Kirjoitukset avainsanalla Minna Tuominen

kuva: Minna Tuominen

Haluan kaurapuuroni. Ja tummapaahtoisen kahvin. Olen raahannut Suomesta  lomalle omat kaurahiutaleeni ja kahvipurkkini. Aamu ei oikein käynnisty ilman niitä. Muuten se voisi  käynnistyä nimenomaan väärin. Ja kuitenkin pidän itseäni seikkailunhaluisena ja ei-rutiininomaisena. Haluan käydä uusissa paikoissa ja maistaa monenlaisia makuja. Paitsi aamuisin. Pitää olla jotain pysyvää. Puolisolleni kaurapuurot eivät tule enää yllätyksenä. Hänkin syö niitä. 

Olemme lomalla kokoonpanolla, jossa on kolmen aikuisen lisäksi lapsia 9-16 vuoden ikähaitarilla. Lapset ovat tunteneet toisensa pienestä asti. Silti matkat tuovat esille itsestä ja toisesta erilaisia piirteitä: Toinen esimerkiksi haluaa suinpäin juosta kokeilemaan erilaisia hyppylaitteita ja maistaa jotakin uutta ruokaa, toinen lapsi tarkkailee vierestä ja miettii "selviydynkö tuosta hengissä, uskaltaisinko sittenkin kokeilla"? Toinen sanoo toiselle, ettei tuo vaate istu sinulle parhaiten ja toinen loukkaantuu. "Miksi tuo haukkuu minun vaatteita?" Haukkuiko hän vai halusiko itseasiassa auttaa valitsemaan kaverille paremmin sopivat vaatteet? Se, mikä on toiselle suoruutta ja rehellisyyttä, kuulostaa toisen korvissa arvostelemiselta.

Lomalle kannattaa lähteä toisten kanssa myös siksi, että pienessä tilassa ja erilaisessa ympäristössä pääsemme harjoittelemaan ihmissuhdetaitoja ja toisten erilaisuuden ymmärtämistä. Aika monesta asiasta täytyy yhdessä sopia ja itsekkäät vapaamatkustajat alkavat ärsyttää. Kaveritaidot ovat samoja, mitä tarvitsemme parisuhteessa. 

Kyselen lapsilta tätä blogia varten, minkälainen olisi hyvä seurustelukumppani. Lapset sanovat yhdestä suusta, että luonne on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Teinit tosin puhuvat myös ulkonäön puolesta.

Mutta minkälainen luonne olisi hyvä?

- Iloinen 

- Ja hauska 

- Ja pitää olla omat mielipiteet. Mun kanssa pitää osata puolustautua

- Entä ylläytykset? Tykkäättekö te jos seurustelukumppani järjestää yllätyksiä?

-  No riippuu yllätyksestä. 

- Ei kauheesti

- Jotain kivaa se voisi järjestää

 

Minä tykkään yllätyksistä. Odotan, mitä kaikkea yllättävää saan tänään järjestää ja mitä minulle järjestetään. 

Lomaterveisin,

Minna Tuominen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Pixabay

Ei olisi pitänyt kävellä Töölön sairaalan ohi. Vappuni olisi ollut toisenlainen ilman kävelyä. Tulin tempautuneeksi aikamatkalle  yli kymmenen vuoden taakse. Muistan hajut, valot, ihmiset ja sängyssä makaavan hauraan tytön. Hän on heräilemästä aivotärähdyksestä. Jalka vähän murtunut. Hänellä oli hyvä säkä, sanoivat. Vain jalka. Se kuntoutuu kyllä.

Jalka kuntoutui.

Sydän ei.          

Oli ollut auto-onnettomuus, kummityttöni oli saanut juuri kortin, poikaystävä istui vieressä. Oli kiire, oli tienmutka ja kohtalokas puu.

Poikaystävän hautajaisten jälkeen oli vaikea tietää, miten elämä sitten rakentuisi.

Ja kyllähän hän kysyikin. Minultakin:

Miten jaksan elää tämän syyllisyyden kanssa?

Se on iso kysymys.

Siksi on ymmärrettävää, kaikki se, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten vappuna.  Se, että on syyllisyys, ettei jaksa,  ettei voi tietää, loppuuko ahdistus koskaan. Ja pystyykö antamaan itselleen koskaan anteeksi. Vaikka muut antaisivatkin. Eikä muistakaan voi tietää, mitä he todella ajattelevat.

Tänään karnevalististen iloisten ihmisten keskellä Töölön sairaala muistutti, että aivan:  täällä on varmaan kymmeniä, ehkä satoja kummityttöni kaltaisia. Vappunaamarin takana voi hyvin itkeä, kaivata, syyttää ja suunnitella junan alle menemistä. Ja ylläpitää kulisseja. Vappuna naamioita ei kukaan edes huomaa. 

Mielestäni olisi ollut muitakin ratkaisuja kuin päättää  elämänsä –  samalla kun muut juhlivat kevättä ja nuoruutta. Mutta helppohan minun on sanoa. Olen mokannut toki, mutta en koskaan niin, että rakkain olisi kuollut. Vain siksi, että minä ajoin sitä autoa.

Toinen puoli minusta ymmärtää kummityttöni ratkaisun. Jollain lailla. Toinen puoli kaipaa ja uskookin, että  jospa syyllisyys olisi helpottanut ajan kanssa. Suru ja ikävä hyökkäsivät tänään .Luulin jo itkeneeni nämä kyyneleet.

Katson ympärilleni ja mietin, ketkä kaikki lähelläni kantavat liian raskaita naamiota. Kummityttöäni en saa takaisin, mutta toivon, että huomaan  ja kannustan  ylisuurien taakkojen kantajia jakaman taakkansa. Itku auttaa. Yhteinen itku ja rukous.  Ja kyllä, on olemassa myös Taivaallinen Taakkojen Kantaja, Hän jolle mitkään murheet eivät ole vieraita. 

Vapputorin vilinässä me kohtaamme.. Kaikki me joulu- ja vappuihmiset. Surulliset ja iloiset. Rakastuneet ja vihastuneet. Taakkojen kantajakin on täällä.

Tämä on omituinen vappu. Kaikilla ei ole kivaa. Minulla on haikeaa. Se on erilaista iloa kuin keveys.  Rakkauden monenlainen roihu virtaa sinne, missä ihmiset ovat murtuneita ja särkyneitä. Siellä kulissit kaatuvat ja vappunaamarit menevät kyynelistä rikki. Niin kävi minulle nyt. Suru on rakkautta.

Kaipaavin, rakastavin ja hämmentynein vapputerveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö
kuva pixabay

Minusta murkut ovat kivoja. Meillä asuu nyt sellainen. Hän 13- vuotias ja hänellä on voimakkaita tunteita.  Olen oikeasti odottanut tätä päivää, että lapseni tulee kunnolla teini-ikään. Siitä syntyy jotakin uutta. Muistan hyvin oman murrosikäni erilaiset käänteet ja tunteiden voimakkuuden, kokeilut ja ailahtelut, kehoni ja ajatteluni muutokset. Kun kaikki muuttui.  Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen teininä siksi, että vanhempani eivät tajunneet mielestäni mitään ja päätin 13-vuotiaan uhmalla: että minä ainakin aion ymmärtää omia teini-ikäisiä lapsiani.  En silloin tullut ajatelleeksi, että minun subjektiivinen teiniyteni ei ollut samanlaista kaikilla - eikä tulisi olemaan samanlaista omilla lapsillani. Suloinen päätös silti. Teinit toimivat helposti juuri näin: tosissaan ja omista lähtökohdistaan käsin. 

Olin  siis ikään kuin valmistautunut tähän syksyyn koko eletyn elämäni voimalla. Olin päättänyt ymmärtää nuoria. ja tehnyt Mutta kun poikani ilmoitti eräänä iltana tässä mennäsyksynä, että hänellä on tyttöystävä, olin kuitenkin yllättynyt.

- Siis nyt jo? Apua, mihin aika katosi? Kävin päänsisäisiä keskusteluja:Täällä on siis joukko muitakin kuin meidän oma perhe, jotka taistelevat poikani huomiosta, läheisyydestä ja rakkaudesta. 

Mutta samalla muistin "oman elämäntehtäväni" :). Minähän olen myös seurustelun asiantuntija. Kaivoin esille, mielestäni ihan maltillisesti, erinäisiä seurusteluopuksia.

- Nämä seurustelun palikkakortit nyt kannattaa ainakin lukea.

Parisuhteen asiantuntija teinin äitinä ei ehkä sittenkään ole paras mahdollinen yhdistelmä. Tai ainakin oma ammatillisuus kannattaa pitää aika matalalla profiililla ja tarjota neuvoja vain jos hän itse kysyy. Aika pian sainkin kuulla, että minun on paras pitää huoli vain omista asioistani. Asiantuntemustani ei kaivata.

- Selvä, yritän ymmärtää.  

Kun teini alkaa seurustella, ja ylipäänsä kun teinistä tulee teini, herättää se minut ainakin pohtimaan myös kriittisesti sitä, millaisen parisuhdemallin hän on kotoolta imenyt. Tunnistan puutteita. Vaikka olen opiskellut parisuhdetietoutta monta vuotta ja terapoinut jos en satoja, niin aikakin kymmeniä eri pariskuntia, niin myönnettävä on: Parisuhdetaidoissani on puutteita. Esimerkiksi voisin enemmän puhua omista asioistani miehelleni. Aika helposti sorrun siihen, etten "jaksa vaivata toista omilla ajatuksillani". Pohdin myös ääneen miehelleni, onko teinimme nähnyt tarpeeksi hellyyttä ja huolenpitoa välillämme ja sitä, että asioista voi puhua.

- Kun tämä parisuhdemalli nyt väistämättä vaikuttaa lastemme tuleviin parisuhteisiin

No, poika ilmoittaa aika nasevasti, että hänen seurusteluasiat eivät kuulu minulle. Tai isälle. Hyvä. Hän osaa pitää rajansa. Ei sitten kysytä. Tytöstä ei enää puhuta mitään. Kun kysyn jotakin, saan aina saman vastauksen: Pidä huoli omista asioistasi. Pidän  siis suun kiinni ja aavistan, että suhde on saattanut katketa.

Se tulee esille erään toisen huolipurkauksen kohdalla. Viimein puhumme. Hän kertoo. Tyttö oli löytänyt toisen. Kun lapseni kertoo siitä, miten hän itse on käyttäytynyt eron tullessa ilmi, olen aidosti ylpeä. 

- Sä osaat hienosti puhua. Ja löydät varmasti jonkun oman ihmisen vielä, sitten kun haluat.

Yksi asia jää silti mietityttämään. Kun kysyn, miksi hän ei aiemmin puhunut mielessä olevista huolista, saan vastaukseksi, että olisin voinut enemmän kysyä. What?

Herkällä korvalla ja tuntosarvilla kuulostelen nyt tunnelmia teinin elämässä ja yritän viestittää, että meille vanhemmille voi aina puhua kun haluaa. Sitä ei kai voi liikaa korostaa. Varsinkin kun itselläkin on taipumusta alkaa salailemaan hankalia tunteita. Jokainen tarvitsee jonkun joka kysyy: Mitä sulle oikeasti kuuluu?

Pohtivin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Minna Tuominen

Olen pyöritellyt päässäni tyytyväisyyttä - ja onnellisuutta. Toiset kun näyttävät tyytyvän ulkonaisesti kovin vähään ja ovat siitä huolimatta tyytyväisiä. Jopa onnellisia. Miten tämä kaikki vähä riittää heille? Mökki kotikylästä, puoliso naapurista ja ammatti perittynä vanhemmilta. 

Ulkonaisesti menestyneet taas voivat olla sisäisesti tyhjiä ja menestys voi olla ulkoaohjautuvaa. Ja mikä nyt sitten on menestystä? EIkö pienessä punaisessa tuvassa tyytyväisesti asustava ole enemmän menestynyt kuin hän, joka ajautui rahan, maineen, vallan tai muuten vaan riittämättömyyden oravanpyörään? Olen tavannut tällaisia vähään tyytyneitä tyytyväisiä eritoten maalla. Useimmiten he ovat vanhoja kuin nuoria. Iloitsevat kasvimaan antimista ja tuoreesta leivästä enemmän kuin ulkomaanmatkasta.  Monet heistä eivät haluaisi lähteä kodista minnekään. 

Monille heille nauretaan. Pieni ja kapea maailma sanotaan. 

Tekisi hyvää nähdä vähän maailmaa totesin minäkin meidän kylän naiselle, joka pikkukaupunkimme  keskustan virastossa tuli kertomaan, että tietää kyllä kuka minä olen

- Mitä?
- Niin olet sen miehen rouva, joka laittaa takkinsa kiinni vasta kadulla.           Sillä sinun miehelläsi on aina niin kiire. Minä katsoin ensin, että onko se normaali ollenkaan....

Me olimme miehen kanssa tietämättämme tulleet kuuluisiksi siksi, että meillä on niin kiire viipottaa eestaas, ettei takkiakaan kiinni ehdi laittaa. Kyllä ovat varmaan supisseet kyläläiset keskenään, ettei tuollainen elämäntahti hyvää tee.  Oikeassahan he olivat. 

Silloin seitsemän vuotta sitten silmätikuksi jouduttuani ajattelin, etten taatusti tule tänne kyläpahaseen sopeutumaan.

Toisin kävi. 

Tänään toivon, ettei mieleni keksisi uusia ideoita tekemisistä ja projekteista. Jättäisi vaativa mieleni jo minut ja puolisoni vihdoinkin rauhaan. Ei kokoajan ole pakko uudistua. Ja tehdä.  Olen mieluummin jämähtänyt ja rauhassa itseni ja mieheni kanssa kuin muuttamassa vimmatusti maailmaa. Tai muuttamassa anyway. Mieli please älä keksi mitään uutta. Anna meidän olla rauhassa. 

Tänään mietin, miksi meille syötetään ajatusta sitä, että jatkuvasti pitäisi olla uusia unelmia ja uusia tarpeita ja tavoitteita toteuttamassa? Mitä pahaa on tyytymisessä?

Mitä jos ihan oikeasti on omassa pienessä elämässään vaatimattomalla tavalla onnellinen  eikä kaipaa mitään laajennusta mielensä komeroihin? Vai onko huoli siinä, ettei tyytyminen tuota tarpeeksi? Se  ei lisää kansantaloutta paitsi sitä kautta, että tyytyväiset parit tuottavat tänne lisää lapsia.  Onnelliset parit hellivät toisiaan, rakastelevat keskenään vähintään kerran viikossa ja mahdollisten lapsien lisäksi tuottavat ympärilleen hyvää mieltä.

Tavoiteorientoituneessa suoritusyhteiskunnassamme toivoisin meidän kaikkien olevan tavoitteellisempia omissa perhesuhteissamme. Hymyyn vastataan hymyllä myös kotona. Sitä voi harjoitella joka päivä. 

 

Lämpimin terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat