Kirjoitukset avainsanalla kuunteleminen

Kuva: Pixabay

Joskus luulin, ettei parisuhteessa voi puhua liikaa. Mutta nykyään mietin, että aivan samoin kuin puhumattomuus erottaa voi liika analysoiminen estää aidon yhteyden. Pahimmallaan sivuosaan jää sen yhteisen elämän eläminen, kun vaan puhutaan siitä elämästä! Liika puhuminen voi sekä etäännyttää toisesta että viedä tilan elämän kokemiselta. Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Puhuminen on myös tapa käyttää valtaa. Osa lopettaa jankkaamisen vasta, kun toinen on väsytetty kuoliaaksi. Syyllistetty ja nurkkaan ajettu osapuoli suostuu mihin vaan, kunhan se (saatanan) jankkaaminen loppuu! Ja silti asiasta vielä muistutetaan sopivan tilaisuuden tullen. Puhumisen vaatiminen on joskus tosi armotonta touhua. Asioita selvitetään niin kauan, että saadaan itselleen mieleinen lopputulos.

Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea. 

Taitavat puhujat vasta vallankäytön osaavatkin. He määrittelevät pelikentän ja osaavat asettaa itsensä edulliseen asemaan. He tietävät, mistä naruista vedellä, että toinen saadaan puhuttua pyörryksiin. Heidän puheissaan musta muuttuu valkoiseksi ja perusterapeutti huijataan mennen tullen kyyneliin milloin liikutuksesta, milloin säälistä. 

Ei, sanojen taitava käyttäminen ei todellakaan ole tärkein parisuhdetaito. Puhumisen lopettaminen, kuunteleminen ja peiliin katsominen olisi monesti se taito, mitä tulisi opetella. Moni puhumattomaksi keittiödiagnosoitu nimittäin osaa kyllä puhua, mutta ei viitsi, kun vastaanotto on ollut mitä on. Miksi vaivautua vastaamaan, jos vastaukseksi hyväksytään vain omaan pirtaan sopiva vastaus?

Mikä sitten voisi olla puhumista tärkeämpi parisuhdetaito? Mietiskelin useamman päivän tätä ja mietin voisiko se olla rauhan tekemisen taito. Rauha oman sisimpäänsä kanssa ja rauha toisen, erilaisen kanssa. Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta. Kun pystyn olemaan rauhassa itseni ja oman elämäni kanssa, niin voin katsella elämää sellaisena, kuin se on. Minun ei tarvitse suojautua, eikä piiloutua. Rauhasta käsin elämän keskeneräisyys on siedettävämpää. 

Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta.

No, en tietenkään väheksy puhumisen merkitystä. Tunnen sen tarpeen kipeästi itsekin. Ehkä puhuisin mielummin kuitenkin avoimuudesta, joka on kohtaamisen ja aidon yhteyden syntymisen edellytys. Halu rauhaan ja ymmärrykseen. Avoimet silmät, avoin tila ja avoimet kysymykset. Ehkä mahdollisuus tulla esiin omana itsenään, vastata omasta näkökulmastaan käsin johtaisi lopulta myös avoimeen syliin.

Nuorena aikuisena lauloin välillä päivittäin autuaaksijulistuksia ollessani talkoolaisena hiljaisuuden talossa, jossa pidettiin retriittejä. Toiseksi viimeisenä, seitsemäntenä julistuksena, armahtavaisten ja puhdassydämisten jälkeen julistetaan autuaiksi eli onnellisiksi rauhantekijät. Heille luvataan Jumalan lapsen nimi. Mikä turvallinen, ihana kielikuva. En voi olla ajattelematta miten kipeästi kaipaamme rauhantekijöitä, sovinnon kätilöitä, tähän maailmaan. Miten moni parisuhdekin elpyisi, jos osaisimme tehdä rauhan. Elää rauhassa. Oman kokoisina itsemme ja toistemme kanssa. 

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesäkukat siirsin jo monta päivää sitten lasitetulle terassille. Vihdoin loman ensimmäisenä päivänä oli aikaa sytytellä valoja. Ne tekivät pimeästä ja jo kylmästä terassista houkuttelevan ja kutsuvan. Kuva: Annele Rantavuori

Nuorena kuulin ohjeen, jossa neuvottiin varomaan kertomasta parisuhteen asioista liian monelle ulkopuoliselle. Olisi hyvä valita harkitusti ihminen, jonka kanssa käydä läpi parisuhteen kiemuroita. Se kuulosti hyvältä ohjeelta, jota minun on kuitenkin ollut vaikea toteuttaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, joten kenties siksi selkeästi introvertti eksäni valloitti minut aikanaan. Minä olen nimittäin ihmistyypiltäni ekstrovertti ja vieläpä hyvin avoin sellainen. Siksi ajoittain tunsin ongelmalliseksi sen, miten paljon parisuhteesta voi ulkopuolisille puhua. Kenelle? Mistä? Millaisissa tilanteissa? 

On selvää, että parisuhteen jatkuva ruotiminen joidenkin muiden, kuin oman kumppanin kanssa ei ole järkevää. Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elää tarinoissa omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan. Jos siis koskaan kuulee analyyseista ja johtopäätöksistä. Tämä lienee naisporukoiden haaste, jossa miehiä ruoditaan joskus säälimättömästi. Tai no tarkennetaan, että näistä naisporukoista on minulla lähinnä kokemusta. 

Silloin käy helposti niin, että parisuhde alkaa elämään omaa elämäänsä, josta keskustelun ulkopuolelle jäänyt osapuoli ei enää tunnista itseään eikä parisuhdettaan.

Tunnustan itsekin olleeni mukana kuvioissa, jossa juttu on karannut käsistä. Joskus analyysin kohde on palauttanut keskustelun maan tasalle ihan vaan kertomalla muutamaan asiaan oman näkemyksensä. On niin helppoa syyttää toista ja antaa itselleen edullinen kuva tilanteesta. Kaikkein helpointa se on silloin, kun toinen ei edes kuule sitä. Tilanne ei tällä valitukselle parane, vaan pikemminkin päinvastoin. Dynamiikan muuttaminen vaatisi yhteyden löytymistä ja tilan luomista. Toisen näkökulman kuuleminen on sen ensimmäinen askel. Sen vastaanottaminen vaatii rohkeutta, koska se horjuttaa omaa tarinaa. 

Entäs sitten, kun keskusteluyhteyttä ei yrityksistä huolimatta löydy? Tai tilanne on ajautunut umpikujaan, jossa ei tule kuulluksi ja nähdyksi, vaan lytätyksi ja sivuutetuksi? Saako silloin puhua ja kenelle ja mistä asioista? Luulen, että silloin on pakko voida puhua jollekin. Muuten tilanne käy liian raskaaksi ainakin sille osapuolelle, joka on ahdistunut ja kärsii jäätyneestä tilanteesta. Myös puhumattomuus, keskusteluyhteyden katkaiseminen tai toisen näkökulman sivuuttaminen on vallankäyttöä. Joskus tosi julmaa.

Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta. 

Meidän tilanteemme on eron jälkeen sama, kuin suhteemme loppuaikoina. Eksäni ei kertoisi juuri mitään, kun taas minä kirjoitan eroblogia. Suurimmaksi osaksi aikaa tulemme hyvin toimeen. Sekin on tuttua, sillä arki sujui meilla aina. Myönnän auliisti, että rajan vetäminen on vaikeaa ja kirjoittaessani joudun tätä asiaa pähkäilemään todella usein. Tokihan kirjoitukseni, puheeni ja sanani kertovat ennenkaikkea minusta, ei hänestä. Silti mietin, missä menee raja? Mistä voin puhua ja minkä on syytä jäädä vain meidän väliseksi? 

Tänään sytytin kynttilöitä ensimmäistä kertaa uuteen kotiin. Istuskelin sohvalla, kuljeskelin ja katselin, tuijottelin tulta. Kaivoin muuttolaatikoiden pohjalta erilaisia valoja ja ripustelin niitä pitkin asuntoa. Elävän tulen äärellä kaikki näytti erilaiselta, kauniimmalta. Oma elämä tuntui hyvältä. Kokonaiselta. Kirjoitin tätä tekstiä ja mietin elämän haurautta. Miten helposti yhteys toiseen katkeaa. Kuinka siihen tottuu ja se jää päälle. Ja miten vaikeaa sitä on liian pitkän tauon jälkeen kuroa kiinni. 

Siksi toiseen ihmiseen kannattaa vaalia yhteyttä, kun hän on siinä lähellä. Joskus se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kuulostella, antaa tilaa, mutta myös löytää sanoja ja avata sisimpänsä. Harjoitella kohtaamista, jota voi paeta sekä puheeseen että hiljaisuuteen. Pitää suhde elävänä. Ehkä se ei tauon jälkeen vaatisi aluksi kuin pysähtymistä ja katsomista? Kanavan avaamista toiselle. Läsnäoloa ensin itselle ja sitten toiselle.    

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Translippu oon vaaleensini-vaaleenpuna-valko raitainen. Huomioi, että esimerkiksi myös intersukupuolisille ja muunsukupuolisille on myös omia lippuja. Kuva: Mercedes Mahling, Unsplash

Oman kokemukseni mukaan kenties tärkein asia, joka sukupuolivähemmistöön (esimerkiksi trans- ja muunsukupuoliset, intersukupuoliset, sukupuolettomat sekä sukupuoltaan määrittelemättömät) kuuluvien läheisten tulee osata on — kuunteleminen. Ei sen monimutkaisempaa tai pelottavampaa. Kuitenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta se voi olla joskus myös varsin haastavaa. Mitä sillä siis tarkoitan?

Aikoinaan isoskoulutuksessa meille painotettiin kuulemisen sekä kuuntelemisen eroa. Kuullessa voi asia mennä ohi; toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitä ei pyöräytä päänsä sisällä tai ajattele sen kummemmin. Kuunnellessa sen sijaan todella pysähdyt kuulemasi ääneen, pyrit sisäistämään sekä annat sen vaikuttaa. Siitä on kyse kuunnellessasi sukupuolivähemmistöön kuuluvaa lasta, nuorta tai oikeastaan minkä ikäistä ihmistä vain. 

Sillä voit aidosti kohdata hänet vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan

Tärkeintä ei siis ole, että osaisit heti ulkoa alati kehittyvän sekä kasvavan sateenkaarisanaston tai mahdollisen sukupuolen korjausprosessin kaikki potentiaaliset käänteet ja yksityiskohdat. Olennaista on, että kuuntelet. Kuuntelet mitä nimeä ja sanoja elämässäsi oleva lapsi tai nuori toivoo sinun hänestä käyttävän. Miten hän toivoo sinun hänet kohtaavan. Hän kertoo sen kyllä. Jos ei heti niin ajallaan ja viimeistään silloin, kun toimit väärin. Äläkä säikähdä siitäkään, virheistäsi. Sellaista tapahtuu. Opi siitä, pyydä anteeksi ja jatka eteenpäin. Äläkä myöskään säikähdä tai loukkaannu, kun sinua korjataan tai käytöksestäsi huomautetaan vaan keskity kuuntelemaan. Sinulle kerrotaan mikä satuttaa ja kuinka voit toimia jatkossa paremmin. Älä jää murehtimaan liikaa tai turhaan selittelemään. Kuuntele mieluummin ja näytä jatkossa teoin kasvusi sekä hyväntahtoisuutesi. Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Et aikoinaankaan olisi voinut tutustua elämässäsi olevaan lapseen tai nuoreen vain kirjoja lukemalla tai teorioita opiskellen. Et siis tässäkään asiassa. Yhä joudut kuuntelemaan, jotta voit kohdata hänet yksilönä. Kuuntelemaan, jotta tiedät mitä tämä kaikki juuri hänen kohdallaan tarkoittaa; mitä juuri hän tuntee, toivoo, ajattelee, tarvitsee sekä tarkoittaa. Toki voit tietoa etsiä ja opetella ymmärtämään, se on oikein suotavaa, mutta älä kuitenkaan kadota elämässäsi olevaa lasta tai nuorta yleisiin teorioihin tai ajatuksiin. Hän on yhä hän, oma ihana yksilönsä.

Ja jos et tiedä mitä tehdä, niin kysy ja pysähdy kuuntelemaan sekä oppimaan.

Kuuntele, jotta voisit todella kohdata elämässäsi olevan lapsen tai nuoren. Sillä vain käyttämällä niitä sanoja sekä tekoja, joita hän sinulta toivoo, voit todella kohdata hänet. Muutoin katsot vain hänen ohitseen itse luomaasi kuvaan. Älä siis jätä elämässäsi olevaa lasta tai nuorta suhteestanne ulkopuolelle vaan ole valmis kohtaaman hänet silloinkin, kun et pysty vielä kaikkea käsittämään. Ei sinun tarvitsekaan. Riittää, että kuuntelet ja annat sen vaikuttaa toimintaasi. Elämä kyllä kuljettaa ja elämässäsi oleva lapsi tai nuori paikoin opastaa jos annat heidän sen tehdä.

Sinua saa myös pelottaa. Saa olla paljon asioita, joita haluaisit tietää sekä ajatuksia, joita tahtoisit jakaa. Elämässäsi olevan lapsen ja nuoren kohdalla keskity kuitenkin kuuntelemaan. Tietoa voit kerätä sekä tukea ja vertaisia saada muun muassa Transtukipisteeltä (piakkoin uudelta nimeltään Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus), Translasten ja-nuorten perheet ry:ltä, Perhesuhdekeskusksesta ja mahdollisesti lähimmästä Setan jäsenjärjestöstä. Lisäksi netistä voi löytyä ryhmiä, kuten Facebookissa oleva Kristittyjen sateenkaari-ihmisten vanhempien ryhmä. Yksin ei tarvitse jäädä vaikka lapsen ja nuoren kohdalla keskittyisikin kuuntelemaan.

Elämässäsi olevan trans- tai muunsukupuolisen, sukupuolettoman, sukupuoltaan määrittelemättömän tai intersukupuolisen lapsen tai nuoren kohtaamisen ei siis tarvitse olla sen erikoisempaa kuin kenenkään muunkaan. Toki erityispiirteitäkin on ja niihin varmasti palaamme vielä tulevissa blogeissa. Kuitenkin pitkälle kantaa, ja usein kaiken muunkin takana on, kyky kuunnella sekä antaa kuulemansa vaikuttaa omiin tekoihin. Siksi keskeisintä on kuunteleminen. Ja siihen sinä pystyt kyllä.

Kauniita sekä kasvattavia yhteisiä hetkiä välillenne toivoen, Mio

p.s. Pidä silmällä myös Teinit niitä on vaan pakko rakastaa -podcastia. vink vink.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Pixabay.com

Elämä on kasvua. Ihminen on kehittyvä olento. Kun katsoo lasta, ainakin silloin kun lapsella on kaikki hyvin, hänellä on valtava tarve kehittyä ja oppia uutta – kasvaa ja mennä eteenpäin. Syystä ja toisesta moni ihminen lakkaa olemasta innostunut ja oppimiseen halukas.

Näistä tyypeistä tulee isoina jumittajia, jotka mieluiten tekevät sitä, mitä ovat aina ennenkin tehneet: heräävät joka aamu samaan aikaan, syövät samanlaisen aamupalan, kulkevat samaa reittiä töihin, suorittavat työpäivänsä, tulevat kotiin, avaavat telkkarin ja kasvattavat itseään sohvaan kiinni. Viikonlopun kohokohta on pari saunakaljaa. Ja kun tulee loma. Sitten mennään mökille, joka siunattu kesä, eikä muilta kysytä, huvittaako heitä.

Ihan varmasti tunnistat ihmistyypin: nämä ovat joustamattomia jurottajia, jotka eivät puhu muuta kuin valittaakseen, eivät pussaa, mököttävät suupielet alaspäin ja valittavat. Voihan nämä olla niitäkin, jotka puhua pälpättävät, mutta eivät ikinä koskaan pääse pintaa syvemmälle. Puhutaan säästä, lotosta, muista ihmisistä, mutta ei koskaan siitä, mitä oikeasti kuuluu ja miltä tuntuu.

Suhteen alkuvaiheessa, voi että, tyyppi oli niin ihanan syvällinen ja rauhallinen. Hänelle pystyi puhumaan mistä vaan. Sepä se.

Jumittaja on kuin kivireki, jota yrittää vetää perässään. Moni puoliso yrittää oikein kovasti ja tosi pitkään. Jotkut ihmiset vaan eivät suostu kehittymään henkisesti. He tuntuvat parisuhteissaan käyttävän paljon valtaa; eivät suostu esimerkiksi lähtemään pariterapiaan, vaikka parisuhde on pielessä ja toinen on jo lähtökuopissa. Toinen voi yrittää ihan kaikkensa, mutta jumittaja valitsee monesti mieluummin jumittamisen, vaikka hintana olisi rakkaan menettäminen.  

Usein on niin, että jumittajan ja kasvuun kieltäytyjän puoliso alkaa voida huonosti eikä oikein ymmärrä, miksi on paha olo. Kun kaikki on kuitenkin niin hyvin eikä kuitenkaan mikään. Masentaa, kiukuttaa ja olo on yksinäinen. Ei tunnu oikein löytyvän syytä lähteä, mutta ei jäädäkään. Ja sitten kuin tilauksesta tulee vastaan se ritari tai prinsessa, joka kieppuu, nauraa ja kuuntelee ja omat seksihalut löytyvät uudelleen. 

Parisuhteen ihanne on se, että kasvetaan yhdessä. Ehkä vähän eri tahtiin mutta kasvetaan kuitenkin. Jos ollaan tosi eri kohdissa, voi se nopeammin kasvava ja kehittymään pyrkivä joutua jarruttamaan omaa kasvuaan ja pienentämään itseään. Onko jostain tällaisesta kysymys, jos suhteesi ei enää tunnut hyvältä ja oikealta? Odotatko ihmettä? 

Terveisin, Miia Moisio

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Marraskuu
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat