Kirjoitukset avainsanalla Minna Tuominen

Kuva: Janita Nuutilainen

Yk:n lapsenoikeuksien sopimus täyttää tänään 30 vuotta.  Huikeaa. Suomessa monet lapset voivat myisin hyvin ja maailmallakin lasten oikeuksien sopimus on pitkässä juoksussa nostanut lasten koulutustasoa. Nykyisin maailman lapsista 9/10 saa käydä ilmaista koulua.

Silti kuilu erittäin hyvinvoivien ja köyhien lasten välillä syvenee kokoajan.  Myös meillä.

Turvallinen lapsuus on turvallisen aikuisuuden perusta. Turvallisuutta lisää mm. se, että on joku jonka kanssa saa olla turvassa ihan kahdestaan. Kyky olla kahdestaan lähellä on yksi parisuhdetaito, hyvin tärkeä taitoa.  Kykyä olla kahdestaan lähellä toista ei voi oikein oppia, jos ei ole ollut ketään kenen kanssa harjoitella. Vaikkapa siten, miten voi lapsena turvallisesti istua sylissä tai pitää toista kädestä kiinni.

Meidän aikuisten tehtävä on luoda turvaa lapsillemme - eikä vain omille. Tehtävämme on pitää huolta kaikista lapsista. Turvallisista lapista kasvaa turvallisia aikuisia, jotka voivat luoda turvallisia perheitä ja turvallista yhteiskuntaa.

Ja silti jokaisella on matkaan tarttunut varmasti myös jotakin turvallisuutta horjuttavaakin. Muistan omasta lapsuudestani hetkiä jolloin istuin äidin sängyn vieressä ja rukoilin: "Jumala älä anna äidin vielä kuolla". Migreenikohtaukset näyttivät kamalilta ja lisäsivät turvattomuutta. Äitini kuoli aivoverenvuotoon sitten kun olin 24- vuotias. Eli pitkälle aikuisuuteen päästiin. Mutta yhä vieläkin olen helposti huolissani, että läheisilleni tapahtuu tai on tapahtumassa jotakin kamalaa. Tiedostan, että elämä voi katketa myös silmänräpäyksessä. Toisen äkillinen kuolema tai eroon joutuminen ovat varsinkin lapselle traumaattinen kokemus.

21-vuotiaana sain olla työharjoittelussa Brasiliassa Sao Paulossa sekä slummityössä että nuorten äitien ensikodissa. Tapasin nuoria teiniäitejä, joiden perhe oli hylännyt heidät ja niitä perheitä, jotka pelkäsivät slummeissa, pureeko rotta ensikin yönä. Puistatti. Sellaista köyhyyttä en ollut nähnyt missään.  En tiennyt mitä sanoa. Minä en olisi uskaltanut nukkua täällä. Ja silti nämä ihmiset hymyilivät ja kertoivat elämästään. Kaikki on suhteellista.

En voi ajatella, että naapurin turvattomuutta herättävät asiat eivät koske minua. Kyllä ne koskevat. Turvattomuus lisää turvattomuutta ja turvallisuus turvallisuutta.

Voin ihan hyvin hymyillä tuntemattomalle lapselle, kysyä mitä hänelle kuuluu ja antaa tarvittaessa ruokaa ja suojaa. Ihan vain siksi, että jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Ja toisen turvallisuus ja turvattomuus vaikuttavat myös omaan perheeseeni. Laitetaan hyvä kiertämään.

Toiveikkain terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Yle

Vain elämää- sarja on mainio. Arvostan sitä, että suositut artistit avaavat myös elämänsä vaikeita asioita. . Kun menestyneillä julkkikisillakin on elämän varjopuolet,  on jotenkin helpompi katsoa myös oman elämän vaikeuksia.  Syviä tunteita on jokaisella, moni on vain tottunut peittämään ne: Piilottelemaan kaikista kauneimman ja tärkeimmän osan itsestään. Hullua.

Viime perjantaina Ville-Gallen Pysy aina pikkuveljenä teki  minuun vaikutuksen. Ville-Galle kertoi, että välit pikkuveljeen ovat poikki ja hän kaipaa veljeään. Katsojana tuli sellainen olo, että toivottavasti pikkuveli kuuntelee tämän ja välit korjaantuvat. 

Biisin myötä mietin omia sisaruksiani ja omia lapsiani - noita tappelupukareita. Tapaan sisaruksiani liian vähän ja ikävöin niitä aikoja, kun lapsena kinastelimme, kuka sai eniten karkkia. Vaikka olin muuten huono puolustamaan itseäni, sisaruksille sain sanottua, ettei tämä ole reilua. Sisarussuhteet opettavat meille puolustamista, kateuden sietämistä ja jakamista (toki paljon muutakin). Myös sietämään ulkopuolisuutta ja erillisyyttä, jotka ovat itseasiassa aika tärkeitä asioita. Kaikissa piireissä ei voi olla sisällä ja parisuhteessa on väistämätöntä olla myös erillinen yksilö.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa. Terapiatyötä tehneenä olen huomannut, että tämä on itseasiassa aika yleistä: Ihmiset pariutuvat sisarustensa ikäisten ihmisten kanssa. Merkillistä, sillä ei kai ihmisen iällä nyt luulisi olevan niin suurta merkitystä. Muutenkin on kiinnostavaa havainnoida muistuttaako kumppani muiltakin ominaisuuksiltaan sisaruksiamme. Se mihin on tottunut, siihen me helposti hakeudumme. 

Lastensa tappeluiden selvittämistä kyllästyneet vanhemmat voivat olla iloisia siitä, että lapsella on joku jonka kanssa kinastella. Riidat myös usein lähentävät - tai ainakin silloin kun ne selvitellään ja pyydetään anteeksi. Koska lapsuuden riitelymallit usein toistuvat aikuisuuden parisuhteissa, olisi siksikin tärkeää oppia riitelemään jo lapsena, oppia sopimaan jo lapsena ja oppia jotenkin osoittamaan, että olet minulle tärkeä. Painiminen esimerkiksi on hyvä tapa päästä lähelle ja ottaa rennolla otteella mittaa siitä, kumpi meistä voittaa tänään. Siinä saa myös hyvän fyysisen kosketuksen ja oppii sietämään ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Luonteva fyysinen kontakti ja  läheisyys ovat yksi elämän suurimmista voimavaroista ja stressin poistosta. Kyky olla lähellä toista ei kehity, jos ei ole ketään ketä lähellä voi olla. 

Kiitos sisarukset kun tappelitte mun kanssa silloin joskus!

 

Lämpimin terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen

Mietin sinua vanhempi, joka pelkäät kertoa lapsillesi väistämättömästä perheen hajoamisesta. Ero näyttää nyt oikealta tai ainakin kaikista ratkaisuista vähiten väärältä.  Lapsetkin aistivat asioita: Vatsaan sattuu ja kurkussa on kummallinen pala. Keho aavistaa jo, vaikka kukaan ei uskalla sanoa pahinta ääneen.   

Mietin sinua puoliso, joka salaat toiselta  tärkeän asian. Se voi olla  outo kyhmy kainalossa ja lääkäriaika ensi viikolla, tai se, että rahat näyttävät loppuvan tai tunne siitä, että toinen ei tunnu enää arvostavan. Toisen lähelle on ikävä, mutta sellaista ei ole tottunut ilmaisemaan. Koska pelko. Niin se on muuttanut teidän väliin.  Miten läheisin ja rakkain voi muuttua niin pelottavaksi?

Pelko on salakavala vieras. Joidenkin talojen seiniin se on kovasti pinttynyt. Jos se on kauan saanut olla vieraana, sen poisajaminen on vaikeaa. Ja kun sen saakin hetkeksi  ulos, löytää se kuitenkin pian takaisin. Lamaannuttavaa.

Monille meille on sanottu sanat: Älä nyt pelkää. Silloin kun sanoissa on vähättelevä sävy, sanat eivät lohduta.

Ja mitä enemmän yritän olla pelkäämättä, sitä lujemmin pelko pitää otteessaan. Välttely on pelolle mannaa. Mitä kauemmin välttelen vaikkapa puolisoani, sitä pelottavammaksi hän muuttuu.  Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta. Kyllä, mutta aika usein hälytysmerkki sisällä on liian suuri. Jos en olisi pelossa kiinni, tajuaisin, että nyt tunne on mennyt överiksi. Pelko pitää otteessaan silloin, kun sen viestiä kuuntelee liikaa kohtaamatta pelkoa silmästä silmään. Mitä jos uskaltaisinkin kohdata pelon? Tuntea sitä hetken hajoamatta siihen? Miten se on mahdollista? 

Kuva koirasta ja Älä-pelkää tatuoinnista puhuttelee minua. Toiset pelkäävät koiria, toisille mikään tai kukaan ei annan enemmän lohtua kuin koira. Toiset pelkäävät tatuointeja, toiset tulevat niiden kautta näkyviksi.  

Useimmille sekä sanat että kosketus yhdessä luovat sisäisen turvan.  Koiran kosketus ja elämän motto tatuoituna käteen tai jalkaan voivat olla "oman elämän voimahali".  Ihmisen kosketus rauhoittaa toki.  Toisen käden silitys silittää huolia pienemmiksi. Mutta aina ei ole ihmistä lähistöllä koskettamaan. Silloin koira on kyllä mahtava kosketusvoimakaveri. 

Kuvan tatuointilause Älä pelkää  löytyy Raamatusta. Väitetään että se lukee siellä  365 kertaa.  Niin monta kertaa toistettuna yhdessä ainoassa kirjassa johtuu ehkä siitä, että ihmiset pelkäävät niin paljon. Ovat aina pelänneet.  Rohkeudesta sanotaan, että se on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Minulle on ainakin käynyt juuri niin. Vaikka pelkään yli kaiken, voin turvautua itseäni Suurempaan ja  kohdata ne asiat ja ihmiset, jotka ovat mieleni sopukoissa muuttuneet möröiksi.  Yhdessä toisen kanssa kohtaaminen on helpompaa.

Kohtaamista toivovin terveisin,

Minna Tuominen

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Ilkka Tuominen

Seisoin asuntomessuilla suuren Parisuhteen palikkatalon edessä. Muistan oman rakennusajan aika raskaana. Toinen puoli minusta haluaisikin varoittaa messuihmisiä talonrakennuksen kalleudesta ja hulluudesta. Miettikään nyt vielä tarkoin! Onko talo niin tärkeä teille?  Pidän ajatukseni ominani ja keskityn muistuttamaan ihmissuhteiden rakentamisen merkityksestä.  Ihmissuhteitakin voi huone huoneelta rakentaa: hellyyttä voi tietoisesti lisätä, omiin ja toisen tunteisiin voi paremmin tutustua ja riidoissa on olemassa erilaisia näkökulmia, miten niitä ymmärtää paremmin. Rakennusaikana olisikin hyvä muistaa myös perhe ja heidän toiveet. Muutkin kuin taloon liittyvät toiveet.

Parisuhteen palikkatalossa valkoinen keskimmäinen palikka on nimetön palikka. Parisuhdetalon keskimmäinen huone muistuttaa asiasta, joka on parille tärkeä ja vaikeasti nimettävissä.  Keskeinen asia vaikuttaa parisuhteen kaikkiin muihin osa-alueisiin. Messujen lapsiperhevilinässä tapasin myös niitä pariskuntia,  joilla ei vielä ollut yhteisiä lapsia, mutta toive yhteisestä perhearjesta oli yhteinen. Samalla kun he suunnittelivat talonrakennusta tai ostoa, moni heistä käy parhaillaan hedelmöityshoidoissa.

Tahattomasti lapsettomien ry. Simpukan arvion mukaan. joka viides suomalainen kohtaa elämänsä aikana henkilökohtaisesti tahattoman lapsettomuuden. Tahattomasti lapsettomien lukumäärää on vaikea arvioida, koska sellaista ei vain tilastoida. EU:ssa arvellaan olevan noin 25 miljoonaa ihmistä, jotka ovat tahattomasti lapsettomia. Jos arvioidaan että 20-39 vuotiaita on Suomessa n. 1,5 miljoonaa niin näistä 20 % on n. 300 000 henkilöä. Se on aikamoinen määrä. Uusia lapsettomia pareja hakeutuu hedelmöityshoitoihin vuosittain n. 3000 paria.

Asuntomessuille tuleminen keskellä tahatonta lapsettomuutta vaatii rohkeutta ja uskoa unelmiin. Talojen lasten huoneet tekevät samalla myös kipeää. Pari joutuu miettimään, minkälainen koti kannattaa hankkia jos lasta ei koskaan tulekaan.

Aika monen meistä täytyy tai saamme odottaa pitkäänkin unelmien toteutumista. Talo ja lapsi kuuluv at edelleen monen suomalaisen unelmiin.

Monen mielestä liiankin pitkäksi usein pitkittyvä lapsen odotusaika esimerkiksi hedelmöityshoitoien tai adoptioneuvonnan keskellä on hyvä käyttää itsensä ja puolisonsa tutustumiseen. Toiset alkavat ”aikansa kuluksi” rakentamaan taloa. Sekä talonrakennuksen että hedelmöityshoitojen keskellä suosittelen kumppaniin tutustumista.

 

Itseltä ja puolisoltaan voi kysyä vaikka seuraavia kysymyksiä:

-  Minkälaista vanhemmuutta itse sain?

- Haluaisinko olla samanlainen vai erilainen vanhempi, kuin vanhemmat olivat minulle?

- Mitä tekisin toisin?

- Mikä vanhemmalleni oli vaikeaa?

- Mitä arvostan omissa juurissani?

- Ja kun meistä vihdoin toivottavasti joskus tulee vanhempia, mitä meidän tulisi silloin aina muistaa tästä piinaavan pitkästä odotusajasta?

- Mitä sanomme lapselle?

- Mitä teemme hänen kanssaan yhdessä?

 

Mitä paremmin vanhempi tuntee omat vahvuutensa ja haasteensa, sen paremmin hän jaksaa lapsen tunne-elämän vaiheita. Hyvin itsensä tunteva vanhempi on parempi painos itsestään. Niin, että sikäli vaikeista ajoista ja odottamisen piinasta voi olla itsetuntemuksen kannalta myös hyöytä.

 

Tutkimusten mukaan parisuhdeonnea kasvattaa osallistuminen toisen arkeen. Talon rakennus vaatii yhteistä tekemistä ja suunnittelua. Talon rakennus venyy monen vuosien arjeksi. Sekä lapsen että talonrakennuksen kanssa tarvitaan sitkeyttä ja arjensietokykyä.  Monet kertovatkin tiimiytyneensä parhaiten keskenään juuri taloa rakentaessa – vaikka työtä oli paljon, päämäärä oli yhteinen. Niin se taisi olla meilläkin.

 

Yhden taloprojektin maaliin saattaneena ihmettelen, miksi lähdimme niin työlääseen projektiin. Niin suuren ajan, työn ja rahan satsaaminen yhteen ainoaan taloon mietityttää edelleen. Niin, mehän emme osanneet aavistaa, kuinka työlästä ja kallista se tulisi olemaan. Asuntomessujen talohinnat antoivat ymmärtää toisin.

 

Oikeasti kyse oli enemmästä kuin materialistisista seinistä. Taloa rakentaessamme rakensimme elämäämme konkreettisesti enemmän yhdessä. Toisen unelmia oli pakko kuunnella  - ja kyseenalaistaa. Ilman yhteistä aikaa talo ei olisi myöskään valmistunut. Talonrakennusprojektin aikana sai alkunsa myös meidän biotyttömme. Kuka tietää jos emme olisi lähteneet hullunrohkeaan talonrakennukseen, olisiko tyttökään koskaan syntynyt?

 

Mietteliäin terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat