Kirjoitukset avainsanalla kehollisuus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Tanssitunneillani olemme tänä syksynä useampaan kertaan keskustelleet siitä, mitä keho tietää ja miten se tahtoo liikkua ilman että sitä tietoisesti ohjailee tai kontrolloi. Kun keskittyy havainnoimaan omaa kehoaan tarkasti, havaitsee, että sillä on jokin suunta ja aika paljon itsenäisen oloista tehtävää kaiken aikaa. Se haluaa ojentautua, kääntyä selältä kyljelleen, vetää kädet syliin, vaihtaa jalkojen asentoa, nousta istumaan, kallistua, vaihtaa paikkaa ja liikuskella. Kaikesta siitä peräkkäisestä ja päällekkäisestä tulee yhdenlainen liikesarja, yhdenlainen vapaa tanssi.

Keholliset impulssit ovat itse asiassa läsnä kaiken aikaa, ja suurempi osa kaikesta meidän tavallisestakin tekemisestämme koostuu liikkeistä ja liikkumisen tavoista, jotka keho toimittaa menemään oman makunsa mukaan. Meidän tietoinen mielemme kohdentuu yleisempiin päämääriin, vaikka menemiseen kotoa kauppaan. Kauppa on päämäärä, kulku sinne puolestaan tapahtuu kehon mieleltä liiemmin kyselemättä.

Sitten on sellaisia elämän alueita, joissa nykytanssin tapaan keho lähinnä suuntautuu ja toimii, ja mieli seuraa ihmetellen ja havaintoja tehden mukana. Rakastaminen on näistä ilmeinen esimerkki.

Joskus minusta on tuntunut tärkeältä vakuuttaa itselleni, että minä rakastan tietoisesti ja syvästi tiedostaen – että tajuan, miten rakastan ja rakastan, koska tajuan jotain erityistä sen syistä. Olen halunnut ymmärtää, mitä rakastan ja miten rakastan, millaisia syitä minulla on ja millaisia perusteita.

Luulen, että olen aikanaan pelännyt kehoani. Siksi on tuntunut paremmalta, eli turvallisemmalta, koettaa rakastaa hallitun analyyttisesti.

Se ei tietenkään ole toiminut. Tuloksena on ollut joko se, että olen väistänyt liian vaarallisen tuntuista rakastamista tai sitten olen etäännyttänyt sen nitistyksiin järkeilemällä.

Nyt olen nämä vuodet tässä rakkaussuhteessani tuon juuri puuhistaan kotiin tulleen Wonderwomanin kanssa rakastanut keho edellä. Luulen, että aikuistuin viimein niin, että saatoin heittää liiat pelot pois. Koetan antaa jokaisena päivänä kehoni suuntautua ja liikkua niin kuin se rakastaa. Näin siis viimein rakastan kehollani, ja mielelläni.

Sen tarkkailu tuottaa monenlaisia viehättäviä hetkiä. Esimerkiksi juuri se, kun yöllä huomaan kääntyneeni tiukasti halaamaan rakastettuani unen keskellä. Keho on hakeutunut lähelle, vaikka mieli oli unien poukamissa. Sen havaitseminen, ja mietiskeleminen siinä toista vasten painautuneena, ennen kuin uudestaan nukahtaa, on aika ihanaa. Voin katsella itseäni kuin ulkopuolelta hetken, ja näen, miten rakastava minä olen; miten rakkaus on minussa, ja miten se liikuttaa minun kehoani ja minua kokoaan.

Tulee mieleeni, kun joskus kirjoitin, että olen rakkauden taivaankappale, joka sinkoutuu kiertoradalla suuren tulisen tähden ympärillä sen vastustamattomassa vetovoimakentässä. Se tähti on hän, ja kappale on minun kehoni ja minun mieleni asuu sillä taivaankappaleella.

Nytkin kehoni tahtoo mennä olemaan rakastetun liepeillä tuolla ja halaamaan vähän. En vastustele. Menen. Onni.

 

Terveisin, J

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Jaakko Kaartinen

Kaiken tämän rakastamisen elinehtona on, että on olemassa kosketusta. Näiden meidän ihmiskehojemme kosketukset toisiimme, ohimennen, keskittyen, lyhyet, pitkät, hipaisut, painautumiset – ne ovat bensaa ja me olemme liekit. Me elämme kosketuksesta, ja niin elää rakkauskin.

Tyttäreni otti jokin aika sitten kissan, jonka ikä lasketaan vielä viikoissa. Se kasvaa ja valloittaa maailmaa itselleen, mutta hakeutuu toisaalta jatkuvasti kosketuksiin. Se näyttää tarvitsevan kosketusta ollakseen tyytyväinen. Olen pidellyt sitä sylissä ja silitellyt, ja kuunnellessani sen vahvana rullaavaa kehräystä olen juurikin ajatellut kehollisen läsnäolon ja kosketuksen roolia elävän elämän suojaamisessa ja ylläpitämisessä.

Minusta rakastaminen, jos joku on elävää elämää. Joskus tuntuu, että se on lähinnä varsinaista elämää, kun elämme tässä melkoisen teknokraattisessa maailmassamme.

Rakastaa – elää. Rakastaminen on todellista, verevää elämää koko painon mitalla. Kaikkien muiden ominaisuuksiensa ja ilmenemismuotojensa ohella rakkaus on alkukantaista ja asuu meidän ruumiissamme. Meidän ruumiimme rakastavat, kun me rakastamme, koska me olemme yhtä meidän kehojemme kanssa.

Ja kehot tarvitsevat kosketusta. Niille ei koskaan riitä abstraktio ja etäinen hengailu. Se ei riitä elämälle, eikä rakkaudelle, joka elävässä kehossa vaikuttaa.

Jos osaisin kuin kissa, kehräisin jokaisesta kosketuksesta, jonka rakastettuni kanssa jaan. Huomaan, että käteni liikahtaa koskettamaan häntä eteisen ahtaudessa kuin oman tahtonsa liikauttamana, ja keittiössä. Ja lippujonossa otsani painuu hänen hiuksiaan ja takaraivoaan vasten samanlaisen sisäisen tuntemattoman voiman vetämänä. Kuin se olisi tuntematon voima, jolla on oma tahto. Keho, joka rakastaa.

Minun mieleni rakastaa ja jäsentää rakkauden todellisuutta ajatuksiksi ja mielikuvien ketjuiksi, kokoaa muistumia rakkaudessa koetusta ja asettuu kohti tulevaa. Ja keho rakastaa voimallaan.

Minä havaitsen rakastavan kehoni kuin kehräävän kissan. Näin sisälläni ja ajatuksissani syntyy tietoisuus minusta, joka rakastaa. Elän ja rakastan. Ja rakastaakseni ja elääkseni kosketan ja pyydän kosketusta.

Kosketa minua, koska minä palan rakkaudessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen. Yksityiskohta Lulu Halmeen teoksesta Suomineidon uudet kujeet

Että saa rakastaa toista, tekee elämästä kerta kaikkiaan rikkaan ja täyteläisen. Kaikki nämä tunteet, joista mieli ja keho täyttyvät! Wou!

Jatkuvasti havahdun huomaamaan tämän. Sellainen riemastuttava ”hei, miten iloista, että mulla on tämä” -hetki toistuu ja toistuu. Siitä on tullut avaintekijä myönteisessä elämänkokemuksessa. Elämä on villikukkaketo.

Lisäksi rakkaussuhteessa kaikki arkisetkin yleiset tuntemukset tihenevät ja vahvistuvat. Esimerkiksi se kokemus, joka itsessä syntyy, kun on myötäelävä. Myötäelämisen kokemuksesta ihmiseen syntyy hidasta ja tiivistä sisäisen merkityksen tuntua ja tyytyväisyyttä, joka varmasti siihen kannustaakin.

Rakastetun elämän myötäeläminen synnyttää moninkertaisen merkityksellisyyden kokemuksen. Se liittyy varmastikin syvään uteliaisuuteen, jonka rakastuminen herättää toista ihmistä kohtaan. Aivan kaikki yksityiskohdat kiinnostavat toisessa.

Muistan, miten selitin, että minua kiinnostaa rakastetussani sekin, miten hän solmii kengännauhansa. Millainen solmu se on? Kuka sen opetti? Tuleeko tuplasolmu, meneekö rusetti oikealta vai vasemmalta ympäri ja ali? Miltä näppärät sormet näyttävät, kun hän solmii? Kumartuuko kyykkyyn vai asettuuko toisen polven varaan. Putoavatko hiukset silloin kasvoille ja pyyhkäiseekö ne kädenselällä silmiltä, vai kampaako sormillaan sivuun korvan taakse. Ja niin edelleen.

Tuo kaikki kiinnostaa minua yhä. Kaiken tuollaisen katsomisesta ei saa kylläkseen. Miten voisi saada!?

Toinen rakastumisessa syntynyt asia oli mielen liikkuminen siellä, missä rakastettu on kulloinkin. Siellä missä hän kulkee, minun mielenikin liikkuu.

Kun nämä kaksi asiaa ovat yhdistyneet, syntyy erityinen myötäelämisen maisema: kaikki, mitä hän tekee, mitä töissään kokee, mitä opiskelee, mitä harjoittelee ja mitä luo kiinnostaa, ja kaiken sen äärellä haluaa seurata hänen kanssaan. Sitä, mikä on voimia vievää, myötäelää sen koko painolla. Kaikkea ilahduttavaa ja hauskaa iloitsee ja riemuitsee sisäisesti mielessään toisen vierellä ollen.

Ja tästä toisen elämän äärellä elämisestä nousee vahva tyytyväisyys elämään ja sen toteutumiseen. Se on onnellisuutta merkityksen tunteesta, joka on virittynyt tähän unioniin.

Tietoisuus on ihmisolennon sisäinen kuva itsestä maailmassa. Minusta tämän tällä planeetalla esiintyvän elämän suurimpia ihmeellisyyksiä on, että tietoisuudessa, mielessä, kokemuksessa olennot voivat näin limittyä ja sekoittua toisiinsa. Se on biologiaa, neuropsykologiaa, hiukkasfysiikkaa ja kvanttiteoriaa, mutta meille tietoisuuksille se on myös yksinkertaisesti rakkauden ihme.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Fragmentti Auguste Rodinin vesivärityöstä.

Elämä on ilon laakso. Kokemusperäisesti todistan sen puolesta. Iloa on yllin kyllin enemmän kuin murhetta. On niin paljon mahdollisuuksia kokea onnellisuutta.

Yksi rakastuneen onnellisuuksista on se tunteiden ja elämysten tihentymä, jota kehossaan tuntee toisen kehoon. Siis tämä ”vartalo rakastaa vartaloa”-tunne. Se on rakastumisen ensimmäisiä kokemuksia, ainakin minulle on ollut. Sillä tavalla se edustaa yksinkertaista vetovoiman ja riemuisan huuman kokemusta, joka on koko tämän rakastamiseni ytimessä.

Ensimmäiset muistikuvani kohtaamisista rakastettuni kanssa, vuosien takaa, jolloin ei ollut mitään tietoa tai ennusmerkkiä mistään rakastumisesta ja kaikesta, mitä tulisi tapahtumaan, liittyvät hänen olemuksensa täräyttävään vaikutukseen minussa. Hänen olemukseensa, hänen tapaansa olla, hänen kehoonsa. Siitä alkaen olen kokenut omassa vartalossani sävähtelyä ja iloa, jonka hänen vartalonsa herättää.

Olen paljon miettinyt tätä kokemusta, sen voimakkuutta, alkuperää ja vaikutusta. Kokemus on luontevaa kokea, sitä on paljon vaikeampaa tajuta. Se on niin puhtaasti kehollinen ja kiinni jossain syvemmissä ihmiseläimen kerroksissa kuin analyyttinen tajunta. Olen koettanut hahmottaa sitä, jotta voisin vaalia ja kehittää tätä kokemusta ja siihen liittyviä aistimuksia, mutta olen tajunnut, että parhaiten vaalin niitä antautumalla aistimaan.

Ihminen ei elä vain pääkopassaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä. Jos ihmisiä pyytäisi piirtämään omakuvan, suuri osa käyttäisi parhaan osaamisensa kasvojen piirustamiseen. Vartalo luonnosteltaisiin muutamilla ääriviivoilla. Pää on niin tärkeä. Silmät näkevät, korvat kuulevat, suu maistaa. Järki määrää.

Se, miltä toisen keho saa oman kehon tuntumaan (sähköiseltä, kuumottuneelta, elävältä, iloiselta, olevalta), koetaan kuitenkin suoraan koko kehossa. Sillä tavalla kuin rakkaus kyllä osataankin piirtää sydämeen ja sydän rintaan, ja seksi jalkojen väliin. Noita kahta tavataan pitää naiveina ja noloina näkemyksinä. Se ehkä johtuu siitä, että tätä kehossa koettua rakastamisen todellisuutta ei meille ole kovin avoimesti lapsuudessa opetettu. Joten olemme yhä 2010-luvun loppupuolella melko hämmennyksissä sen kanssa, mitä ruumissamme rakkaudessa tuntuu missäkin ja milloinkin.

Kehomyönteisyys on ihmeellisen sitkeästi vaikeaa. Se on sääli.

En tiedä, miten kaikesta kehollista varjostavasta voisi omassa itsessä ja kulttuurissa päästä eroon. Ehkä se ei ole kummassakaan lopullisesti mahdollista. Sen suuntaan on kyllä syytä työskennellä. Mitä arvostavammin ja avoimemmin keholliseen aistimiseen suhtautuu, sitä enemmän ikkunat ovat auki elämään.

Ja elämähän siis on ilon laakso.

Minun kehoni rakastaa rakastettuni kehoa. Se on yksinkertaista ja välitöntä. Ja se tuntuu iloiselta ja usein se tuntuu satumaiselta, ja se tuntuu jo kaukaa ja se tuntuu aina kun olemme toisissamme kiinni.

Elää, kokea ja nauttia. Ihailla ja rakastaa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat