Kirjoitukset avainsanalla Homoseksuaalisuus

Kuva: Peter Hershey, Unsplash

Olin viime viikon lauantaina Ljubljana Prideilla. Katselin ihmisiä ympärilläni ja kyyneleet nousivat silmilleni. Samasta syystä kuin niin lukemattomat kerrat myös Helsinki Prideilla tai muissa sateenkaarevissa tilanteissa. Ja nyt minulla on kokemus, joka kuvastaa hyvin miksi.

Osallistuin nyt Helsinki Pride-viikolla Sateenkaarimessuun Kallion kirkossa, kuten niin monina vuosina aiemminkin. Hetki oli ihana ja hyvä. Kohtasin läheisiä, sain olla turvallisesti oma itseni ja Jumalan sanan äärellä. Kun astuimme kirkon ovista ulos hymyillen, niin meitä vastassa oli henkilö. Henkilö, joka tahtoi kertoa mitä tästä kaikesta ajatteli. Kertoa kuinka iljettäviä homot ovat. Katsoa minua syvälle silmiin sitä aggressiivisesti kertoessaan. Sivuuttaa kanssani olleen naispuolisen papin yritykset kertoa toisenlaista näkökulmaa ja sen sijaan ilmoittaa, että naisen tulisi vaieta seurakunnassa. Turvallinen tilamme loppui niihin kirkon oviin.

Pride-kulkueet ovat aikoinaan saaneet alkunsa Stonewallin mellakoista. Mellakoista, jotka syntyivät, kun sorrettu yhteisö yksinkertaisesti sai tarpeekseen kaikesta kokemastaan syrjinnästä ja väkivallasta. Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus. Jo vuosikymmeniä jatkunut yritys muistuttaa, että me ansaitsisimme samat oikeudet kuin muutkin, että me olemme ihmisiä siinä missä muutkin. Mielenosoitus, joka täytyy järjestää vuosi toisensa jälkeen, sillä vieläkään viesti ei ole tuntunut päässeen täysin perille. Sillä vieläkin joudumme niin usein myös pelkäämään. Pelkäämään väkivaltaa, vihaa ja syrjintää. Pelkäämään, sillä tiedämme kuinka monet meistä joutuvat sitä kokemaan. Pelkäämään tai pahimmillaan tottumaan siihen.

Tänä perjantaina turvallinen tila loppui, kun astuimme kirkon ovista ulos. Tällä kertaa se oli satunnainen henkilö omalla raamatuntulkinnallaan, mutta se voisi olla kuka tahansa ja missä tahansa. Se voi päättyä baarin oviin, kadun kulman taakse, työpaikalle, vanhainkotiin tai kotiin astuessa. Sen takaa voi löytyä uusnatsi, oman seksuaalisuuttaan kyseenalaistava humalainen, esimies tai oma vanhempi. Ja edessä voi olla aggressiivista "mielipiteenilmaisua", haukkumista, uhkailua, sivuuttamista, syrjintää tai monen asteista väkivaltaa.

Pride ei ole vain onnellinen juhla. Pride on mielenosoitus.

Minä itken Prideilla ja sateenkaarevissa tilanteissa, sillä tiedän, että siellä on monia, jotka voivat viimein hengittää. Itken, sillä tiedän, kuinka niiden hetkien tuoma tila ja toivo voi kantaa monet epätoivon partaalta seuraavaan päivään. Itken, sillä tiedän kuinka käsittämättömältä tuntuu tajuta, ettei olekaan niin vastenmielinen kuin jotkut ympärillä yrittävät antaa ymmärtää ja oivaltaa, ettei olekaan yksin. Minä itken, sillä tiedän, että meillä on se hetki. Hetki, jolloin emme ole yksin, jolloin emme ole friikkejä, jolloin saamme vain olla, elää ja hengittää. Hetki, jolloin voimme tuntea itsemme ihan tavallisiksi, ihmisiksi.

Kun sunnuntaina Helsinki Pride loppuu, sateenkaari-liput lasketaan keskustan lipputangoista, Pride-sälä katoaa kaupoista ja postilaatikot palaavat oransseiksi, niin ei siivota vain juhlia. Jos Priden mielenosoituksen sanoma ei leviä arkeen, niin silloin tuossa hetkessä loppuu jälleen turvallinen tila lukemattomille ihmisille ja sen takaa löytyä jälleen mitä vaan.

Vahvoin queer-terveisin, Mio

 

p.s. Setan Nuoret julkaisivat nyt Priden kunniaksi hyviä vinkkejä satenkaari-ihmisen liittolaiselle. Muun muassa niihin tai Setan materiaaleihin tutustumalla voit löytää keinoja turvallisen tilan luomiseen ja vahvistamiseen myös sateenkaarevien kuvioiden ulkopuolella. Ja lisää perusteluita siitä miksi Pride on tärkeä ja miksi myös kirkolliset tahot siihen osallistuvat, löydät muun muassa viime vuoden blogistani.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kävin katsomassa Dome Karukosken ohjaaman ”Tom of Finland” –elokuvan.  Jostakin arvostelusta olin lukenut, ettei elokuvassa tarpeeksi tuotaisi esille sitä seikkaa, että Touko Laaksosen nuoruudessa homoseksuaalisuutta pidettiin Suomessa sekä rikoksena että mielen sairautena.

En tiedä, miten paljon asiaa olisi elokuva-arvostelun tekijän mielestä ollut syytä korostaa, mutta minuun elokuva vaikutti nimenomaan erilaisuuden sekä rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen oikeutuksen puheenvuorona.

Tuskin kukaan tiesi tai tuskin kukaan olisi ymmärtänyt, että Laaksonen piirsi muutakin kuin maisemakuvia kaarinalaiskotinsa vintillä. Elokuvassa kuvataan, miten homoseksuaalisuuden toteuttaminen oli aito uhka väkivallalle, pidätyksille tai mielisairaalan suljetuille osastoille ja ”terveeksi tekemiselle”.  Lopulta, kun Laaksonen aikanaan näytti kuvia sisarelleen, tuli oitis kysymys, mitä kuvat merkitsisivät perheen maineelle. Mutta Laaksonen, aikansa rajoituksiin saarrettuna, piirsi ja unelmoi.

Laaksosen elämänkumppani oli koko parisuhteen ajaksi tuomittu olemaan muiden silmissä pelkkä kämppis. Vähän ennen kumppanin kuolemaa Laaksonen päättää toteuttaa tämän toiveen ja he käyvät hankkimassa kotiinsa keltaiset verhot, vaikka keltainen on Laaksosen mielestä ”nynnyjen väri”. Elokuvan kangaskaupassa Laaksonen ottaa kumppaniaan ensimmäisen kerran julkisesti kädestä. Tämä oli kumppanin suuri toive, että he voisivat kulkea julkisesti käsi kädessä ja että heillä voisi olla kotona verhot, jotka voisi myös avata ja antaa päivän paistaa sisälle. Kangaskauppiaan metrimitan edessä he seisovat kuin alttarilla ja vastaavat kauppiaan kysymykseen ”Tahdon”. Siinä on heidän julkisen sitoutumisensa alttari – kaikki se, mikä heille voitiin antaa.

Kaarinalaisen opettajaperheen Touko oli vain yksi monista, joka suuren osan elämästään joutui salaamaan sen, miten hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hänen toiveensa voida jakaa elämänsä ja unelmansa toisen miehen kanssa oli tuomittu vääräksi ja sairaaksi. Karmivaa ajatella, että joku vieläkin voi ajatella niin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen tänään ollut entisessä yläkoulussani ja yhdessä seurakunnan nuortenillassa puhumassa sukupuolien ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyvistä teemoista. Yläkoululaisille näytin alla olevan Tuure Boeliuksen videon.

Videolla, juuri vuoden homonakin palkittu, Tuure puhuu seuraajilleen ensimmäistä kertaa avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Videon aikana näkyvät tunteet heijastuvat koskettavasti nuoren kasvoilta. Hän puhuu siitä miten ”Homot pitäisi tappaa” ja ”Vitun homo”-tyyliset kommentit hänen kommenttikentissääm ovat vaikuttaneet omasta homoudesta avoimesti puhumiseen. Ymmärrettävästi. Ei kenenkään nuoren, tai kenenkään muunkaan, tulisi joutua säännöllisesti kuulemaan tai lukemaan, että on ällöttävä tai tulisi joutua tapetuksi. Silti julkisessa keskustelussa, etenkin sosiaalisessa mediassa, aivan liian usein unohdamme, ettemme puhu vain mielipiteistä tai kaukaisista asioista vaan yksilöistä. Yksittäisistä ihmisistä ja heidän elämästään. ”Homot pitäisi tappaa” ei ole vain heitto yleiseen mielipidekeskusteluun vaan oikeisiin ihmisiin kohdostuva kommentti.

Tällä kertaa erityisen syvästi minua kosketti Tuuren kommentti ”Jos kaikilla muillakin mun ikäisillä, ja kaikilla muillakin ihmisillä, on oikeus kertoo ihmisille tunteistaan ja olla ihastuneina niin kyllä mullakin sit on. Oli se sit tyttö tai poika” On pysähdyttävää muistaa, että elämme todellisuudessa, jossa kaikki eivät voi nauttia ihastumisen tai rakastumisen riemusta vaan joutuvat työntämään sen piiloon, häpeään ja pelkoon. Pelkoon ja häpeään, jota me muut ympärillä aiheutamme. Muistaessaan omia kokemuksia ihastumisen huumasta ja rakkauden lämmöstä, tuntee väistämättä riipivän tunteen rinnassaan miettiessä niitä, jotka joutuvat kieltämään sen itseltään.

Iloitsen siitä viisaudesta ja lämmöstä, jota kohtaamissani nuorissa asuu. Ja siitä äänestä, jonka Tuure hiljaisille vertaisilleen tarjoaa. Toivon, että se kaikki on luomassa maailmaa, jossa voimme iloita avoimesti omista ja toistemme ihastuksen ja rakkauden tunteista.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Annele Rantavuori
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat