Kirjoitukset avainsanalla hauskuus

Kuva: Jaakko Kaartinen

Yksi seikoista, jotka yhdistävät minua ja rakastettuani, on syvä kiintymys sanoihin, tekstiin, kielelliseen ja kirjalliseen ilmaisuun. Se on oikeastaan yksi niistä asioista, jotka vetivät meidät yhteen, ja kielen taioin me olemme toisemme toisiimme punoneet.

Juuri tänä iltana olimme katsomassa Juha Hurmeen Lemminkäinen-näytelmää kaupungilla. Hurmeen kyky kirjoittaa on niin mahtava! Nautimme ja nauroimme makeasti. Välillä katselin rakastettuani vieressäni, koska hän oli niin hirmuisen kauniina siinä. Sitten ajattelin, miten valtavan onnelliseksi minut on tehnyt se, että saan jakaa hänen kaltaisensa ihmisen kanssa kaikki tällaiset tekstit.

Näytelmässä sanottiin, että kieli on tavallaan meidän ulkopuolellamme, ja toisaalta meidän sisällämme. Kielen kautta ajatuksia koetetaan muotoilla ja toiselle välittää. Ne tulevat meihin sanoissa ja sanomisen tavassa.

Että jakaa toisen kanssa ilon sanojen mahdollisuudesta ja täysosumista, on nautinnon jakamista. Me kahdestaan paikallistamme maailmaa ja sen loputonta komiikkaa ja vakavuutta aika paljon sanojen kautta. Tekstinsirpaleiden, ajatuksen mittaisten tekstien, säkeiden, iskusanojen, riimin sointujen ja vanhojen mainosten nostalgisten sloganien kautta. Osoittelemalla ja jakamalla niitä toisillemme, jakamalla sanat maailmassa me jaamme keskenämme maailmaa.

Minulle on myös nautinto saada seurata sitä, miten hauskasti, kirkkaasti ja oivaltavasti rakastettuni käyttää kieltä. Miten tarkasti hän kykenee käyttämään sanoja.

Hänen sanojensa kautta minä seuraan hänen ajatuksiaan, niitä pitkin yritän hänen sisäiseen maailmaansa. Kun hän puhuu tai kirjoittaa minulle, toinen kokonainen havainnon ja mielteiden maailma on minulle esillä.

Jotta voi nauraa samalle asialle, se pitää ensin jakaa. Tai että voi innostua samasta ideasta, se pitää yhdessä puhua selväksi. Että hän puhuu minulle, jakaa minun kanssani ja tekee minun kanssani selväksi, tekee minusta hänen omansa.

Minulla itselläni on niin paljon kerrottavaa hänelle. On niin paljon sanottavaa, ja koko ajan sitä tulee lisää. Elämä on niin monipuolinen ja innostava ja värikäs, ja minä tunnen sisälläni niin runsain mitoin, että voisin puhua ja tekstata ja muotoilla lauseita hänelle lähes lakkaamatta. Tasapaino löytyy siitä, että pidän kuitenkin hänen sanoistaan vielä enemmän kuin omistani. Voisin kuunnella häntä paljon pidempään kuin puhua itse.

Niin sanat soljuvat. Yhteisen innostuksen, innoituksen, syvän vakavuuden, hupsuuden, erotiikan virityksen sanat. Onneksi, onneksi meillä on kieli.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Wonderwoman

Rakkaussuhteen tärkeä voimavara on pakattuna yhdessä nauramiseen. Mitä enemmän nauretaan yhdessä, sitä parempi. Sitä helpottavampaa on elää kaiken vakavan ympäröivän keskellä. Nauraminen vapauttaa.

On tehty tutkimuksia (esimerkiksi tämä), joiden perusteella parit, jotka nauravat tavallista enemmän yhdessä, pysyvät todennäköisemmin yhdessä. Kyse on nimenomaan jaetusta naurusta, siitä joka tuo rakastavaiset ja ylipäätään pariskunnat yhteen.

Minä ajattelin tätä, kun mietin suhteemme erilaisia tukipilareita. Se, että naurattaa yhdessä, on niin mukavan tuntuista ja siitä saa niin paljon voimaa, että pidän sitä aika korkeassa arvossa.

Kun voi nauraa yhdessä, on vähän kuin meillä olisi siivet.

Nauruhan on mitä mielenkiintoisin ilmiö. Sillä on monenlaisia yhteyksiä psyykkiseen hyvinvointiin ja mielen toimintaan. Arkinäkökulmasta siinä on minusta erityisen tärkeää suhteellistamisen voima: nauraminen laittaa asiat perspektiiviin. Turhan suuriksi pullistuneet asiat ja paineet palaavat takaisin paikoilleen ja homma kevenee.

Kun nauretaan yhdessä, perspektiivi on meidän yhteinen: tärkeää on se, mitä tapahtuu tässä ja nyt, mikä huvittaa meitä ja saa meidät nauramaan. Tämä meidän välinen yhteys on tärkeää, se on hauskaa ja kaikkein keskeisintä. Nauramme siinä samalla meinä olemisen ilosta. Se on osa sitä yhdessä nauramista. Muu on muuta, ulkopuolista.

Vaikea ihan tarkasti osoittaa, mistä se nauru tulee, kun se tulee. Mutta siihen liittyy ainakin hykerryttävä tunne, jota rakastettuni herättää. Mielestä tulee kevyt ja sellainen vissypullomainen efekti tapahtuu: tarvitaan aika pieni impulssi, joku kiva ilme tai meidän inside-juttu, jonka hän kertoo minulle, tai joku ele, ja minussa purkautuu hupailu kuin avaisi korkin rivakasti. Hassuus tulee kuin kuplakuohu.

Monesti rakastettuanikin se naurattaa.

Hän on sitä paitsi niin hyvä kertomaan juttuja, ja esimerkiksi matkimaan eläimiä ja muuta, ja osaa puhjeta helposti nauruun sellaisen parissa. Ja kaiken mahdollisen erityisen huvittavan parissa. Hän kykenee myös nauruhepuliin, joka on tarttuva. Hepulit ovat yhdessä nauramisen aatelia.

Tosi usein nauramme tavalla tai toisella minulle, ja se on kiinnostavalla tavalla turvallista ja rikastavaa.

Minusta tuntuu, että rakastettuni nauraa usein.

Ehkä se kertoo siitä, että hänellä on näissä tilanteissa varaa nauraa. Ja meillä on varaa nauraa yhdessä.

Toivon hartaasti, että me käytämme niitä varoja edelleenkin mahdollisimman avokätisesti. Että mennään nauraen huomisiin! Vaikka sen ei tieteellisesti osoitettaisikaan olevan hyödyllistä, meillä on usein kauhean hauskaa ja naurattaa. Ja se kai on joka tapauksessa epäämättömän arvokasta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Voiko rakastamisessa olla liiallinen? Voiko ylenpalttisuus mennä yli äyräiden?

Itse haluan vastata, että ei voi mennä. Asiassa on tietysti toisiakin näkökulmia, myönnän. Jotkut kavahtavat tulvehtivaa rakkautta, yksien on vaikea ottaa vastaa vähääkään. Rakastajan asema vaatii huomaavaista sovittautumista sellaiseen, mikä on mahdollista. Joo joo – mutta millaista olisi tarpeettoman liiallinen rakastaminen? Voiko rakastamisen tekoja olla yli määrän?

Pieni kertomus aiheen tiimoilta:

Päiväkirjani ”Elämää XXXXX:n kanssa, osa I” alkaa ruokalistalla:

  • Crema di porri e patate
  • Zucchini ripiene alla romagnola
  • Pizza di patate
  • Insalata mista
  • Pasticcio di lasagne con pomodori freschi e melanzane
  • Foccaccia
  • Formaggi
  • Torta di limone
  • Espresso

Rakastettuni oli tulossa ensimmäistä kertaa luokseni syömään. Olin miettinyt ruokia etukäteen pitkän aikaa, ja olin valinnut italialaisen keittiön reseptejä.

Olin käynyt hakemassa tuon päiväkirjan samalla viikolla, oli kesäkuun alku, uuden elämän alku, ensimmäinen kerta, kun sain laittaa ruokaa hänelle. Olisi tehnyt mieli valita vielä jotain lisää listalle, koska halusin keittää hänelle koko sydämen kyllyydestä.

Menin kauppaan keskustassa, missä juustotiskin valikoima oli hyvä. Kesti aikansa kokoilla raaka-aineet ostoskärryyn. Kassalla ladoin ne suureen reppuun ja paperikassiin kahvoja myöden. Kannoin kaiken polkupyörän luo, mietin, että ostokset ovat painavahkot. Olin ostanut toistakymmentä kiloa kaikenlaista.

Kun olin ehtinyt fillarilla kolmisen sadan metrin päähän, ja ylitin raitiovaunukiskot, paperikassin kahva alkoi revetä täräysten voimasta. Ostokset eivät levinneet kadulle klassisesti, koska laskin kassin maahan heti, mutta jonkin verran säädin siinä keskellä liikennettä.

Kahvat taskulla jouduin ottamaan kassin syliin ja ajamaan yhdellä kädellä. Viiden kilometrin pyörämatka Helsingin läpi painui mieleen hikisenä. Olin hirmu onnellinen ja olin hirmu rakastunut.

Laitoin sen iltapäivän ajan ruokaa muutamien tuntien ajan, niin että kun rakastettuni illansuussa tuli ovelle, olin kattanut pöydän, avannut viinit, raottanut ikkunat auki lehmusten latvoihin. Saatoin alkaa tarjoilemaan ruokaa. Nostelin lautasille rakkauttani. Sitä riitti. Ruokaa oli valtavasti. Sitä oli totisesti ylenpalttisesti. Kaikkiin ruokalajeihin syntyi pieni lovi merkiksi siitä, että tätä on nautittu.

Maistelimme, rakastettuni ja minä, vuokien, pannujen, tarjoiluastioiden ja lasien keskellä. Kaikkea oli liikaa, mutta mikään ei ollut liiallista. Mikään siinä ei tuntunut kuitenkaan liialliselta. Se oli sellaista kuin miltä minusta tuntui.

En minä usko millään, että rakastamisessa voi olla liiallinen. Osa jää joskus nauttimatta tai odottamaan seuraavaan kertaan. Meille olen sittemmin oppinut laittamaan kahden hengen kokoisempia annoksia ruokaa, mutta rakastamista en kestäisi annostella säästeliäästi.

Sanoin tuona kesänä rakastetulleni, että haluan tässä rakkaudessa enemmän kuin kaiken. Siltä minusta tuntui silloin. Sellaiselta minusta tuntuu yhä. Minusta ylenpalttinen on oikein, koska rakkaus tuntuu enemmältä kuin mitä mittoihin mahtuu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Jaakko Kaartinen

Aloitimme talvella italian opiskelun yhtaikaa. Välimeren alueella osataan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kielenopiskelun ensimmäisiä verbejä olivat ”syödä” ja ”juoda”. Varsin pikaisesti tuli eteen tietysti myös ”rakastaa”. Syödä, juoda ja rakastaa, hyvä kolmiyhteys.

Rakastavaisten iloihin kuuluu ruokaileminen yhdessä, yhdessä jaettu pöytä, yhdessä murrettu leipä, yhdessä ostetut jäätelöt, yhdessä pidetyt ruokakutsut, yhdessä läpi lojutut pitkät sänkyaamiaiset, yhdessä valitut ravintolat ja yhteiset vuoroin toinen toiselle lahjaksi järjestetyt ravintolaillat, yhteinen nälkä, yhteiset karkit ja yhteiset ruokavaliosuunnitelmat.

Yhdessä syöminenhän on jo lähtökohtaisesti rakastuneiden asetelma: vastapäätä, kasvokkain, silmiin katsoen. Pöydän yli kurottaen toisen kättä ja vielä pidemmälle pientä suudelmaa.

Olen kirjoittanut ruoanlaittamisesta rakastamisena ja huomioimisena ja eroottisena runoelmana toiselle – rakastajat sängyssä nautitulla aamiaisella vastaleikattuja ananaksenpalasia yhteisestä kulhosta haarukoiden, niiden makeutta punniten (ja miten ne aina häviävät makeudessa sille, kuinka makea minun rakastettuni on!).

Haluaisin kirjoittaa myös pienen ajatuksen lounaista.

Lounaat ovat ihana mahdollisuus varastaa arkipäivä rakkaudelle. Lounasta edeltää sopiminen ja viestittely: monelta voitaisiin mennä… oletko jo vapaana… mikä paikka olisi hyvä… mitä siellä on tänään tarjolla… mentäisiinkö kuitenkin jonnekin uuteen paikkaan… no otetaan se-ja-se… missä tavataan… lähden nyt… kohta nähdään, rakas!

Työn keskelle raivatussa tilassa tapahtuu pyrähdys poikki kaupungin. Se on pieni matkustus, jolla on sykähdyttävä päämäärä. Muut ovat toimissaan, kaupunki elää elämäänsä, ja minä liu’n sen läpi kohti rakastettuani.

Tapahtuu kohtaaminen metron liukuportaan päässä, etuovella, keskellä katua, porttikäytävässä, ratikkapysäkillä, aulassa, kulmalla: loppumetrit rientäen ja syleily. Sitten on lounasravintolan oven avaaminen toiselle ja sisään astuminen.

Tässä olemme me, me kaksi olemme tässä yhdessä, tämä pari. Sitten haetaan pöytää – otetaan tänään tuo loosi ikkunaseinältä – ja voin auttaa hänen takkinsa pois ja seurata häntä salaattibuffettiin. Ruoka on jotakuinkin kelvollinen, yleensä kahvi huonoa, mutta seura parhain, ja ajaton aika, joka sen neljänkymmenen minuutin tai tunnin verran on käytössä; se on tavallisen elämän oikeaa onnea.

Kun palaan takaisin, se on minun mukanani, ja olen ravittu paremmin kuin vain ruoalla. Rakkauslounaita! Kohta on kevätvalo kirkkaimmillaan. Lounasravintoloiden ikkunoissa kimaltelee katuhiekan timanttipöly.

Forse si mangiamo il pranzo domani, mio amore.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

Blogia kirjoittavat:
Paula Enckell
Elina Holappa
Satu Huttunen
Jaakko Kaartinen
Mio Kivelä
Miia Moisio
Ulla Oinonen
Hanna Ranssi-Matikainen
Tommi Sarlin
Minna Tuominen

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat