Kirjoitukset avainsanalla Minna Tuominen

Kuva © Niko Laurila

Asun joulukaupungissa. Turistit tekevät kotikaupunkiini jouluidyllimatkoja ja kaupunkia mainostetaan myös unelmien kotikaupunkina. Unelmia on hyvä olla. Se, mistä osaamme unelmoida, niitä kohti voimme myös tosielämässä kulkea. 

Vanhan Porvoon kujilla  voi kuvitella olevansa joku muu, jossain toisessa ajassa. Ihan kuin olisi hetken elokuvien päätähti.  Romanttisia hetkiäkin voi saavuttaa ihan vain kävelemällä kadulla tai kahvilassa istuen. Varsinkin jos on joku, jota pitää kädestä kiinni. Tai edes joku, jota kaivata. 

Tarvitsemme arjen eskapismia. Varsinkin joulu kutsuu  arjesta nostalgiaan, lapsuuteen ja viattomuuteen tai jopa aikaan ja elämään, jossa ei ole itsekään koskaan elänyt. 

Unelmien kotikaupungissa monen arki on kovin toisenlaista kuin kuvissa.  Joulu tuo räikeästi esille eriarvoisuuden. Niin monella on sellainen olo, ettei saa suoritettua jouluidylliä. Ei millään.  Moni on luovuttanut jouluidyllin suorittamisen jo aikapäivää sitten. Joulun alla olen tavannut lukuisia eri tavoin ontuvia ihmisiä. Kun rakkaus loppui - ja rahat. Kun puoliso kuoli ja mielenterveys prakaa. Yksinäinen joulu ahdistaa. Tai siihen on toisaalta jo jollain lailla tottunut. Ainahan voi ainakin yrittää ajatella, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa. Ja pian sekin on ohi. Silti kaikki kysyvät: Miten vietät joulun? 

Silloin kun oma elämä on kaukana idyllistä, voi sadunhohdossa samaistua lähinnä H.C. Andersenin Tulitikkutyttöön. Satu ja elämä herättävät kysymään: Kuinka paljon omaan elämään voi vaikuttaa jos on sattunut perimään lähinnä velkaa, sairautta ja huonoa onnea?  Väite siitä, että jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä tuntuu monen korvissa kornilta vitsiltä. Saduissa on yleensä onnellinen loppu, Tulitikkutytössäkin omalla tavallaan. Omalla mielellä on uskomaton voima. Johonkin voimme vaikuttaa.  Mielikuvituksestahan sadutkin ovat syntyneet.  Jos vain uskaltaisi unelmoida. Jos vain uskaltaisi.

Vanhassa Porvoossa unelmointi on jotenkin helpompaa. Jos vain tohtii sinne mennä kävelemään omissa risaisissa verkkareissaan. Vanhassa Porvoossa seisoo komeana mäellä kirkko. Se on kokenut monet tuhot ja tulet, loiston ajat, ryöstöt ja rapistumiset. Sen seinien sisällä monet ovat tahtoneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. Uskaltaneet tahtoa edes hetken. Ja sen seinissä kaikuvat tänäkin vuonna tuhansien joululaulajien kaipaukset.  Kun laulan Sylvian joululaulua ja Varpusta jouluaamuna saan itkeä omia itkujani eikä kukaan ihmettele tai kysele. Yhdessä laulaminen ja salaa liikuttuminen yhdistävät.

Kaiken keskellä makaa seimessä joulunlapsi. En ymmärrä tätä mysteeriä, mutta jotenkin tiedän, että siinä se nyt on Jumalan joululahja meille ontuville ja rakkautta kaipaaville. Armosta annettu. Seimen äärellä voi hetken tuntea joulurauhaa kaikenlaisissa tilanteissa. Sellaista on vaikea sanoin kuvata. 

Nostalgisin jouluterveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuva: Pixabay

 

Tänä syksynä olen palannut pitkästä aikaa seurakuntapapin töihin. Minuun on tehnyt ison vaikutuksen ne lesket, jotka kertovat kuolleen puolisonsa siunauskeskustelussa siitä, miten hän kävi joka päivä sairaalassa puolisoa katsomassa tai hoiti kotona loppuun asti. Monet sanovat, että tekivät sen mielellään ja tiesivät, että jos osat olisivat sattuneet menemään toisinpäin,  heitäkin olisi autettu ja hoidettu loppuun asti. Tottakai. Niinhän avioliitossa toimitaan. 

 

Mielessä on toisaalla monet lukemani artikkelit ja käymäni keskustelut parien kanssa, jossa kilpaillaan siitä, kumpi saa enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Monissa artikkeleissa varoitetaankin vääränlaisesta itsensä uhraamisesta ja alistumisesta parisuhteessa. Niina kirjoitti viime viikolla hienosti täällä, siitä, miten pitkä parisuhde on kestävyyslaji. Ja onhan se. Pitkissä parisuhteissa on aina myös erilaisia vaiheita. Maisemat vaihtuvat. 

Olen tullut siihen lopputulokseen, etteivät alistuminen ja toisen puolesta hyvän tekeminen ole sama asia. 

Olen tullut siihen lopputulokseen, etteivät alistuminen ja toisen puolesta hyvän tekeminen ole sama asia. Jos rakkautta on ja sitoutuminen on sisäistetty, toisen puolesta paljonkin tekeminen ei tunnu vääränlaiselta uhrautumiselta. Vaikkakin toki toisen hoitaminen voi tuntua työläältä, vaatiihan se tekemistä ja ponnistelua - ja aikaa.  Sen tekee silti - joskus jopa mielellään. Ne taas, jotka kilpailevat oman ajan tärkeydestä, ovat usein onnettomia. Ja tällä en tarkoita, etteikö omakin aika olisi tärkeää. Se on tosi tärkeää. Mutta jatkuvassa kilpailussa esimerkiksi siitä, kumpi saa enemmän omaa aikaa tai kumpi on omasta mielestään tehnyt niin paljon enemmän kotitöitä - siinä on jotain vikaa. Vika voi olla esimerkiksi siinä, että toinen onkin parisuhteessa vapaamatkustaja. Oleellista on juuri nuo leskien suusta kuulemani sanat: Jos osat olisivat olleet toisinpäin, puoliso olisi tietysti hoitanut ja auttanut minua. 

- Jotenkin meistä tuli sairauden kautta läheisempiä. Hän antoi hoitaa itseään. 

-  Jotenkin meistä tuli sairauden  kautta läheisempiä, kun hän antoi hoitaa itseään.

Näitä sanoja olen saanut kuulla. Ja tutkiskella näin joulunodotuksen aikaan sisimmässäni. Jos saa elää rakastettuna, myös sairaus ja kivut voivat tuoda suhteeseen uutta syvyyttä. Sellaista, mitä terveet ja helpot päivät eivät olisi koskaan rakkaasta tuoneet näkyviin. 

 

Pohtivin terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Janita Nuutilainen

Yk:n lapsenoikeuksien sopimus täyttää tänään 30 vuotta.  Huikeaa. Suomessa monet lapset voivat myisin hyvin ja maailmallakin lasten oikeuksien sopimus on pitkässä juoksussa nostanut lasten koulutustasoa. Nykyisin maailman lapsista 9/10 saa käydä ilmaista koulua.

Silti kuilu erittäin hyvinvoivien ja köyhien lasten välillä syvenee kokoajan.  Myös meillä.

Turvallinen lapsuus on turvallisen aikuisuuden perusta. Turvallisuutta lisää mm. se, että on joku jonka kanssa saa olla turvassa ihan kahdestaan. Kyky olla kahdestaan lähellä on yksi parisuhdetaito, hyvin tärkeä taitoa.  Kykyä olla kahdestaan lähellä toista ei voi oikein oppia, jos ei ole ollut ketään kenen kanssa harjoitella. Vaikkapa siten, miten voi lapsena turvallisesti istua sylissä tai pitää toista kädestä kiinni.

Meidän aikuisten tehtävä on luoda turvaa lapsillemme - eikä vain omille. Tehtävämme on pitää huolta kaikista lapsista. Turvallisista lapista kasvaa turvallisia aikuisia, jotka voivat luoda turvallisia perheitä ja turvallista yhteiskuntaa.

Ja silti jokaisella on matkaan tarttunut varmasti myös jotakin turvallisuutta horjuttavaakin. Muistan omasta lapsuudestani hetkiä jolloin istuin äidin sängyn vieressä ja rukoilin: "Jumala älä anna äidin vielä kuolla". Migreenikohtaukset näyttivät kamalilta ja lisäsivät turvattomuutta. Äitini kuoli aivoverenvuotoon sitten kun olin 24- vuotias. Eli pitkälle aikuisuuteen päästiin. Mutta yhä vieläkin olen helposti huolissani, että läheisilleni tapahtuu tai on tapahtumassa jotakin kamalaa. Tiedostan, että elämä voi katketa myös silmänräpäyksessä. Toisen äkillinen kuolema tai eroon joutuminen ovat varsinkin lapselle traumaattinen kokemus.

21-vuotiaana sain olla työharjoittelussa Brasiliassa Sao Paulossa sekä slummityössä että nuorten äitien ensikodissa. Tapasin nuoria teiniäitejä, joiden perhe oli hylännyt heidät ja niitä perheitä, jotka pelkäsivät slummeissa, pureeko rotta ensikin yönä. Puistatti. Sellaista köyhyyttä en ollut nähnyt missään.  En tiennyt mitä sanoa. Minä en olisi uskaltanut nukkua täällä. Ja silti nämä ihmiset hymyilivät ja kertoivat elämästään. Kaikki on suhteellista.

En voi ajatella, että naapurin turvattomuutta herättävät asiat eivät koske minua. Kyllä ne koskevat. Turvattomuus lisää turvattomuutta ja turvallisuus turvallisuutta.

Voin ihan hyvin hymyillä tuntemattomalle lapselle, kysyä mitä hänelle kuuluu ja antaa tarvittaessa ruokaa ja suojaa. Ihan vain siksi, että jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Ja toisen turvallisuus ja turvattomuus vaikuttavat myös omaan perheeseeni. Laitetaan hyvä kiertämään.

Toiveikkain terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Yle

Vain elämää- sarja on mainio. Arvostan sitä, että suositut artistit avaavat myös elämänsä vaikeita asioita. . Kun menestyneillä julkkikisillakin on elämän varjopuolet,  on jotenkin helpompi katsoa myös oman elämän vaikeuksia.  Syviä tunteita on jokaisella, moni on vain tottunut peittämään ne: Piilottelemaan kaikista kauneimman ja tärkeimmän osan itsestään. Hullua.

Viime perjantaina Ville-Gallen Pysy aina pikkuveljenä teki  minuun vaikutuksen. Ville-Galle kertoi, että välit pikkuveljeen ovat poikki ja hän kaipaa veljeään. Katsojana tuli sellainen olo, että toivottavasti pikkuveli kuuntelee tämän ja välit korjaantuvat. 

Biisin myötä mietin omia sisaruksiani ja omia lapsiani - noita tappelupukareita. Tapaan sisaruksiani liian vähän ja ikävöin niitä aikoja, kun lapsena kinastelimme, kuka sai eniten karkkia. Vaikka olin muuten huono puolustamaan itseäni, sisaruksille sain sanottua, ettei tämä ole reilua. Sisarussuhteet opettavat meille puolustamista, kateuden sietämistä ja jakamista (toki paljon muutakin). Myös sietämään ulkopuolisuutta ja erillisyyttä, jotka ovat itseasiassa aika tärkeitä asioita. Kaikissa piireissä ei voi olla sisällä ja parisuhteessa on väistämätöntä olla myös erillinen yksilö.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa.

Elämämme pisimmät suhteet valmentavatkin meitä parisuhteisiin. Minäkin  menin naimisiin siskoni ikäisen miehen kanssa. Terapiatyötä tehneenä olen huomannut, että tämä on itseasiassa aika yleistä: Ihmiset pariutuvat sisarustensa ikäisten ihmisten kanssa. Merkillistä, sillä ei kai ihmisen iällä nyt luulisi olevan niin suurta merkitystä. Muutenkin on kiinnostavaa havainnoida muistuttaako kumppani muiltakin ominaisuuksiltaan sisaruksiamme. Se mihin on tottunut, siihen me helposti hakeudumme. 

Lastensa tappeluiden selvittämistä kyllästyneet vanhemmat voivat olla iloisia siitä, että lapsella on joku jonka kanssa kinastella. Riidat myös usein lähentävät - tai ainakin silloin kun ne selvitellään ja pyydetään anteeksi. Koska lapsuuden riitelymallit usein toistuvat aikuisuuden parisuhteissa, olisi siksikin tärkeää oppia riitelemään jo lapsena, oppia sopimaan jo lapsena ja oppia jotenkin osoittamaan, että olet minulle tärkeä. Painiminen esimerkiksi on hyvä tapa päästä lähelle ja ottaa rennolla otteella mittaa siitä, kumpi meistä voittaa tänään. Siinä saa myös hyvän fyysisen kosketuksen ja oppii sietämään ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Luonteva fyysinen kontakti ja  läheisyys ovat yksi elämän suurimmista voimavaroista ja stressin poistosta. Kyky olla lähellä toista ei kehity, jos ei ole ketään ketä lähellä voi olla. 

Kiitos sisarukset kun tappelitte mun kanssa silloin joskus!

 

Lämpimin terveisin,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat