamme.

Siitäkin kirjoitellaan ainakin naistenlehdissä, miten kykyä haluamiseen ja intohimon kokemiseen pitäisi vaalia. Minusta tätä ulottuvuutta kuitenkin pidetään esillä liian vähän.

Seksi on vuorovaikutusta, jossa molemmat sekä tarjoutuvat toisilleen että ottavat toinen toisensa vastaan, tavalla tai toisella. Tässä vuorovaikutuksessa voi olla samoja onnistumisia ja epäonnistumisia kuin missä tahansa, ja molempien suhteen kokemukset ovat hyvin intensiivisiä, koska kyse on niin syvistä ja äärimmäisistä asioista: omasta alastomasta kehosta, omasta seksuaalisesta identiteetistä, omasta sukupuolisuudesta, luottamuksesta, itsetunnosta, nähdyksi tulemisesta, hyväksytyksi tulemisesta ja niin edelleen.

Siksipä paljon puhetta tarvitaan.

Minusta huomiota pitää kiinnittää myös toiseen ulottuvuuteen. Kyse on erityisesti kehollisesta vuorovaikutuksesta. Seksi tapahtuu kehossa. Se ei ole abstraktio. Aivojen sanotaan olevan tärkein elin seksissä. Se on totta, ja ne nekin sijaitsevat nimenomaan kehossa.

Seksistä nauttiminen on nauttimista oman kehon kautta, tavalla tai toisella. Riippumatta mieltymysten moneudesta ja äärimmäisestäkin erilaisuudesta ihminen nauttii kehollisena olentona. Emme ole enkeleitä, olemme ihmisiä. Tässäkin mielessä ihminen on onneksi eläin.

Minusta olisi erinomaista, että ihmisiä olisi lapsesta saakka ohjattu nauttimaan omasta itsestään, omasta kehollisuudestaan. Tarkoitan tällä nauttimista laajassa mielessä, huomion ohjaamista siihen, miltä tuntuu olla minä. Miltä kaikki omassa kehossa tuntuu? Miltä tuntuu juosta, miltä venytellä, miltä olla väsynyt, miltä auringossa, miltä tuulessa?

Aistimaan oppiminen, oman kehon kuuntelu, keskittyminen olemaan omassa ihossa ja sen sisäpuolella ovat niitä asioita, jotka liittyvät myös nautinnolliseen seksielämään.

Merkittävä osa nautinnollisuutta on sekin, että aivan kuten kaikkea muutakin kehollista, myös seksiä voi kehittää. Siinäkään mielessä se ei ole vain jokin akti, vaan elävää vuorovaikutusta, jatkuvasti muotoutuva tapa olla olemassa minuna ja yhdessä toisen kanssa. Seksin kehittäminen ensin hyväksi ja sitten aina vain paremmaksi edellyttää keskittymistä myös kehollisuuteen. Oman kehollisuutensa kumpikin seksiin aina tuo.

Minusta haluamisen, intohimon ja nautinnon kokemuksia vaalitaan keskittymällä aistimiseen. Se on huomion keskittämistä siihen, miltä kehossa tuntuu. Aivan konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi asettumista lattialle ja oman kehon tuntemusten läpikäymistä keskittyneesti kohta kohdalta. Miltä minun kehossani tuntuu juuri nyt?

Omaa aistivaa kehollisuutta pitää arvostaa. Se ansaitsee säännöllistä huomiota ja tutkimista. Miltä jalkapohjissa tuntuu, kun ne istuessa ovat mattoa vasten? Millainen niiden tunne on? Kykenenkö tunnistamaan, miltä käsivarren lihaksissa tuntuu, jos levitän sormiani aivan vähäsen? Miltä olkapään liikuttaminen edestakaisin tuntuu kudoksissa sen ympärillä?

Käytän aikaa tällaiseen. Minulle siitä on ollut paljon iloa. Mitä helpommin omaan keholliseen kokemukseen kykenee uppoamaan, sitä selvemmin kykenee tuntemaan toisen kehon läheisyyden ja kosketuksen ja antautumaan niille tuntemuksille, joita siitä syntyy.

Mitä näen ja miltä se minussa tuntuu? Mitä kuulen? Mitä tunnen omassa kosketuksessani? Mitä paremmin aistin, sitä helpommin intohimo minussa nousee. Mitä paremmin aistin, sitä paremmin kykenen kuvaamaan, kertomaan ja olemaan. Nauttimaan. Sitä parempaa seksi on. Se on lahja toiselle, ja itselleni. Minusta se on rakastamista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Pieni kesälomamatka vei meidät Pori Jazzien konsertteihin. Kolmen päivän musiikkiputki huipentui Grace Jonesin keikkaan keskiyön hämärissä. Grace oli tosiaan huikea ja hänen esityksensä sai meidät sekä riemukkaiksi että miettimään koetun syvempiä opetuksia meille katsojille.

Mikä siinä konsertissa oli erityisen merkittävää? Ehkä eniten se tapa, jolla G astui yleisön eteen, oli ja kantoi itsensä ja esiintyi: ujostelematta, pelotta, vapaana, ylpeänä itsestään, vitsikkäänä, itse itsensä määritellen avoimen, leikkisän, vapaan seksuaalisena.

Sellaista oman itsen omistamista ja vapautta olla juuri niin kuin tuntuu, ei juuri missään näe niin ehdoitta ja suvereenisti läpi elettynä.

Itsemääräämisen kokemus ja tuntu ovat tasapainoisen parisuhteen lähtökohtia. Vasta kun molemmin puolin löytyy sekä itsetuntemusta että oman itsen määrittelyä, toinen voi alkaa huomioida ja kunnioittaa niitä. Tai lyhemmin sanottuna: vasta kun toinen itsensä näyttää, toinen voi hänet nähdä ja huomioida.

Kaikessa näyttämisessä on haasteensa. Seksuaalisuus on erityisen haastava ulottuvuus ihmisyydessä. Tarkoitan, että siihen liittyvien sisäisten solmujen, kysymysten ja häpeän tunteiden kanssa jokainen joutuu painiskelemaan kasvaessaan. Ehkäpä se on meissä niin syvälle käyvää, ettei muuten voisi ollakaan.

Ja Grace Jones sitten? Hän tuntui lavalla näyttävän, että ”tällainen minä muun muassa olen ja tällä tavalla minä leikin. Tässä on minulle mielihyvää. Minua huvittaa ja haluttaa näin ja se on hurjan iloista.” Minusta se on mahtava esimerkki ja muistutus kaikille ja muun muassa rakkaussuhteiden osapuolille.

Niin taide opettaa. Monenlaisten ehtojen ja vaiheiden pitää tietysti toteutua, mutta kukin, tavalla jolla kykenee, voisi seisoa rakastettunsa edessä ja olla avoimen seksuaalinen. Näyttää, mikä huvittaa ja miten haluttaa ja iloita siitä sekä kepeästi että syvästi. Kun siihen ei liity häpeää, on ilo itselle ja toiselle paljastaa itsensä sellaisena seksuaalisena ihmisenä kuin on. Siitä voi aueta loputon määrä riemua. Erityisesti siitä syntyy hyvinvointia itselle.

ihminen toteutuu omana itsenään myös seksuaalisesti. Mitä vapaampana voi olla omana itsenään, sitä parempaa elämää kykenee elämään. Rakkaussuhteessa mahdollisuudet sille, että kumpikin voi tutkia omaa itseään ja turvallisesti paljastaa itsensä, kietoutuvat kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen ja niihin edellytyksiin, joita kumpikin on tuonut suhteeseen mukanaan.

Hyvä parisuhde on sellainen, jossa luodaan yhdessä ja erikseen tilaa kasvaa noiden edellytysten rajojen yli. Itsetuntemus syvenee, itsemäärääminen vahvistuu, leikki paranee. Kannattaa etsiä askeleita rohkaistumisessa, itse ja yhdessä.

Seksuaalisuus voi olla luovaa ja mahtavan leikkisää toteutumista omana itsenään toisen kanssa. Grace Jonesin konsertti muistutti taas, kuinka vähän siinä oikeastaan tarvitsee olla häveliäisyyden ja häpeän jäykistäviä rajoja. Se oli valoisa ja voimaannuttava muistutus.

Ehkei Grace Jonesin julkeuden ihanan kosmisiin mittoihin ole yltäminen. Mutta mihinpä rajoihin toisaalta kenenkään pitäisi tyytyä? Ja oman sisäisen seksuaalisen vapautumisen matkalla itsen omankaltaisuuden tunnistaminen ja näyttäminen toiselle sanoin, elein, iholla, pukeutuen, riisuen, pyytämällä ja tekemällä on jo aina ihmisenä olemisen juhlaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat