Kirjoitukset avainsanalla kotiinpaluu

Paula kyseli viikko sitten täällä blogissa, että ”haluanko olla oikeassa vai onnellinen?” Haluaisin tietysti olla molempia. Aika harvoin se onnistuu. Paula oli koolla opiskelijoiden ja oppilaitospapin kanssa. Pappi ei ollut puolisoni, vaikka hänkin on oppilaitospappi. Tiedän hänen pohtivan samanlaisia kysymyksiä opiskelijoiden kanssa.

Meitä on siten kotona kaksi, jota tietävät kyllä miten tämä asia on. Tarvitaan kiukun ja jääräpäisyyden lisäksi toisen mielipidettä kunnioittavaa asennetta. Ajattelinkin tässä kirjoittaa miten hyvin se meillä sujuu ja siksi ei olekaan mitään ongelmia.

Nojoo. Ei se ihan niin mene. Pelkkä teoriatieto asiasta ei riitä. Tarvittaisiin joustavampi mieli. Puhun tässä ennen muuta itselleni.

Tämä kaikki yhdistyy siihen, että istuin tällä viikolla Turussa kirkolliskokouksessa. Pitäisi päästä yhteisymmärrykseen monesta asiasta, eri tavoin ajattelevien lähimmäisten kanssa. Samat jutut jumittavat täälläkin.

Vaikeimmat, pisimmät ja uuvuttavimmat keskustelut käytiin tänään samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Rakkauden äärellä pyöritään tiiviisti. Keskustelukin on aika sivistynyttä, mutta jokainen haluaa olla oikeassa. Sitä ei kukaan käy julkisesti pohtimassa, että olen muuten väärässä.

Mutta voisiko tuon opiskelijoiden muistiin taotun lauseen ottaa tosissaan? Silloin kai sanottaisiin jotenkin niin, että on syytä hyväksyä, että toisen totuus voi olla erilainen ja silti hänelle totta. Jos kiistellään siitä, paljonko kello on, tai kuinka pitkä matka on kaupunkiin, on mahdollista löytää yksi totuus. On asioita, joita voi mitata ja tarkistaa. Suurin osa elämän isoista asioista on kuitenkin monimutkaisempia ja toisen laisia. Elämän isoimpiin kysymyksiin liittyy myös paljon tunteita ja väistämättä omia totuuksia.

On vain niin, että meillä kaikilla on arvoja ja asenteita joita on pahuksen vaikeaa muuttaa. En usko, että kotona, koulussa tai jossakin kokouksessa jää paljon muita vaihtoehtoja, kuin tajuta tämä. Sopua pitää joskus oikein etsiä. Sopua ei tähän maailmaan paljon jää, jos pitää osoittaa omaa oikeassa olemistaan. Yksi tapa välttää omaa jääräpäisyyttä ja keskustelujen jumittumista on muuttaa oma totuus kysymyksiksi: "Mitä ajattelet, kun minusta tuntuu, että…?" tai "voisitko kertoa lisää omasta jutustasi, kun se on minulle niin vaikea käsittää…?" Teoriassa tämän tiedän ja silti sorrun väittämään: ”Ei se noin ole!” tai ”Ei noin voi ajatella!” Kyllä toinen voi. Siksi hän on arvokas ja rakas, että hän suostuu jakamaan elämän iloja ja suruja kanssani, vaikka tietää, että en ajattele aivan samoin. Aito kiintymys ja rakkaus eivät viihdy siellä missä pitää voittaa toinen ja olla aina oikeassa.

Blogin julkaisen nyt kotona illalla ja myöhässä. Yritän muistaa ainakin tämän illan, että uskossa ja rakkaudessa on tärkeämpää etsiä, kuin löytää totuudet. Jospa muistaisin opiskelijoiden lauseen taas hetken.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yksi rakkaussuhteessa elämisen jokapäiväisistä iloista on kotiin tuleminen. Ehdin ovelle, käännän avainta lukossa ja seuraavassa parissa hetkessä koen monta nopeaa tunnetta: näen valot asunnossa, kuulen tervehtivän äänen, aistin huoneilman lämmön, tunnen ilahtumista, hyvää mieltä toisesta, joka tulee eteiseen vastaan ja halaa.

Kaikki aistit toimivat ja kaikilla aisteilla voin todeta, että pääsin taas perille.

Ehkä vaikuttaa arkiselta itsestäänselvyydeltä, että tulee kotiin, mutta eihän se ole - tulla asuntoon, joka on yhteinen koti, jossa rakastettu on. Se on aarre. Minulle se on oikea onni.

Kiivetessä portaita rapussa kiipeän tunteenkin askelmia. Olen jo suuntautunut kotiin: rakastettuun ja niihin meihin liittyviin kokemuksiin ja tunteisiin, jotka tekevät noista huoneista, kalusteista, tavaroista meidän kotimme. Ennen kuin olen ovella, olen jo ovella, eteisessä, ennen kuin näen ja kuulen rakastettuni, olen jo näkemässä ja kuulemassa häntä. Mieli elää jo odotuksessa. Kun otan kiivetessä avaimet taskustani, niiden nippu helisee kotia.

Rakkauselämä tuntuu ja toteutuu elämän koko kudoksessa, kun sen aistimiseen antautuu, eikä kiiruhda sen ohi.

Kotiin tuleminen, oven avaaminen ja kynnyksen ylittäminen on konkreettinen tapahtuma tässä kaupunkitilassa. Samalla se on sisäinen tapahtuma, johon pääsee kiinni kysymällä itseltään, miltä minusta tuntuu, kun astun kotiin ja tiedän, että kumppanini on siellä. Mitä minussa tapahtuu sillä hetkellä? Mitä minussa tapahtui koko kotimatkan aikana. Miltä se minussa tuntui?

Mitä syvemmin olen tutkinut, miltä minusta tuntuu, sitä selvemmin olen oivaltanut, miten perustavalla tavalla minun hyvinvointiini ja onnellisuuteeni vaikuttaa suunta kohti rakastettuani. Kun olen tulossa hänen luokseen, tuntuu oikealta ja hyvältä. Juuri tällä ovella haluan olla, tunnen sen yhtä selvästi kuin oman nimeni.

On totta: minua määrittää tämä tunne, joka vetää hänen luokseen. Kun olen kotiovella, olen keskellä sen tunteen virtaa.

Mitä rakkaus on? Mitä kaikkea se onkaan, se on ainakin sellaista, miltä minusta tuntuu, kun olen tullut kotiin ja me suukotamme eteisessä. Perillä olemisen tunnetta se on, samalla kun se on jatkuvan odotuksen tunnetta siitä, mitä me teemme nyt, mitä seuraavaksi, me.

Kynnyksen tällä puolella on toinen tila. Me olemme täällä, ja nämä huoneet on punottu täyteen vuorovaikutusta. Täällä minä on toisen kanssa. Tämä on toisen huomioimisen mahdollisuuksien tila. Tätä paikkaa ei ole kellään muulla. Tämä on vain me, ainoan kerran tässä maailmassa juuri tällaisena.

Kotiintuleminen on etuoikeus. Olemme hyvin onnekkaita.

Kun avaan kotioven, silmänräpäys on dramaattinen. Hetkessä tapahtuu niin paljon niin ihmeellistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olin viime viikonloppuna kahdeksan miehen porukalla mökillä. Kaikki ovat lapsuuden ja nuoruuden ajan tuttavia. Erähenkisiä miehiä. Siksi nämä tapaamiset liittyvät ulkoiluun ja retkeilyyn, ainakin hatarasti. On nukuttu talvella teltoissa ja nuotiolla. On lasketeltu, hiihdetty ja käyty potkukelkkavaelluksella. Nyt vain istuttiin nuotiolla ja järjestettiin pilkkikilpailut. Aina on syöty hyvin, saunottu ja juotu olutta. Paikalle tulee kuka kulloinkin pääsee ja järjestelyvuorot kiertävät.

Muistelin juuri reissua. Yksi osaava veli teki lyhyen videon viikonlopusta. Videon vieressä ruudulla näkyi uutinen. Tutkija oli saanut merkittävän tutkimustuloksen: ”Miesten ystävyydelle on elintärkeää päästä oluelle yhdessä.”

Totesin väitteen olevan ilmeisen paikkaansa pitävä. Ei tämä äijäporukka ainakaan vielä ole osannut kokoontua ilman olutta. Jäin miettimään, että onko olut todella näin keskeinen asia. Se tuntuisi jotenkin ontolta.

Tekee mieli puolustautua. Näissä retkitapaamisissa on ollut kyse aivan muusta. Oleellista on luonto, ulkoilu ja yhteys. Sitten miehet tietysti keskustelevat. Jaa, että mistä? Miehet puhuvat työstä ja työttömyydestä, sote- uudistuksesta, kirkon ajankohtaisista asioista, lasten kasvusta, vanhenevien vanhempien voinnista, joukkuelajien valmentamisesta, rauhanturvaamisesta, pilkkimisestä, kokkaamisesta, lautalattian uusimisesta ja joskus ihan vähän puolisostakin. Yritimme hetken keskustella haaveista ja unelmistakin, mutta se oli jo aika haastavaa.

Tutkija väitti, että naisten ystävyydessä on tavallisempaa, että sen eteen nähdään säännöllisesti vaivaa, soitellaan ja pidetään yhteyttä. Miesten ystävyys tapahtuu enemmän näin. Kerran vuodessa tullaan yhteen ja jaetaan se mihin silloin pystytään. Illan kuulumiskierrokset saattavat ja saavatkin jäädä vähän kesken. Usein niitä oluen voimalla käynnistellään.

Voihan sekin aika vielä tulla, kun kuulumiset ovat viimein sellaiset, että olutta ei enää ole tai sitä ei muuten ole syytä juoda. Siellä se ystävyys taas kerran punnitaan.

Tämä se hankaluus tässä olut- kirjoittelussa on, kun tässä maassa on monta miestä, joilla olut on alkanut viedä tarmon ja elämänilon. Siksi siitä on vaikea kirjoittaakin. Samaan aikaan jokaisen pitäisi omaa kulutusta pohtia ja silti tutkija löysi oluen juonnista myönteistäkin.

Ai niin. Tämä on parisuhdeblogi. Uskon miesten menneen mielellään koteihinsa kohtaamaan vaimot ja lapset. Äijäporukan tärkeyden keskellä huomaa toisen päivän aamuna, että tännekään ei ole hyvä pysyvästi jäädä. Hetken oli kyllä hyvä. Oli ystäviä, jakamista ja maailma juuri asettumassa ihan kohdalleen, mutta toiset oleelliset asiat tapahtuvat ilman olutta ja aivan muualla.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraan paljon parisuhteisiin liittyvää kirjoittelua. Parisuhderakkaus on aihe, joka on kiehtonut minua lapsesta asti. Olen lukenut satoja rakkausromaaneja ja huokaillut kaipuutani kaiken ikäni. Enkä suinkaan ole tässä maailmassa ainut, joka huokailee. Tässäkin maassa on valtava määrä naisia ja miehiä, jotka kaipaavat ja tuntevat yksinäisyyden kipua.

Lueskelen päivittäin sinkkusivustojen keskusteluita ja tunnen aikamoista kipua, kun luen viestiketjuja. On niin kipeää olla yksin, kun vaihtoehtoina ovat epätoivoinen etsiminen tai tuskallinen odottaminen. Moni tuntuu lannistuneen ja alistuneen siihen, ettei elämään tule enää koskaan sitä, joka täyttäisi sydämen tyhjyyden.

Mitä ihminen oikeastaan kaipaa, kun kaipaa sitä kaikkein läheisintä? Ihan todella mistä on kysymys? Minusta tuntuu, etten saa vastausta, vaikka kuinka pistän intuitioni toimimaan. Mitä meissä todella tapahtuu, kun kahden ihmisen katseet ja sydämet kohtaavat? Minusta tuntuu siltä, että selitys on paljon isompi kuin osaamme kuvitellakaan.

Mahtaako se todellinen ja oikea rakkaus olla paluu johonkin kauan sitten kadotettuun? Jonkinlainen kotiinpaluu, jossa, jos kaikki on hyvin, ihminen voi ikään kuin asettua läsnäoloon nauttimaan ja hengittämään. ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella” – tunne voi sekin saada selityksensä jostain mystisestä. Ehkä ei ole ihan sama, kenen kanssa olo on kuin kotiin palanneella – aika monta asiaa pitää olla kohdillaan.

Itse uskon niin, että epätoivoinen etsiminen ja pinnistely parisuhderintamalla ovat turhia. Jos etsii tunnustelematta ja sisintä kuuntelematta, ei ehkä saa sitä, mikä tekee itselle täydellisen hyvää. ”Harjoittelukappaleita” tulee kyllä vastaan ja sitä kautta tarpeellisia kokemuksia, mutta usein myös lisähaavoja.

Jos oikein sisintään kuuntelee, voi kuulla pieniä viestejä siitä, mihin kuuluu kulkea. Sydän (tai joku muu) sanoo kyllä, mikä suunta on oikea. Kuuluuko tänään kulkea oikoreittiä kotiin? Poiketa ”sattumalta” kahvilaan, jossa ei ole ennen käynyt? Tai juuri tänään jostain kummallisen pakottavasta syystä tuntuu siltä kuin pitäisi tilata lippu tiettyyn konserttiin, vaikkei artisti olekaan ennestään tuttu?

Voisiko pinnistelyn ja epätoivon sijaan sinkkumarkkinoilla oleva keventää oloaan niin, että sydän voisi olla auki hienovaraisille vihjeille, ilolle ja kuplivalle hyvälle ololle? Tai lähettää mielessään keveitä ja rakastavia viestejä tulevalle rakastetulle, vaikkei häntä vielä tunnekaan? Nostaa kädet pystyyn kohti taivasta, antautua ja luottaa siihen, että kun molemmille aika on oikea, kohtaaminen kyllä tapahtuu ja ehkä silloin, kun vähiten osaa odottaa.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat