Kirjoitukset avainsanalla Minna Tuominen

kuva: Minna Tuominen

Olen pyöritellyt päässäni tyytyväisyyttä - ja onnellisuutta. Toiset kun näyttävät tyytyvän ulkonaisesti kovin vähään ja ovat siitä huolimatta tyytyväisiä. Jopa onnellisia. Miten tämä kaikki vähä riittää heille? Mökki kotikylästä, puoliso naapurista ja ammatti perittynä vanhemmilta. 

Ulkonaisesti menestyneet taas voivat olla sisäisesti tyhjiä ja menestys voi olla ulkoaohjautuvaa. Ja mikä nyt sitten on menestystä? EIkö pienessä punaisessa tuvassa tyytyväisesti asustava ole enemmän menestynyt kuin hän, joka ajautui rahan, maineen, vallan tai muuten vaan riittämättömyyden oravanpyörään? Olen tavannut tällaisia vähään tyytyneitä tyytyväisiä eritoten maalla. Useimmiten he ovat vanhoja kuin nuoria. Iloitsevat kasvimaan antimista ja tuoreesta leivästä enemmän kuin ulkomaanmatkasta.  Monet heistä eivät haluaisi lähteä kodista minnekään. 

Monille heille nauretaan. Pieni ja kapea maailma sanotaan. 

Tekisi hyvää nähdä vähän maailmaa totesin minäkin meidän kylän naiselle, joka pikkukaupunkimme  keskustan virastossa tuli kertomaan, että tietää kyllä kuka minä olen

- Mitä?
- Niin olet sen miehen rouva, joka laittaa takkinsa kiinni vasta kadulla.           Sillä sinun miehelläsi on aina niin kiire. Minä katsoin ensin, että onko se normaali ollenkaan....

Me olimme miehen kanssa tietämättämme tulleet kuuluisiksi siksi, että meillä on niin kiire viipottaa eestaas, ettei takkiakaan kiinni ehdi laittaa. Kyllä ovat varmaan supisseet kyläläiset keskenään, ettei tuollainen elämäntahti hyvää tee.  Oikeassahan he olivat. 

Silloin seitsemän vuotta sitten silmätikuksi jouduttuani ajattelin, etten taatusti tule tänne kyläpahaseen sopeutumaan.

Toisin kävi. 

Tänään toivon, ettei mieleni keksisi uusia ideoita tekemisistä ja projekteista. Jättäisi vaativa mieleni jo minut ja puolisoni vihdoinkin rauhaan. Ei kokoajan ole pakko uudistua. Ja tehdä.  Olen mieluummin jämähtänyt ja rauhassa itseni ja mieheni kanssa kuin muuttamassa vimmatusti maailmaa. Tai muuttamassa anyway. Mieli please älä keksi mitään uutta. Anna meidän olla rauhassa. 

Tänään mietin, miksi meille syötetään ajatusta sitä, että jatkuvasti pitäisi olla uusia unelmia ja uusia tarpeita ja tavoitteita toteuttamassa? Mitä pahaa on tyytymisessä?

Mitä jos ihan oikeasti on omassa pienessä elämässään vaatimattomalla tavalla onnellinen  eikä kaipaa mitään laajennusta mielensä komeroihin? Vai onko huoli siinä, ettei tyytyminen tuota tarpeeksi? Se  ei lisää kansantaloutta paitsi sitä kautta, että tyytyväiset parit tuottavat tänne lisää lapsia.  Onnelliset parit hellivät toisiaan, rakastelevat keskenään vähintään kerran viikossa ja mahdollisten lapsien lisäksi tuottavat ympärilleen hyvää mieltä.

Tavoiteorientoituneessa suoritusyhteiskunnassamme toivoisin meidän kaikkien olevan tavoitteellisempia omissa perhesuhteissamme. Hymyyn vastataan hymyllä myös kotona. Sitä voi harjoitella joka päivä. 

 

Lämpimin terveisin,

Minna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva bixabay

Olin viikonloppuna juhlissa, jossa vietettiin samalla pariskunnan 60-vuotispäiviä ja 30.vuotishääpäivää. Upea pari, jotka iloitsivat selkeästi sekä vieraista, toisistaan että tähänastisista eletyistä vuosista. Heistä huokui ilo ja tila ja se, että he olivat onnellisia siitä, mitä olivat yhdessä saavuttaneet. He olivat onnellisia. Heidän seuraan mahtui hyvin itsekin olemaan omana itsenään. Teki mieli tanssia. Heidän ilonsa säteili meihin vieraisiin. Ei heillä ollut aina ollut helppoa.  Juhlissa tuli esille myös haastavat elämänvaiheet, niitäkään ei peitelty. 

Viime viikolla tapasin myös tulevan viikonlopun vihkiparin.  Tämä pari on puolet nuorempi kuin viikonlopun pariskunta. NOIn kolmekymppisiä. Heidän seuraansa oli "ulkopuolisen" myös helppo asettua. Juttu lensi ja pari kertoi vuoroin vaikeuksistaan ja vuoroin he kehuivat toisiaan ja kertoivat, kuinka ovat kasvaneet yhteen. Ilo ja suru olivat samaan aikaan läsnä. 

Jäin miettimään näitä kohtaamisia. Ilmaa ja keveyttä.  Yleensähän pariterapeuttina tapaan enimmäkseen kriisissä olevia pariskuntia, heitä, joilla juuri nyt on solmuja avattavana. Silloin kolmanneksi asettuminen vaatii tulkkina olemista ja pahan olon kantamista ja sietämistä. Onnellisten parien kohtaaminen näin intiimisti on minulle ei niin arkipäiväistä. Näitä molempia onnellisia pareja kuunnellessa esille tuli se, että he eivät olleet syntyneet kultalusikka suussa tai kaikki ei ollut aina ollut helppoa ja kaunista. Kipu oli muovannut heistä tiimin ja he olivat suostuneet kasvuun ja muutokseen - yhdessä. 

Iso kysymys minulle on se, miten toiset onnistuvat kääntämään kivet timanteiksi ja avaamaan omat solmunsa riittävästi ja miksi kaikki eivät onnistu? Eletystä elämästä tyytyväisyys ei onnistu vain tahdolla ja läpi harmaan kiven sinnittelyllä. Onnelliset parit olivat usein olleet surullisia ja heilläkin oli ollut vaikeita vastoinkäymisiä, kaikenlaista. Mutta he olivat onnistuneet tukemaan toisiaan. Ja siksi heidän lähellään on helppo myös vieraan olla vain ja saada osansa siitä tuesta, mitä he toisilleen antavat. Molemmista pareista aistin, että aina ei ole ollut näin, mutta muutos on mahdollista. Ja siihen he olivat tarvinneet tahtoa. He olivat löytäneet myös tarvittavat taidot. 

Laulujen laulun kohta soi mielessäni juhlista kotiin lähtiessä: 

"Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan."

laul.l. 7:6-7

Onnellisten ihmisten lähellä voi itsekin olla onnellinen. Mietin omia tilanantamisen taitoja, kykyä kohdata ja kuunnella ja tukea. Erityisesti mietin näitä suhteessa omaan puolisooni. Täytyykin tarkistaa häneltä, mitä mieltä hän. Onko hän onnellinen? Ja mitä voisin tehdä, että hän olisi vielä onnellisempi?

Onnellisin miettein,

Minna Tuominen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Pixabay

Olin viikonloppuna luokkakokouksessa. Kolmekymmentä vuotta sitten loppui yläaste ja sen jälkeen monen luokkakaverin kanssa tiet erkanivat. Tuleva tapaaminen jännitti koko kevään. Kävin itseni kanssa järjen ja tunteen vuoropuhelua: Jos vanhat luokkakaverit ei  tykkää musta tänään, niin mitä sitten? Mitä sitten? Minullahan on oma perhe, työt ja monet muut kuviot. Sillä, mitä yläasteen luokkakaverit minusta ajattelevat ei kai pitäisi olla mitään merkitystä tämän hetkiseen elämääni?  Ja jos mitään yhteistä juteltavaa ei löydy, yhden illan nyt seisoo vaikka päällään. 

Pitkin kevättä tein salapoliisityötä etsien luokkakavereiden yhteystietoja. Joku tiesi jonkun muuttuneen sukunimen ja paikkakunnan ja työpaikan - ja sähköposti löytyi. Oli tosi kiinnostavaa saada kontakti moneen jo ennen kokoontumista. Moni ilahtui yhteydenotosta, mutta eivät kaikki. Yhteydenotto muistuttikin jostain ikävästä. Osa ilmoitti, ettei halua tulla koko tapaamiseen. Jos oli kokemus siitä, että oli kiusattu tai ei kuulunut joukkoon, miksi ihmeessä piinaisi itseään edes yhden illan ihmisten kanssa, jotka muistuttavat ikävästä nuoruudesta? Niin, paitsi jos olisi voinut saada korjaavan kokemuksen? Paitsi ne, jotka ovat jo edesmenneitä. Kaksi meistä on jo päässyt tämän elämän vaivoista. Siksikin on tärkeää nähdä - ei voi tietää jos ei vaikka enää nähdäkään. 

Yksi luokkakaveri muisteli, että minä olin antanut hänelle yläasteella kortin, jossa luki "Jokainen kohtaaminen jättää jäljen". Nuoruuden kohtaamiset ovatkin juuri tästä syystä yllättävän merkittäviä.  Luokkakaverin yksittäinen kannustava ilme tai sana esitelmän jälkeen muistuu lämpimänä mielessä vieläkin. Ajattelematon heitto on voinut syöpyä mielen sisäiseksi puheeksi "olen tyhmä luuseri".  Muilla ihmisillä on ollut tärkeä merkitys siihen, miten katson itseäni tänään. 

Yksi meistä pyysikin  kaikilta anteeksi:" Mä varmaan kiusasin suakin, anteeksi": Minä en ainakaan muistanut, mutta annoin varmuuden vuoksi anteeksi. Mielenkiintoisinta koko luokkakokouksessa - ja ehkäpä koko elämässä - on juuri se leima, jonka on itselleen antanut. Leima, jonka kanssa tulee paikalle, heijastuu koko huoneeseen.  Miten olen tottunut itseni näkemään? Millaisia adjektiiveja käytän itsestäni? Mihin mielestäni kykenen ja mihin en missään nimessä? Ja joku sama fiilis ihmisten välillä resonoi: Toi tyyppi hyväksyi mut silloin, uskon siihen samaan fiilikseen tänäänkin. 

Illan aikana vahvistui käsitykseni siitä, että kovin tunneköyhää oli yleinen ilmapiiri koulussa ja kotona.  Ysi meistä muisteli:           " kaikki aikuiset vain haukkui". 80-luvulla ei vielä ymmärretty - tai ehkä tiedetty positiivisen pedagogiikan olemassaolosta. Silloin oli vielä vallalla pelolla kasvattaminen. Moni vanhempi oli myös poissa ties missä - töissä, uusilla treffeillä, kännissä. Ponnista nyt sitten niillä eväillä. Kovasti on pitänyt ponnistaa ja kerätä itsetunnon rippeitä. Me angstiset teinit etsimme toisistamme turvaa ja elämää  - ainakin minä en pelkästään etsinyt, sain myös teiltä tukea ja iloa. Ja muistoja. Kuvissa nuoruus näyttäytyi kovin alkoholipainotteiselta. Ryyppääminen oli yleinen tapa. Miten sekin kaikki on vaikuttanut meihin?

Mitä väliä sillä on, mitä luokkakaverit ajattelivat minusta silloin? Koska kannustavia aikuisia tuntui puuttuvan todella paljon, olimme toisillemme ne puuttuvat tuet. Kannustimme - ja haavoitimme ja siksi meidän keskinäiset kohtaamiset vaikuttivat osaltaan siihen, minkälaisia myöhemmät ihmissuhteemme ovat olleet. Olenko voinut luottaa? Olenko saanut rakkautta? Olenko osannut näyttää rakkautta? Ja nuoruuden ihastukset, teillä oli iso merkitys. Vieläkin tulee lämmin ja vähän vaivautunut olo, kun kohtaa the Ihastuksen. 

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Myös nämä uudet kohtaamiset luokkakokouksessa. Huikeaa, että uskalsin tulla ja olla oma itseni. Olen huono pitämään aktiivisesti yhteyttä, mutta en unohda teitä koskaan <3 

Kiitollisin terveisin,

Minna Tuominen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva:Pixabay hands

Vuosia sitten eksyimme mieheni kanssa parisuhdekurssille. Se oli paras paikka tulla löydetyksi.  Luulen, että jos emme olisi vahingossa ajautuneet kurssille, olisimme  ajautuneet hitaasti mutta varmasti kauemmaksi toisistamme ja sen seurauksena joko jämähtäneet väljähtäneeseen kaverisuhteeseen tai sitten olisimme eronneet. Niin surkeat olivat kummankin meidän parisuhdetaidot. Ilman kurssien tuomaa ahaa-oivallusta olisimme luultavasti tehneet vain hullun lailla töitä ja suorittaneet elämää. Vahva imu sellaiseen näet on. Kiltti tyttö ja reipas poika-syndroomaan kuuluu perustavanlaatuisesti omien tarpeiden vähättely ja kodin ulkopuolisista suorituksista olemassaolon oikeutuksen hakeminen. (kuten työ). Parisuhdekurssilla havahduimme  pohtimaan omia tarpeitamme - ja niistä me olemme mieheni kanssa puhuneet jo monen vuoden ajan parisuhdekurssien vertaisohjaajina. .  

Rakastan edelleen to do- listojen tekemistä ja viivan ylivetämistä suorituksen tekemisen jälkeen. Tavoitteet ja niissä pysyminen tuovat hyvän mielen ja "ensin työ, sitten huvi" - mentaliteetti on vahvassa.  Mutta monien vuosien kursseille osallistumisen ja vertaisohjaajana toimimisen seurauksena minun ei tarvitse enää kirjoittaa omaan listaani: Muista huomioida puolisosasi! - Se tulee automaattisesti - tai ainakin automaattisemmin.  Elämästä on tullut huomionosoitusten myötä sisällöllisesti rikkaampaa. Parisuhdekeskus Kataja ry:n yhden parisuhdekurssin nimi onkin oivallisesti Rikasta minua! Kun rakkauden näyttämisen taidot vahvistuvat ja monipuolistuvat, elämästä tulee sisältörikkaampaa ja parisuhteeseen virtaa uudenlaista energiaa. Mitäs tuumaat tällaisesta tarjouksesta? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta?

Jos kurssi tuntuu liian työläältä tai vieraalta ja ei keksi mistä voisi  kumppanin kanssa keskustella, suosittelen lataamaan Parisuhteen Palikat sivuilta mobiilipelin. Pelin tämän hetken lempikysymykseni on:  Millä näistä koet eniten, että kumppanisi rakastaa sinua? A) Hän sanoo sen sinulle verbaalisesti, B) Hän tekee jonkun asian puolestasi, C) Hän koskettaa sinua hellästi D) Hän ostaa sinulle lahjan

Nyt juuri vastaisin kohdan B. Toisessa elämäntilanteessa olisin priorisoinut jotakin toista vastausta. Peliä voi siis pelata eri vaiheissa uudestaankin.  Mobiilipelin kysymykset herättävät  puhumaan (ja ehkä riitelemäänkin) enemmän  sekä  tiedostamaan, missä parisuhdetaidossa  itsellä olisi kehittymisen varaa.

Kysymykset voivat herätellä myös siihen, onko rakkautta osoitettu millään eri vaihtoehdolla ja mistä se taas kertoo? Ajatella, että nämä kaikki eri rakkauden osoittamisen muodot on luvallista ottaa käyttää. Uskallatteko te voida hyvin ja onnellisesti? Oikeus onneen on ollut yksi oma kysymykseni.  Nykyään ajattelen, että minullakin on oikeus ilmaista tarpeeni ja pyytää: "Tarvitsen halin"; "auttaisitko...." ja oikeus onneen  koskee jokaista - jopa minua.

Parisuhdetaidoissa riittää onneksi oppimista koko elämän ajan.

Lämpimin terveisin,

Minna Tuominen

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat