Kirjoitukset avainsanalla hurmaantuminen

Viime öinä olen taas useat kerrat havahtunut unen läpi rakastettuni läheisyyteen. Olen kääntynyt hänen puoleensa ja olen kiertänyt käteni hänen ympärilleen. Olen vielä enemmän unessa ja vasta vähitellen havahtumassa. Silitän häntä hetken, hän tuntuu tutulta ja ihmeelliseltä, tutun ihmeelliseltä, ja se täyttää minut pakahduttavalla tunteella. Hetken kuluttua unen vuorovesi kääntyy taas ja vetää minut mukaansa. Pakahduttavan rakastamisen tunne jää kaikuna kehooni soimaan.

Kun ensimmäisen kerran menin hänen luokseen ollakseni yötä, hän oli ottanut kaapista hammasharjapakkauksen ja laittanut sen minulle lasitasolle kylpyhuoneen peilin alle. Muistan, että tartuin siihen samanlaisen pakahduttavan tunteen täyttämänä kuin tuossa edellä kuvasin.

Hammasharja oli symboli monenlaiselle. Siinä oli toiveen toteutumista ja toivoa, kutsua ja perille löytämisen mahdollisuuksia, intiimiä arkisuutta ja todellisuuden tuntua.

Minä tartuin hammasharjaan ja rakkauteen ja elämään pakahtuneena.

Tuo hetki vuosien takaa tulee mieleeni eleestä, jolla huomaan kehoni tarttuneen rakastettuuni yöllä: olen tarttunut rakkauteen ja elämään, ja minua pakahduttaa. Rakkaus on ajatuksia ja mielteitä, mielen suuntia ja tunteita, mutta se on samalla tarttumista, painautumista materiaaliseen todellisuuteen. Tunteet minun sisälläni pyrkivät kosketuksiin maailman kanssa, sinne missä rakkaus tapahtuu.

Olen päätynyt ajattelemaan, että kenties tuo pakahtumisen tunne on pysyvä kehollinen jälki siitä, mikä minä olen rakastavana ihmisenä.

Rakastaminen on minulle janoamista. Se on minun tunteitteni ja ajatusteni jatkuvaa tihkumista ja vuotamista minusta maailmaan. Rakkaus hakee vastinkappaleita sellaisesta materiaalisesta, johon tiivistyy jotain rakastetustani ja minusta ja kaikista haaveista, odotuksista ja täyttymyksistä, joita luon ja kannan.

Kaikista materiaalisista asioista pakahduttavin on rakastettuni keho. Sitä kohti minun haaveeni ja tunteeni pyrkivät, silloinkin kun nukun.

Näen tämän rakastamisen vuorovaikutuksen meidän välillämme monesti hänen vetovoimanaan. Se on kuva siitä, millainen hän on: magneettinen.

Tuon magneettisuuden vastaparina on se, mitä minä olen: pakahtuva. Jatkuvasti rakkaudesta pakahtuva. Valveilla ja unessa.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saint John's Lodge, Regents Park. Kuva: Jaakko Kaartinen

Nautin katsoa rakastettuani suoraan silmiin. Niissä on niin paljon kimallusta, suorasukaisuutta, lempeää suloisuutta, suloista lempeyttä, ilkikurisuutta, kipinää ja ukkosta, mittaavuutta ja hyväksyntää, syvyyksiä ja läheisyyttä. Hänen katseensa on tosi ilmeikäs ja elävä. Häkellyttävää kiinnittyä siihen omalla katseella.

Hän on tehnyt katseellaan minulle vaikka mitä. Hän on kaatanut minut katseellaan lattiaan. Siten kaikki tavallaan alkoi. Se oli syvä tumma katse, jonka hän loi. En ole koskaan toipunut siitä, enkä koskaan halua toipua siitä. Se oli niin tavaton kokemus minulle, että monesti kerron siitä vieraille ihmisillekin, joita olemme jossain tavanneet ja joiden kanssa olemme alkaneet juttusille. ”Tässä on rakastettuni, hän loi minuun yhden sellaisen tumman katseen, ja minun elämäni muuttui.”

Kerron sen aina uudestaan, koska se todella oli mitä ihmeellisintä.

Yleismaailmallinen kokemus. Rakastetun silmät ovat tunteiden polttopiste.

Kun aloin katsoa takaisin hänen silmiinsä ja hakea niiden katsetta aina kun mahdollista, havaitsin, että ne ovat mitä ihmeellisimmän väriset, yhdessä valossa vaaleammat, toisessa tummemmat, lähempää katsottuna hurmaavasti vihertävät.

Ensimmäisen kerran katsoin niihin aivan läheltä aivan syvälle talvisena aamupäivänä. Olin tullut häntä vastaan työhuoneeni ovelle, hän tuli pihan poikki kävellen pakkasilmassa. Siinä aamupäivän talvivalossa tuntui kuin olisin katsonut auringonpimennyksen aikaan suoraan aurinkoon ja hänen silmiensä iirikset kuin liekehtivä korona sen ympärillä.

En koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä.

Sittemmin olen monet kerrat katsonut aivan läheltä samaa ihmettä. Joskus se tuo minun mieleeni auringonkukat van Goghin maalauksesta. Kun katsoo aivan läheltä toisen silmiin, näkee silmien elävän, värin elävän. Minusta se on hurjaa, ihanaa ja hurjaa.

Eilen illalla hän oli aivan väsynyt nukkumaan mennessä. Kun annoin suukkoja hänen silmäluomilleen, ne tulivat niin raskaiksi, ettei hän saanut niitä auki enää. Sen sijaan hän hymyili mitä pehmeimmin. Rakas rakastettu ja hänen katseensa ja silmänsä liukuivat uniin, tavoittamattomiin sinne, minne en voi nähdä. Aamulla katse sitten tuikahti taas. Sydän hypähti, niin kuin se hänen katseestaan hypähtää.

Ihmetyksen, ylellisten ihmeellisyyksien lähteitä me voimme olla toisillemme. Ihan kaikki on tässä valmiina. Ihan katseen etäisyydellä.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Eilen illalla sattui jännittävä tapaus, joka kertoo jotain vetovoimasta ja ihastumisesta.

Olin kaupungilla liikkeellä, matkalla illanvietosta toiseen. Kahdeksan aikaan olin tavannut tanssiprojektin kautta tutuiksi tulleita ihmisiä Kallion suunnalla baarissa, ja keskustellut siellä vilkkaasti.

Meillä oli kiinnostavat keskustelut ja hyvä meininki, joten oli harmi lähteä varttia vaille kymmeneltä pöydästä ehtiäkseni juhliin, jossa olin sopinut olevani tasan aikaan olevani. Kun lähdin ovesta, kadulla tuli vastaan vielä yksi tuttu samasta porukasta. Hän meni ottamaan minun tuolini ja minä puolestani kävelin metrolle.

Olin lyhyeksi jääneestä tapaamisesta huolimatta mukavissa tunnelmissa. Ne saivat minut jostain syystä virittymään nuoruuteen ja ysäriin ja kuuntelemaan Massive Attackin kappaleita. Laskeuduin metron liukuportaita ja soitin Better Thingsiä. Kun metro oli Kaisaniemen kohdalla, alkoi Euro Child.

Musiikin ambienssi väritti kaikkea ympärilläni. Kun kuuntelee sellaisia kappaleita, joissa on tuollainen rauhallisen paksu syke ja äänimaisema sekoittuu kuulokkeiden läpi vuotaviin ympäristön ääniin, tulee elokuvallinen olo. Aavistuksen verran irtaantuu todellisuudesta, ovi on mukavasti raollaan kuvittelun puolelle.

Samalla kun liikuin kaupungin läpi tuossa musiikilla rakennetussa tunnelmakuplassa, luin pitkää ja kiinnostavaa artikkelia. Se koski asiakirjapaljastuksia Facebookin harjoittamasta eurooppalaisten poliitikkojen lobbauksesta yksityisyydensuojaa koskevan lainsäädännön valmistelun aikaan.

Artikkeli oli niin pitkä, että kun olin aloittanut sen lukemisen Sörnäisen metrolaiturilla, olin Kampissa ehtinyt vasta puoleen väliin. Siellä nousin metrosta, ja Euro Child korvissani, silmät luotuina artikkeliin puhelimessa kävelin liukuportaisiin.

Jännittävä tapaus tulee tässä vaiheessa.

Kävelin liukuportaissa ylöspäin, musiikki sykähteli, silmät olivat kiinni artikkelissa. Ohitin pari ihmistä vasemmalta. Ohittaessani kolmatta ja ajatellessani GDPR:n vaikutuksia, koin pienen säväyksen. Huomioni oli kiinni ihan muussa, mutta sivusilmin näin sellaisen vilauksen ihmisestä, jota olin ohittamassa, että koin voimakasta tarvetta vilkaista tarkemmin.

Se oli lähes vaistomaista reagointia sellaiseen tilanteeseen, jossa tuntee äkillistä vetovoimaa jossakussa. Siis se tilanne, jossa haluaa katsoa tarkemmin, millainen ihminen herätti sellaisen kiinnostuksen. Kun vaistomaisesti tajuaa, että tyyli, ryhti, piirteet, ilme, kaikki yhdistyvät jotenkin uteliaisuuden herättävällä tavalla ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Kaikki tapahtui ihan silmänräpäyksessä: kävelin ylös – sivusilmään tarttui jotain, joka sai selkärangassa aikaan wow-efektin – oli katsottava tarkemmin, millaisen näköinen ihminen sellaista saa aikaan.

Je hei! Sehän oli rakastettuni! Minun vaistoni oli ollut oikeassa, se todella oli tosi vetovoimainen tyyppi – vetovoimaisin, jonka tiedän.

Se oli tosi hauska ja riemukas hetki. Olimme menossa samoihin juhliin, mutta satuimme samoihin liukuportaisiin.

Kun olimme suukotelleet, kerroin hänelle heti, kuinka olin ajatuksissani kavunnut portaita ja havahtunut siihen, että satuin juuri jonkun tosi hyvännäköisen vierelle, ja että oli pakko katsoa, millainen ihminen sellaisen vaikutelman saa aikaan.

Häntä nauratti, koska hän oli plarannut puhelintaan hänkin, ja ehtinyt tarkemmin katsomatta miettiä, että äh, kuka siihen vierelle nyt hidasti.

Mutta kun jatkoimme siitä juhliin yhdessä, kävi niin, että hän oikeastaan iski minut liukuportaissa. Olemalla vain oma itsensä.

Sillä tavalla hän alun perinkin teki.

“I walk in a bar and immediately I sense danger/ You look at me, girl, like i was some kind of, a total stranger”

On hykerryttävää huomata, millä tavalla hän saa tehtyä se uudestaan ja uudestaan. Hänessä on kaikki tuhat volttia ja tuhat syytä rakastua. Hän kirjaimellisesti saa minun pääni kääntymään.

Ajattelin, että just tätäkin on olla onnellisesti rakastunut.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Katselin aamulla rakastettuni kasvoja oikein tarkasti, kun hän oli heräämässä. Sama kokemus toistui kuin edellisinäkin päivinä. Hän näytti tulleen vieläkin viehättävämmäksi ja yhäkin kauniimmaksi.

Kun ihastuin häneen ensisilmäyksellä silloin vuosia sitten, se johtui pitkälti siitä, että minusta hän oli niin hyvännäköinen, etten saanut silmiäni irti hänestä. Hän todellakin veti huomioni puoleensa. Sitten kun rakastuin, vaikutelma syveni yhä. Tuntui auringonpaisteelta nähdä hänet milloin tahansa. Oli ihanaa löytää uusia yksityiskohtia siinä, mikä hänessä oli niin lumoavaa.

Minun sydämeni takoi, kun hän hymyili tai keskittyi tai pyyhkäisi hiuksiaan tai mitä vain; sellaiselta voi tuntua vain rakastetun hyvännäköisyys ja sen vetovoima.

Nyt olen saanut näitä sydämentykytyksiä hänestä vuosia. Elän sydämentykytyksissä ja ilon aalloissa, joita hänen katselemisensa minussa synnyttää.

Se, mikä muuttuu, on tosiaan tuo, että hän näyttää tulevan yhäkin kauniimmaksi. Näen kaiken kauneuden ja viehätysvoimaisen hänessä aina vain erotellummin ja kokonaisvaltaisemmin.

Miten kauneutta koetaan rakkaudessa? Etuoikeutettuna! Etuoikeutettuna nauttimaan toisesta täysin ja kokonaisvaltaisesti.

Kokemus toisen ihmisen kauneudesta näyttää syventyvän samalla tavalla kuin elämykset taiteen äärellä. Se on elävä kokemus, jossa nykyinen rakentuu aiemman päälle. Hänen kauneutensa rakentaa jotain erityistä minussa. Se tekee minulle jotain – jotain hyvää, koskapa tämä kokemus tuntuu niin onnellistavalta.

Olen usein kauniissa paikoissa matkaillessani ajatellut, mahtaako maisemien kauneus rakentaa paikallisissa ihmisissä sisäistä vastinetta. Meneekö sellainen jokapäiväisessä kauniissa eläminen ihmisen sisälle ja tekee hänelle jotain?

Rakastettuni hyvännäköisyyden maiseman äärellä olen tullut huomaamaan, että kyllä jotain siitä kauniista menee ihmisen sisälle tosiaankin. Se synnyttää kauneuden tapahtumia. Ne heijastuvat minusta ulospäin, ilona.

Rakastetun kauneuden salaisuus on alkemistien viisasten kivi, joka muuttaa kosketuksellaan muut materiaalit kullaksi. Se on salaperäistä kauneutta, joka muuttaa minut iloksi. Tosi ihme.

 

Terveisin, J

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Päivi Nurmi
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Sini Saavalainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen
Liisa Valila

Teemat

Blogiarkisto

2019
Syyskuu
2018
2017
2016

Kategoriat